Norsulinnut

sukupuuttoon kuollut lintuheimo

Norsulinnut, vanhoilta nimiltään elefanttilinnut, madagaskarinstrutsit tai jättiläisstrutsit, (Aepyornithidae) on sukupuuttoon kuollut heimo lentokyvyttömiä lintulajeja. Heimoon kuuluu kolme sukua ja neljä lajia[1]. Ne asuttivat Madagaskarin saarta ennen katoamistaan 1650-luvulla.

Norsulinnut
Aepyornis maximusin luuranko ja muna
Aepyornis maximusin luuranko ja muna
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Osaluokka: Palaeognathae
Lahko: Aepyornithiformes
Heimo: Norsulinnut
Aepyornithidae
Bonaparte, 1853
Suvut[1]
Katso myös

  Norsulinnut Wikispeciesissä
  Norsulinnut Commonsissa

Malagassin kielellä linnun nimi on Vorompatra, joka tarkoittaa suolintua. On esitetty, että rok-linnun legenda olisi syntynyt norsulinnusta.

Eräs norsulintulaji, Vorombe titan, oli suurin tunnettu koskaan elänyt lintulaji. Se saattoi kasvaa kolme metriä korkeaksi ja jopa 800 kilogramman painoiseksi.[1][2]

Norsulintujen luita ja munia on löydetty melko paljon. Muna voi olla ympärysmitaltaan yli metrin, pituudeltaan yli 30 senttimetriä ja tilavuudeltaan 160 kananmunan, eli noin kahdeksan litran,[3] suuruinen. Suurimmat tunnetut munat muni isonorsulintu, jonka muna oli noin 34 cm pitkä ja saattoi painaa 12 kg[4]. Madagaskarin asukkaat käyttivät tyhjiä munia astioina.[3]

Washingtonissa sijaitsevalla National Geographic Societylla on hallussaan norsulinnun muna, joka löydettiin vuonna 1967. Näyte on ehjä ja sen sisällä on syntymättömän alkion luuranko. Näytteiden perusteella tiedetään, että norsulinnut olivat kasvinsyöjiä. Elinympäristönään ne suosivat rantakosteikkoja ja soistuneita rantametsiä, joissa kasvillisuus oli runsasta silloinkin, kun saaren itäosia vaivasi kuivuus.

Norsulinnut olivat Madagaskarilla varsin yleisiä vielä sen jälkeen, kun saari oli asutettu pysyvästi noin 2 000 vuotta sitten. Ne kuitenkin katosivat melko nopeasti 1650-luvulle tultaessa. Yleisenä mielipiteenä on, että norsulintujen sukupuutto on ihmisen aiheuttama, mutta vuonna 2000 julkaistu brittitutkimus antaa toisen näkökulman. Arkeologit Sheffieldin ja Royal Hollowayn yliopistoista tutkivat ihmisten suhdetta norsulintuun sen kotisaarella Madagaskarilla. Tutkimusten tulokset eivät antaneet minkäänlaisia todisteita siitä, että linnut olisi metsästetty sukupuuttoon. Tutkijat uskovat myös, että linnun surmaaminen olisi ollut tabu, sillä mitään todisteita ei löytynyt siitä, että norsulintuja olisi tapettu ravinnoksi. Todennäköisesti sukupuuttoa edisti useiden tekijöiden yhteisvaikutus. Asutuksen levitessä rannikkoa pitkin linnut menettivät pesimäpaikkoja, ilmastonmuutos taas aiheutti kosteikkojen vähenemistä. Osassa subfossiileista nähdään kuitenkin lihanleikkuun jälkiä.

H. G. Wells kirjoitti norsulinnusta kertovan novellin Æpyornis-saari (Aepyornis Island, 1894).

Niin sanotussa linnunmunajutussa vuonna 2011 närpiöläiseltä mieheltä takavarikoitiin 10 000 linnunmunan ja 300 täytetyn linnun lisäksi norsulinnun muna Madagaskarilta.

Suvut ja lajit muokkaa

Norsulintuja on aiemmin katsottu olleen 7–15 lajia kahdessa suvussa, mutta vuonna 2018 julkaistun perusteellisen tutkimuksen mukaan lajeja oli neljä ja sukuja kolme:[1]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. a b c d Hansford, James P. & Turvey, Samuel T.: Unexpected diversity within the extinct elephant birds (Aves: Aepyornithidae) and a new identity for the world's largest bird. Royal Society Open Science, 26.9.2018, 5. vsk, nro 9, s. 181295. The Royal Society. PubMed:30839722. doi:10.1098/rsos.181295. ISSN 2054-5703. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.6.2021. (englanniksi)
  2. World's largest ever bird has been named: Vorombe titan: Madagascar's giant elephant birds receive 'bone-afide' rethink ScienceDaily. 26.9.2018. Viitattu 24.6.2021. (englanniksi)
  3. a b Järvinen, Olli; Miettinen, Kaarina: Sammuuko suuri suku? – Luonnon puolustamisen biologiaa, s. 53. Vantaa: Suomen luonnonsuojelun tuki Oy, 1987. ISBN 951-9381-20-1.
  4. Kivipelto, Arja: Mainio Muna. Helsingin Sanomat, 3.4.2012, s. D1. Helsinki: Sanoma.