Nuorhegeliläisyys
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Nuorhegeliläiset eli vasemmistohegeliläiset olivat saksalaisen filosofin G. W. F. Hegelin seuraajia, jotka tulkitsivat hänen ajatteluaan niin, että sen saattoi katsoa tukevan uudistusvaatimuksia politiikassa ja uskonnossa. Nuorhegeliläisiin kuului Berliinin yliopiston opiskelijoita ja nuoria professoreja, jotka vastustivat valtavirran vanhahegeliläisyyttä. Vanhahegeliläiset pitivät hallussaan yliopiston ja hallinnon merkittävimpiä akateemisia oppituoleja ja muita keskeisiä virkoja.
Filosofia muokkaa
Vanhahegeliläiset katsoivat, että historiallisen dialektiikan sarja oli päättynyt ja Preussin valtio sellaisena kuin se oli, oli kaiken siihenastisen yhteiskunnallisen kehityksen huipentuma. Nuorhegeliläiset sen sijaan uskoivat, että edelleen oli tulossa uusia dialektisia muutoksia, ja katsoivat, että tuon ajan Preussi oli kaukana täydellisestä. Esimerkkeinä he käyttivät alempien luokkien köyhyyttä, valtion harjoittamaa sensuuria sekä ei-luterilaisten vainoamista.
Nuorhegeliläiset tulkitsivat, että koko valtiokoneisto vaati itselleen legitimiteettiä uskonnollisten opinkappaleiden perusteella. Vaikka ajatuksen taustalla oli luterilaisuuden vahva asema ajan Preussissa, nuorhegeliläiset katsoivat, että teoria oli sovellettavissa mihin tahansa valtioon, jota tuki mikä tahansa uskonto. Kaikki lait perustuivat heidän mukaansa loppujen lopuksi uskonnollisiin opinkappaleisiin.
Sen vuoksi uskonnon filosofisia perusteita vastaan hyökkääminen oli keskeistä nuorhegeliläisten pyrkimyksessä kaivaa maata turmeltuneeksi ja despoottiseksi koetun valtiokoneiston alta. Näin nuorhegeliläisistä tuli ensimmäisiä ei-uskonnollisia raamattuoppineita sitten Baruch Spinozan ja hänen Tractatus theologico-politicuksensa.
Nuorhegeliläiset eivät olleet radikaalien yhteiskunnallisten ja uskontoa koskevien näkemystensä vuoksi yliopistomaailmassa suosittuja. Bruno Baueria kiellettiin opettamasta vuonna 1842, ja Karl Marx ja monet muut opiskelijat saivat varoituksia, ettei heidän kannata jättää väitöksiään tarkastettavaksi Berliinin yliopistoon, koska heidän huonon maineensa vuoksi ne saisivat varmasti huonon vastaanoton.
Nuorhegeliläisiä muokkaa
Keskeisiä jäseniä muokkaa
David Strauss muokkaa
David Strauss kirjoitti teoksen Das Leben Jesu (Jeesuksen elämä), jossa hän esitti, että Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia oli vähitellen vääristelty ja väännelty poliittisin tarkoitusperin. Strauss esitti, että Jeesuksen alkuperäinen viesti oli suunnattu yhteiskunnan köyhille ja sorretuille, ei vallanpitäjille. Vallanpitäjät olivat kuitenkin anastaneet opetukset manipuloidakseen ja sortaakseen maailman kansoja, lupaamalla heille palkkion tuonpuoleisessa, jos he pysyvät yhteiskunnallisessa asemassaan ja pidättäytyvät levottomuuksista ja kapinoinnilta rikkaita vastaan. Se oli Straussin mukaan täysin ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa: Jeesus johti köyhien massojen liikettä. Siksi valtionuskonto oli Straussin mukaan pätemätön.
Bruno Bauer muokkaa
Bruno Bauer meni pidemmälle ja väitti, että koko kertomus Jeesuksesta oli myytti. Hän ei löytänyt yhtään mainintaa ”Yeshua Nasaretilaisesta” tuntemistaan säilyneistä roomalaisista aikakirjoista. (Myöhempi tutkimus on löytänyt mainintoja muun muassa Tacitukselta ja Josephukselta, vaikkakin historioitsijat ovat erimielisiä niiden aitoudesta; katso Jeesuksen historiallisuus.) Bauer väitti, että lähes kaikkiin merkittäviin historiallisiin antiikin aikaisiin henkilöihin on viittauksia muissa teoksissa (esimerkiksi Aristofanes pilkkasi Sokratesta näytelmissään), mutta koska hän ei kyennyt löytämään viittauksia Jeesukseen, hän katsoi, että koko kertomus Jeesuksesta oli keksitty.
Ludwig Feuerbach muokkaa
Ludwig Feuerbach kirjoitti teoksen Das Wesen des Christentums, joka oli psykologinen profiili uskovasta. Hän väitti, että uskoville annetaan oppi, joka kannustaa projisoimaan fantasioita todellisuuteen. Hänen mukaansa uskovia kannustetaan uskomaan ihmeisiin ja idealisoimaan kaikki heikkoutensa kuvittelemalla kaikkivaltias, kaikkitietävä, kuolematon Jumala, joka edustaa kaikkien inhimillisten vikojen ja puutteiden vastakohtaa.
Karl Neuwerck muokkaa
Karl Neuwerck oli hegeliläisen filosofian luennoija Berliinin yliopistossa. Hän menetti opetusoikeutensa yhdessä Bruno Bauerin kanssa vuonna 1842.
Arnold Ruge muokkaa
Arnold Ruge kannatti vapaata ja yhdistynyttä Saksaa. Hän oli yhtä mieltä Hegelin kanssa siitä, että historia oli edistystä kohti vapauden toteutumista ja että vapaus saavutetaan valtiossa luomalla järjellinen yleistahto. Samaan aikaan hän arvosteli Hegeliä siitä, että tämä oli esittänyt historian tulkinnan, jossa tulevaisuus oli siinä mielessä suljettu, ettei uudistuksille jäänyt tilaa.
Max Stirner muokkaa
Max Stirner liikkui silloin tällöin nuorhegeliläisissä piireissä, mutta hänellä oli ajatuksia, jotka olivat osittain päinvastaisia. Hän satirisoi ja pilkkasi nuorhegeliläisiä nominalistisessa teoksessaan Der Einzige und Sein Eigentum.
Nuorempia jäseniä muokkaa
Karl Marx muokkaa
Karl Marx suhtautui aluksi suopeasti nuorhegeliläiseen tapaan hyökätä kristinuskoa vastaan ja kaivaa maata Preussin vallanpitäjien jalkojen alta. Myöhemmin hän kuitenkin muodosti poikkeavia ajatuksia ja erosi nuorhegeliläisistä. Hän hyökkäsi näitä kohtaan sellaisissa teoksissaan kuin Die deutsche Ideologie. Marx päätteli, ettei vallanpitäjien vallan perusta ole uskonto vaan pääoman eli maan, rahan ja tuotantovälineiden, omistajuus. Marx katsoi, että uskonto oli vain savuverho, jonka tarkoituksena on peittää todellinen vallan perusta. Hänen mukaansa uskonto on alistetun proletariaatin välttämätön kainalosauva, kansan oopiumia.
Friedrich Engels muokkaa
Friedrich Engels kirjoitti yhdessä Karl Marxin kanssa Kommunistisen manifestin.
August von Cieszkowski muokkaa
August Cieszkowski keskittyi Hegelin näkemykseen maailmanhistoriasta ja uudisti sitä paremmin yhteensopivaksi hegeliläisen filosofian itsensä kanssa jakamalla sen menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Teoksessaan Historiosophie (1838) Cieszkowski väittää, että olemme edenneet taiteesta (menneisyys), joka oli todellisen tarkastelua, filosofiaan (nykyhetki), joka oli ideaalin tarkastelua. Koska Hegelin filosofia oli filosofian täydellistymistä, filosofian aika oli täyttynyt ja uusi aika koittanut – tulevaisuus oli toiminnan aika.
