Neuropsykologia
Neuropsykologia on psykologian erikoisala, joka tutkii aivojen vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen,[1] vireystilaan ja kognitiiviseen suorituskykyyn. Neuropsykologia tutkii esimerkiksi aivovaurioiden, ADHD:n ja Aspergerin oireyhtymän kaltaisten neuropsykiatristen oireyhtymien sekä MS-taudin ja kroonisen väsymysoireyhtymän kaltaisten neurologisten sairauksien yhteyttä yksilön kognitiiviseen toimintakykyyn ja käytökseen. Lisäksi neuropsykologia tutkii oppimiskyvyn häiriöitä, kuten lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeutta (dysleksia), matematiikan erityisvaikeutta (dyskalkulia) ja älyllistä kehitysvammaisuutta. Neuropsykologialla on yhtymäkohtia muun muassa neurologiaan, neuropsykiatriaan, neurofysiologiaan, psykologiaan ja kielitieteisiin, ja se hyödyntää runsaasti tutkimuksessaan ja kliinisessä työssään näiden alueiden tietämystä ja menetelmiä. Se voidaan jaotella muun muassa kokeelliseen neuropsykologiaan ja kliiniseen (käytännön) neuropsykologiaan.
Suomessa neuropsykologiksi voi kouluttautua laillistettu psykologi suorittamalla erikoistumisopinnot, joihin kuuluu kursseja neuropsykologian, neurologian, muiden neurotieteiden sekä psykiatrian ja kuntoutuksen alueelta. Työn ohessa käytävän koulutuksen kesto on noin neljä vuotta. Nykyisin neuropsykologin tehtävissä työskentelee myös lyhyemmän koulutuksen saaneita psykologeja, jotka täyttävät erikseen sovitut pätevyysvaatimukset.
Historiaa muokkaa
Neuropsykologia on tieteenalana hyvin nuori, vaikka aivotoimintojen yhteys psyykkisiin ja kognitiivisiin toimintoihin havaittiin jo varhain. Se oli aluksi syntynyt ja kehittynyt osana neurologiaa, ja itsenäistynyt myöhemmin omaksi psykologian osa-alueekseen.
Jo 4 000 vuotta sitten egyptiläiset lääkärit huomasivat aivojen vaurioitumisen haittaavan raajojen liikkumista ja näkökykyä, jolloin syntyivät ensimmäiset teoriat aivojen ja psyykkisten toimintojen yhteyksistä. Antiikissa ajatus henkisen toiminnan riippuvuudesta ruumiin toiminnasta syrjäytti tuohon saakka vallalla olleen mytologisen ja uskonnollisen pohdiskelun. Neuropsykologisten kokeiden suorittaminen alkoi antiikin Kreikasta, ja ne suoritettiin aluksi ihmisillä. On esitetty epäilyksiä, joiden mukaan kuolemaantuomituille vangeille olisi aiheutettu halvauksia ja tuntoaistin menetyksiä aivokalvoja ärsyttämällä. Eräs tällaisia kokeita antiikin aikana tehnyt tutkija oli Galenos.
Seuraava neuropsykologian kannalta merkittävä kausi ajoittuu vuosiin 700–1100. Tähän aikakauteen kuuluva tutkija Avicenna oli kiinnostunut hermostollisista ja psyykkisistä häiriöistä ja pyrki yhdistämään tiettyjä psyykkisiä tapahtumia tiettyihin aivojen osiin. Hän totesi, että eri puolille päätä kohdistuneet vammat aiheuttivat erilaisia aistimusten häiriöitä ja toimintojen häviämisiä. Avicenna pyrki myös aivotoimintojen paikantamiseen: hän yhdisti muistin aivojen takaosiin ja aistimukset etuosiin.
Renessanssin ajalla oli vallalla käsitys aivokammioista, joita ajateltiin olevan kolme. Etummaisessa kammiossa sijaitsi havainto ja mielikuvitus. Keskimmäisessä oli älykkyys ja taaimmaisessa aivokammiossa oli muisti. Tällainen mielen sijoittaminen aivokammioihin sääteli keskiajalta 1800-luvun alkuun saakka lääketieteellisiä diagnooseja muun muassa muistihäiriöistä, kehitysvammaisuudesta, psyykkisistä häiriöistä.
Neuropsykologian alku sijoitetaan usein vuoteen 1861, jolloin ranskalainen lääkäri Paul Broca julkaisi havaintonsa puheen tuottamisen häiriöistä. Suomessa neuropsykologian juuret ulottuvat 1800-luvun puolelle kliiniseen neurologiaan.
Kliininen neuropsykologia muokkaa
Kliinisen neuropsykologian keskeistä työaluetta ovat keskushermoston sairauksiin ja vammoihin sekä kehityshäiriöihin ja oppimisvaikeuksiin liittyvien psykologisten seurausten diagnosointi ja kuntoutus. Se voidaan jakaa vielä esimerkiksi kliiniseen kehitysneuropsykologiaan, lasten neuropsykologiaan ja geriatriseen (vanhenemisen) neuropsykologiaan.
Neuropsykologiset oireet muokkaa
Neuropsykologiset oireet voivat ilmetä esimerkiksi vireyden säätelyn vaikeutena, aistiyliherkkyytenä, nopeana väsymisenä, lisääntyneenä yöunen ja päivälevon tarpeena sekä aivojen prosessoinnin hitautena, joka heikentää laaja-alaisesti yksilön toimintakykyä[2]. Muita neuropsykologisia oireita ovat uuden oppimisen työläys, tavallista herkempi ajatustoimintojen väsyminen[3] tarkkaavaisuuden ja toiminnan ohjauksen (tarkkaavaisuuden jakaminen, impulsiivisuus), kielellisten toimintojen (puheen tuottaminen ja ymmärtäminen), sensomotoristen toimintojen (liikkeiden ohjaaminen ja tunto), visuospatiaalisten toimintojen (nähdyn havaitseminen ja avaruudellinen hahmottaminen) sekä muistin, oppimisen ja sosiaalisen kanssakäymisen ongelmat. Joskus ongelma on kaksisuuntainen. Neuropsykologinen ongelma voi aiheuttaa univajetta, joka puolestaan lisää lapsilla muun muassa ylivilkkautta ja haastavaa käytöstä.[4][5]
Neuropsykologiset oireet voivat olla synnynnäisiä tai johtua myöhemmästä tapaturmasta tai sairaudesta. Monien neuropsykologisten oireiden on todettu olevan yhteydessä niukkaan hapensaantiin synnytyksen yhteydessä. Myös äidin raskauden aikana sairastamalla flunssalla on todettu yhteys lapsen neuropsykologisiin oireisiin.[6]
Neuropsykologinen tutkimus muokkaa
Neuropsykologinen tutkimus on tarpeen diagnostisissa selvittelyissä (esimerkiksi selvitettäessä, onko yksilön vaikeuksien taustalla fysiologinen vai psyykkinen vamma), jo diagnosoidun sairauden tai häiriön seurausten, työ- ja toimintakykyisyyden ja mahdollisten kuntoutustoimenpiteiden tarpeen ja tuloksellisuuden arvioinnissa.
Neuropsykologisella tutkimuksella kartoitetaan neurologisiin ja neuropsykiatrisiin sairauksiin sekä kehityksellisiin kognitiivisten häiriöihin liittyviä kognitiivisia muutoksia ja yksilön yleistä toimintakykyä. Tutkimuksessa arvioidaan kognitiivisen häiriön laatu ja vaikeusaste, häiriöiden vaikutus potilaan toiminta- ja työkykyyn sekä näiden häiriöiden ja mahdollisten aivoston rakenteellisten ja neuropatologisten löydösten välistä yhteyttä. Tutkimus perustuu haastatteluihin, neuropsykologisiin testeihin ja tutkimustilanteessa tehtyihin havaintoihin.
Aivojen kuvantamista käytetään usein neuropsykologisen tutkimuksen tukena. Näitä ovat esimerkiksi EEG (elektroenkefalografia eli aivosähkökäyrä), MEG (magneettienkefalografia eli magneettisähkökäyrä), fMRI (Functional magnetic resonance imaging eli toiminnallinen magneettiresonanssikuvaus) ja PET (positroniemissiotomografia).
Neuropsykologinen kuntoutus muokkaa
Neuropsykologinen kuntoutus on suunnattu kehityksellisistä häiriöistä tai oppimisvaikeuksista [7], neurologisten sairauksien tai vammojen neuropsykologista oireista tai jostain muusta aivojen toimintaan vaikuttavasta häiriötilasta kärsiville. Neuropsykologinen kuntoutus suunnitellaan yksilön oirekuvan perusteella juuri hänen tarpeitaan ajatellen, ja se voi kestää lyhyestä ohjauksesta useisiin vuosiin.
Neuropsykologisessa kuntoutuksessa kerrotaan, mistä potilaan oireet johtuvat sekä opastetaan sopeuttamaan elämä oireiden asettamiin rajoitteisiin[2]. Kuntoutuksella voidaan myös pyrkiä potilaan kognitiivisten ja käyttäytymismuutosten tai -poikkeavuuksien lievittämiseen ja korjaamiseen sekä toimintakyvyn parantamiseen opettamalla potilaalle uusia toimintatapoja. Neuropsykologisen kuntoutuksen tavoitteena voi olla omaehtoisen selviytymisen parantaminen tai mahdollisesti menetetyn työkyvyn palauttaminen[8].
Lasten neuropsykologinen kuntoutus muokkaa
Lasten neuropsykologinen kuntoutus on neuropsykologin antamaa hoitoa, jota käytetään lähinnä oppimisvaikeuksien lieventämiseen. Oppimisvaikeudet voivat ilmetä oppimisen eri osa-alueilla, kuten tarkkaavuudessa, toiminnanohjauksessa, muistissa, hahmottamisessa, kielellisissä taidoissa, lukutaidoissa tai matematiikassa. Hienomotoristen toimintojen kehittäminen voi sisältyä kuntoutukseen, mutta varsinaisesta motorisesta kuntoutuksesta ei ole kysymys. Kuntoutuksessa on oleellista myös psyykkisen puolen tukeminen, kuten itsetunnon ja myönteisen minäkuvan vahvistaminen. Kuntoutus perustuu huolelliseen neuropsykologiseen tutkimukseen, jossa arvioidaan lapsen vahvuudet ja pulmat eri osa-alueilla sekä kuntoutuksen tarve. Kuntoutuksen tavoitteet asetetaan toisaalta tutkimustulosten perusteella, toisaalta yhteistyössä perheen ja usein myös päiväkodin tai koulun kanssa. Kuntoutusmenetelminä käytetään muun muassa keskustelua, erilaisia pöytätason harjoitteita, tietokoneohjelmia ja pelejä. Kuntoutus tapahtuu yleensä kerran viikossa tapahtuvilla yksilökäynneillä ja kuntoutusjakso voi kestää ongelmien vaikeusasteesta riippuen puolesta vuodesta kolmeen vuoteen. Kuntoutusta antavien (yksityisten) neuropsykologien määrä on Suomessa suhteellisen vähäinen, joten ongelmana on yleensä kuntouttajan löytäminen[9].
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ J. Graham Beaumont: Introduction to neuropsychology, s. 4. Guilford Press, 2008. ISBN 9781593850685. (englanniksi)
- ↑ a b Hyytinen, Tuomas: "Menetin parhaat vuoteni taistelussa vakuutusyhtiötä vastaan" – päähän vammautunut ekonomi jaksaa töissä muutaman tunnin viikossa Yle Uutiset. 6.4.2016.
- ↑ Neuropsykologinen kuntoutus. http://www.kuntoutuskeskus.fi/neuropsykologinen-kuntoutus
- ↑ Haastava käytös (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Paavonen Juulia, ym (2008) Aiheuttaako lasten univaje psyykkisiä oireita? Suomen lääkärilehti 15/2008
- ↑ http://www.sciam.com/article.cfm?id=infected-with-insanity Wenner Melinda (2008) Infected with Insanity: Could Microbes Cause Mental Illness? Scientific American Mind, April, 2008
- ↑ Neuropsykologinen kuntoutus. Kelan sivusto 11.10.2016 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Neuropsykologinen kuntoutus (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Lasten neuropsykologinen tutkimus ja kuntoutus (Arkistoitu – Internet Archive)
Kirjallisuutta muokkaa
- Ahonen ym.: Aivot ja oppiminen – Kliinistä lastenneuropsykologiaa. Atena Kustannus, 1997. ISBN 951-796-052-2.
- Huttunen, M.: Neuropsykiatria. Helsinki: Duodecim, 1993.
- Kerola K., Kujanpää S., Timonen T.: Autismikuntoutus. PS-kustannus, 2000. ISBN 952-451-014-6.
- Paavilainen, P.: Toimivat aivot: kognitiivisen neurotieteen perusteita. Edita, 2016. ISBN 978-951-37-6860-7.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neuropsykologia Wikimedia Commonsissa
