Oikeusnormi
Oikeusnormi on oikeusjärjestykseen sisältyvä sääntö tai periaate, joka sääntelee inhimillistä käyttäytymistä. Oikeusnormilla voidaan tarkoitaa joko säännön ilmaisevaa oikeuslähdettä, kuten lain pykälää, tai sen tulkittua merkityssisältöä. Oikeusnormit sääntelevät ihmisten ja heidän muodostamiensa oikeushenkilöiden välisiä yhteiskunnallisia suhteita, joista tulee tällöin oikeussuhteita.[1]
Oikeusnormit poikkeavat monessa suhteessa muista yhteiskunnan normeista. Toisin kuin muut normit, oikeusnormit velvoittavat kaikkia oikeusjärjestyksen piiriin kuuluvia henkilöitä. Oikeusnormien noudattamista valvotaan, ja niiden noudattaminen varmistetaan viime kädessä pakkovallalla. Nykyisin oikeusnormit ovat pääasiassa suvereenin lainsäätäjän antamia, eli oikeusnormien säätäminen on valtiollisen vallan käyttöä. Lisäksi oikeusnormit ovat peräisin erityisistä oikeuslähteistä.[2][3]
Oikeusnormin rakenne muokkaa
Oikeusnormi koostuu tietystä yhteiskunnallisesta asiantilasta eli oikeustosiseikastosta, siihen liitetystä oikeusvaikutuksesta tai -seuraamuksesta sekä nämä kaksi yhdistävästä deonttisesta operaattorista, joka ilmaisee oikeudellisen pitämissuhteen eli sen, että tuomarin pitää langettaa määrätty oikeusvaikutus, jos normissa ilmaistu yhteiskunnallinen asiantila on toteutunut. Oikeusnormi voidaan siis ilmaista muodossa "jos , niin " eli , jossa on oikeustosiseikasto, oikeusvaikutus ja deonttinen operaattori.[4][5]
Sekä oikeustosiseikasto että oikeusvaikutus voivat olla ilmaistu enemmän tai vähemmän täsmällisesti, ja ne voivat antaa oikeutetulle tai velvoitetulle oikeussubjektille enemmän tai vähemmän valinnan tai harkinnan varaa. Milloin oikeusnormi on tässä mielessä hyvin avoin tai puutteellinen, puhutaan joustavasta oikeusnormista.[4]
Oikeusnormin voimassaolo muokkaa
Oikeusnormin voimassaolo tarkoittaa, että se kuuluu vallitsevaan oikeusjärjestykseen. Oikeusnormin voimassaolon kriteereistä on kuitenkin erilaisia näkemyksiä oikeusfilosofiassa ja -teoriassa. Oikeuspositivismin mukaan oikeusnormin voimassaolon kriteerinä on sen muodollinen pätevyys, eli että se on saatettu voimaan muodollisesti oikealla tavalla. Oikeusrealismin mukaan oikeusnormin voimassaolon kriteerinä on sen tosiasiallinen tehokkuus, eli että tuomioistuimet ja muut viranomaiset antavat sille tehokasta oikeussuojaa. Luonnonoikeusteorian mukaan oikeusnormin voimassaolon kriteerinä on sen sisällöllinen hyväksyttävyys, eli että se on oikeudenmukainen.[6]
Oikeusnormin voimassaolo on yleensä rajoitettu sekä alueellisesti että ajallisesti. Pääsääntöisesti oikeusnormi koskee vain oikeustosiseikastoja, jotka toteutuvat sen ajallisen voimassaolon aikana, ja päätöksiä, jotka oikeusnormin perusteella samana ajanjaksona noiden oikeustosiseikastojen perusteella tehdään. Tästä pääsäännöstä ovat poikkeuksena taannehtivat oikeusnormit ja kumottujen oikeusnormien jälkivaikutukset.[7]
Oikeusnormien luokittelu muokkaa
Oikeusnormit jaetaan niiden oikeudellisen sääntely- ja ratkaisulogiikan mukaan oikeussääntöihin ja oikeusperiaatteisiin. Oikeussäännöt noudattavat binääristä eli kaksiarvoista sääntely- ja ratkaisulogiikkaa, eli ne joko soveltuvat tapaukseen tai eivät sovellu. Oikeusperiaatteet noudattavat moniarvoista eli sumeaa sääntely- ja ratkaisulogiikkaa, eli ne soveltuvat tapaukseen enemmän tai vähemmän. Oikeussäännöt ja -periaatteet eroavat myös niiden oikeudellisen ratkaisuarvon eli niiden lainsoveltajan oikeudellista ratkaisuharkintaa sitovan tai ohjaavan vaikutuksen perustan suhteen. Oikeussääntöjen ratkaisuarvo perustuu niiden muodolliseen syntytapaan eli institutionaalisten toimijoiden, kuten lainsäätäjän ja tuomioistuinten, päätöksiin, kun taas oikeusperiaatteiden ratkaisuarvo perustuu niiden eri oikeuslähteistä mahdollisesti vain välillisesti saamaan institutionaaliseen tukeen ja yhteisölliseen hyväksyntään eli vakiintuneisiin ja oikeudellisesti merkityksellisiin yhteisöllisiin käytäntöihin. Oikeussäännöt ilmaisevat formaalia eli muodollista oikeuskäsitystä ja oikeusperiaatteet sisällöllistä eli aineellista oikeuskäsitystä.[8]
Oikeusnormit jaetaan niiden sisällön mukaan useisiin eri normityyppeihin. Käyttäytymisnormit käskevät, kieltävät tai sallivat kohdettaan käyttäytymään tietyllä tavalla eli määrittävät, mitä oikeutettu osapuoli saa velvoitetulta osapuolelta vaatia. Kompetenssi- eli toimivaltanormit määrittävät, onko oikeutetulla osapuolella valta muuttaa velvoitetun osapuolen oikeusasemaa. Kvalifikaationormit esittävät määritelmiä tai muutoin täsmentävät lain kielenkäyttöä.[9][10]
Oikeusnormit voidaan luokitella primaarinormeihin, jotka sääntelevät välittömästi käyttäytymistä, ja sanktionormeihin, jotka määräävät, mitä primaarinormin vastaisesta käyttäytymisestä pitää tai saa seurata. Oikeusnormit voidaan myös luokitella dispositiivisiin normeihin, joista voidaan poiketa asianosaisten sopimuksella, ja absoluuttisiin normeihin, joista ei ole lupa poiketa.[11]
Lähteet muokkaa
- Kurki, Visa: Haluatko juristiksi?. 4. uudistettu painos. Helsinki: Kauppakamari, 2019.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VII: Oikeuden yleistieteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1999.
- Nykänen, Pekka (toim.): Johdatus oikeusjärjestykseen. 2. uudistettu painos. Tampere: Tampereen yliopisto, 2019.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
Viitteet muokkaa
- ↑ Mattila (päätoim.) 1999, palsta 787
- ↑ Kurki 2019, s. 21–22
- ↑ Nykänen (toim.) 2019, s. 16
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1999, palsta 788
- ↑ Siltala 2010, s. 207
- ↑ Siltala 2010, s. 213–215
- ↑ Mattila (päätoim.) 1999, palsta 789–790
- ↑ Siltala 2010, s. 209–211
- ↑ Mattila (päätoim.) 1999, palsta 787-788
- ↑ Siltala 2010, s. 206–207
- ↑ Mattila (päätoim.) 1999, palstat 788–789