Noitarumpu
Noitarumpu, kannus tai šamaanirumpu[1] (pohjoissaameksi goavddis, eteläsaameksi gievrie) on šamaanin rumpu, jota käytetään arpomiseen ja transsin aikaansaamiseen.[2] Se on myös tietäjien, kuten niin sanottujen lapinnoitien käyttämä riittiesine. Noitarummuiksi kutsutaan yleensä Pohjois-Euraasian rumpuja, mutta vastaavalla tavalla käytettyjä rumpuja on lisäksi Afrikassa, Pohjois-Amerikassa ja muuallakin.lähde?
Kristillinen lähetystyö sai 1600–1700-lukujen Lapissa aikaan sen, että saamelaisia noitarumpuja alettiin käyttää vain salassa. Toisaalta niistä tuli keräilyesineitä ja kuriositeetteja, joita saatettiin lahjoittaa mahdollisesti ulkomaillekin esimerkiksi diplomaattisena eleenä[3]. Ainakin Ruotsissa rumpua lienee käytetty joissain yksityisissä menoissa 1800-luvun loppuun saakka.[4] Suomalaisten mahdollisista noitarummuista ei ole säilynyt paljon tietoja, vaikka tietäjiin liittyvistä perinteistä tiedetään muutoin paljon.
Siperialaiset noitarummut muokkaa
Monilla siperialaisilla šamaaneilla on kaksi rumpua, joita toista he käyttävät taivas- ja toista manalanmatkoja varten. Tarvittaessa he vaihtavat rumpua kesken rituaalin. Noitarumpujen takaosa on myös tietäjän yksityinen puoli, jonka sisällön vain hän itse tuntee, kun taas etupuoli on ikään kuin julkinen. Siperialaisissa rummuissa ei ole kuviointia.[5]
Saamelaiset noitarummut muokkaa
Rakenne muokkaa
Saamelaisia noitarumpuja on rakenteeltaan kolmen tyyppisiä, ja niiden valmistustyyli riippui alueesta. Eteläisen eli Åselen tyypin kehärummut valmistettiin tekemällä ovaalin muotoinen puukehikko. Kemin tyypin rummuissa kehikkoon lisättiin vielä 90 asteen kulmassa eräänlainen reunus, jolloin reunasta syntyi siis L:n muotoinen. Kemin tyypin rummut olivat huomattavan suuria, pisimmältä kohdaltaan jopa noin 80 cm korkuisia. Niitä voidaan kehikon perusteella nimittää kulmakehä- tai kulmakererummuksi. Kehä- ja kulmakehärummuissa kehikon sisäosassa saattaa olla merkintöjä. Muilla alueilla valmistettiin maljarumpuja, jolloin puuosa tehtiin ontoksi koverretusta mäntypahkasta. Kehikon päälle pingotettiin yleensä poron nahka rumpukalvoksi.[5] Rummun takapuolella oli kädensija, joka Kemin tyypin rummuissa oli tehty kahdesta ristiin asetetusta osasta.[5]
Lisäksi rumpuun saatettiin kiinnittää kolikoita tai muita metalliesineitä ennustuksen tueksi ja metelin aiheuttamiseksi.[6] Ainakin rummun sisäpuolelle tietäjä ripusti roikkumaan amuletteja ja kuparinpaloja. Siperialaisten noitarumpujen takaosa on tietäjän yksityinen puoli, jonka sisällön vain hän itse tunsi, ja sama saattoi päteä lapinrumpuihinkin.[5]
Kuviot muokkaa
1. Kaksi niliaittaa
2. Aidattu porolauma
3.–5. Jumalattaret Sáráhkká, Juoksáhkká ja Uksáhkká
Rummut saatetaan jakaa myös kuvituksen perusteella. Kemin, Tornion ja Finnmarkin alueella kuvitus on jaettu osiin kolmella tai Finnmarkin tapauksessa viidellä vaakavuoralla viivalla. Alin näistä osioista edustaa manalaa ja ylin jumalille kuuluvaa taivasta[7]. Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Åselen eli eteläisen tyypin rummuissa on puolestaan keskellä aurinko ja rumpu on tyypistä riippuen mahdollisesti jaettu suorilla viivoilla yliseen, keskiseen ja aliseen maailmaan. Ainoastaan eteläisen tyypin rummuissa ei ole lainkaan viivoilla tehtyä jakoa.[5]
Kuvituksen luonne on saattanut riippua siitä, oliko rumpua tarkoitus käyttää ensisijaisesti henkimatkoja vai arpomista varten.[5] Rumpukalvolle piirrettiin esimerkiksi henkien palvontapaikkojen merkkejä, ja kuvattiin Elämänpuu, maailman rakenne. Tämä ristiä muistuttava kuvio on samankaltainen monien Pohjois-Euraasian kansojen noitarummuissa, ja tunnetaan myös eskimoilta. Tästä on päätelty pohjoisten samanististen kulttuurien erityistä keskinäistä sukulaisuutta, mutta kuvio on ollut yleinen myös muun muassa Lähi-idässä ja Intiassa, samoin sen merkitys maailmanpuuna.lähde? Tutkijat Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen arvelevat, että kuvioiden määrä olisi kasvanut keskiajalla. Vielä 1100-luvulla rummut olivat varsin paljaita. Jotkut tutkijat ehdottavat, että kuviot ylipäätään tulivat saamelaisrumpuihin vasta keskiajalla skandinaavien ja kristinuskon vaikutuksesta. Samoihin aikoihin rummulla olisi alettu ennustaa.[8]
Rumpuihin piirretyt kuvat saivat lähetystyön myötä myös kristillisiä vaikutteita. Uusia kuvia olivat ainakin kristinuskon Jumala, kirkko ja pappi. Kristilliset kuviot eivät välttämättä kertoneet saamelaisten varsinaisesta kristillistymisestä, vaan on esitetty, että saamelaiset saattoivat piirtää niitä enemmänkin viranomaisten mieliksi tai papin tulevien vierailuiden ennustamiseksi. Vierailun ajaksi rumpu olisi laitettu piiloon.[9]
Käyttö muokkaa
Tietäjä käytti noitarummulla lyötyä rytmiä transsitilaan vajoamiseen. Samalla hän lauloi tai joikui. Transsitilan saavuttamiseksi tietäjät söivät kärpässieniä, koivuntuhkalipeää tai joivat alkoholia[10]. Transsissa olevan tietäjän uskottiin pääsevän henkien kanssa yhteyteen ja pystyvän tulkkaamaan kansalle henkien tahdot.
Noitarummulla ennustettiin ja tiedusteltiin henkien mielipiteitä myös arpomalla. Eteläsaamelaisten keskuudessa jopa jokaisella perheellä saattoi olla oma rumpunsa ja tavanomaista arpomista saattoi tehdä kuka vain. Pohjoisemmassa arpominenkin oli mahdollisesti aina tietäjän tehtävä.[8] Toimituksen aikana arpoja löi rumpua poronsarvesta tehdyllä T:n muotoisella vasaralla, joka oli paljon koristeltu. Tavallisesti luinen arpa tipautettiin värisevälle rummun kalvolle, josta arpa liikkui tiettyyn paikkaan kalvoa. Rumpua lyötiin joko vasaran kärjillä tai lappeella. Vasaran käyttelytapa vaikutti arvan liikkeeseen.[11] Jotkin vanhat lähteet viittaavat arpaan sammakkona, koska se hyppi kalvolla hieman sammakon tavoin.[8]
Arvan sijainnista ja liikesuunnasta saattoi päätellä tulevaisuutta tai henkiolentojen vastauksia kysymyksiin. Myötäpäiväinen pyörimissuunta viittasi onneen ja vastapäiväinen epäonneen. Kysymykset saattoivat liittyä yleisesti ottaen siihen, onko tiedossa onnea vai epäonnea. Ne saattoivat liittyä myös arkisiin asioihin, kuten siihen, kannattiko uhritoimitukseen tai metsästysreissulle lähteä. Jos esimerkiksi jumala kaipasi uhrilahjaa, arpa siirtyisi jumalan kuvan luokse.[8]
Kun rumpua ei käytetty, sitä säilytettiin poron- tai kuikannahkaisessa pussissa.[11]
Populaarikulttuurissa muokkaa
Populaarikulttuurissa noitarumpu mainitaan ainakin suomalaisessa lastenkirjassa ja samannimisessä animaatioelokuvassa Joulupukki ja noitarumpu.
Lähteet muokkaa
- Pentikäinen, Juha & Pulkkinen, Risto: Saamelaisten mytologia. Helsinki: SKS, 2018. ISBN 978-952-222-912-0.
Viitteet muokkaa
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 323.
- ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 376.
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 329.
- ↑ a b c d e f Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 378–383.
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 330.
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 384.
- ↑ a b c d Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 356–358.
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 331–332.
- ↑ Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 346.
- ↑ a b Pentikäinen & Pulkkinen 2018, s. 338–339.
Aiheesta muualla muokkaa
- Noitarummun valmistus. Thuleian tupa.
- Voitto Viinanen, Kuva-albumi/Taatsin seita ja peurakirkot; Kemin Lapin noitarumpu (Arkistoitu – Internet Archive).