Wikipedia

Niittyleinikki

putkilokasvilaji

Niittyleinikki (Ranunculus acris, syn R. "acer") on monimuotoinen, leinikkikasveihin (Ranunculaceae) kuuluva keltakukkainen kasvi.

Niittyleinikki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: acris
Kaksiosainen nimi

Ranunculus acris
L.

Katso myös

  Niittyleinikki Wikispeciesissä
  Niittyleinikki Commonsissa

Ulkonäkö ja koko muokkaa

 
Niittyleinikkikasvusto.
 
Niittyleinikin kukka.
 
Niittyleinikin pähkylä.

Monivuotinen niittyleinikki kasvattaa alalajista riippuen 5–100 cm pitkän pystyn, karvaisen varren. Se on tavallisesti pystyjuurakkoinen. Aluslehtien ruodin pituus vaihtelee lyhyestä pitkään. Lehden lapa on 3–5-jakoinen tai -osainen; liuskat ovat ruodittomia ja vaihtelevasti toistamiseen liuskaisia tai hampaisia. Varsilehdet ovat aluslehtiä lyhyempiruotisia ja pienempiä. Varsilehtien lapa on kolmiosainen, liuskojen muoto vaihtelee ehytlaitaisista epäsäännöllisesti isohampaisiin. Kukat sijaitsevat yksittäin varren ja haarojen päissä. Kukkaperä on sileä ja kukkapohjus on kalju. Kukassa on kaksi kehäkiehkuraa. Verhiö on viisilehtinen ja teriönmyötäinen, Mesikuoppaisia, kullankeltaisia terälehtiä on viisi kappaletta. Niittyleinikki kukkii Suomessa kesä-syyskuussa. Hedelmistö koostuu on 2–3,5 mm pitkistä pähkylöistä, joissa on lyhyt, käyrä ota.[1]

Alalajit muokkaa

Niittyleinikki on monimuotoinen ja puutteellisesti selvitetty laji. Alalajeja, variaatioita ja niiden välimuotoja esiintyy runsaasti.[2] Suomessa niittyleinikistä erotellaan kolme alalajia: piennarniittyleinikki (R. acris subsp. acris), puistoniittyleinikki (R. acris subsp. friesianus) ja lapinniittyleinikki (R. acris subsp. borealis). Lapinniittyleinikki jaetaan nykyään lisäksi kahteen eri muunnokseen: idänniittyleinikkiin (R. acris subsp. borealis var. borealis) ja tunturiniittyleinikkiin (R. acris subsp. borealis var. pumilus).[3] Edellisten lisäksi Suomessa saattaa esiintyä tulokkaina muitakin alalajeja.[2]

Alalajit eroavat toisistaan kasvin pituuden, varren ja lehtien karvaisuuden, lehtilavan muodon ja kukkien määrän ja koon perusteella.[2]

Levinneisyys muokkaa

Niittyleinikkiä tavataan lähes koko Euroopassa lukuun ottamatta Pyreneiden niemimaan länsi- ja eteläosia, Etelä-Italiaa, Albaniaa, Kreikkaa ja Ukrainan ja Venäjän eteläisimpiä osia. Lajin eri alalajeja tavataan myös eri puolilla Siperiaa ja Itä- ja Etelä-Aasiaa. Pohjois-Amerikkaan se on levinnyt ihmisen mukana, jossa sitä tavataan Yhdysvaltain pohjoisosissa sekä Kanadan etelä- ja keskiosissa.[4]

Suomessa niittyleinikkiä tavataan koko maassa. Laji on hyvin yleinen lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia ja Etelä-Pohjanmaan rannikkoseutuja.[5] Alalajeista piennarniittyleinikki on yleisin ja sitä tavataan koko maassa, erityisesti Oulun eteläpuolella. Lapinniittyleinikkiä ja sen muotoja kasvaa lähinnä Lapissa, erityisesti Käsivarren alueella.[6] Puistoniittyleinikki sen sijaan on harvinainen tulokas, jota on tavattu lähinnä rannikkokaupungeista.[6][7]

Kasvuympäristö muokkaa

Niittyleinikki viihtyy parhaiten niityillä, tienvarsilla, pientareilla ja pihoilla. Sitä voi tavata myös tuoreissa metsissä, lehdoissa, jokitörmillä ja tunturiniityillä. Tulokkaana se voi myös esiintyä satamissa, varastoalueilla ja puistonurmikoilla.[6]

Myrkyllisyys muokkaa

Niittyleinikki on myrkyllinen, sillä sen sisältämän ranunkuliinin hajoamistuotteena syntyvä protoanemoniini aiheuttaa kosketusallergiaa ja sisäisesti nautittuna voi aiheuttaa kammiovärinää ja hengityselinten vajaatoimintaa.[8] Kansanlääkinnässä tuoretta niittyleinikkiä, kuten myös muita leinikkilajeja, on kuitenkin käytetty murskattuna känsiin ja lihas- ja nivelsärkyihin.[9] Pahan makunsa vuoksi karja ja hevoset jättävät sen syömättä.[10] Kuivattuna niittyleinikin myrkyllisyys ja paha maku katoavat, joten sen joutuminen rehuheinän joukkoon ei haittaa.[9]

Käyttö muokkaa

Niittyleinikin kukat säilyttävät hyvin värinsä kuivattuna, joten ne sopivat hyvin käytettäviksi kuivakukkina.[4]

Lähteet muokkaa

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 75, 77–78.
  2. ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 77.
  3. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Hakusana 'niittyleinikki'[vanhentunut linkki]. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 17.11.2011.
  4. ↑ a b Den virtuella floran: Smörblomma (Ranunculus acris) (myös levinneisyyskartat) Den virtuella floran. 1998. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 17.11.2011. (ruotsiksi)
  5. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Niittyleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 17.11.2011.
  6. ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 78.
  7. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Puistoniittyleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 17.11.2011.
  8. ↑ Suomen terveyskasvit 1982, s. 305, 332.
  9. ↑ a b Suomen terveyskasvit 1982, s. 305.
  10. ↑ Ålands flora 2010, s. 120.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Niittyleinikki&oldid=21380025”