Neurofilosofia
Neurofilosofia on neurotiedettä ja filosofiaa yhdistävä tutkimusala. Ala jakautuu yleensä menetelmällisesti kahtia.[1] Ensiksi alalla pyritään ratkaisemaan mielenfilosofian käsitteellisiä ongelmia neurotieteiden antaman kokemusperäisen tiedon perusteella (neurofilosofia). Toiseksi pyritään selventämään neurotieteen tuloksia käyttämällä tieteenfilosofian käsitteitä ja menetelmiä (neurotieteen filosofia).
Filosofit Patricia Churchland ja Paul Churchland ovat tuoneet neurofilosofialle laajalti julkisuutta. He edustavat neurofilosofian kumpaakin menetelmällistä puolta.
Neurofilosofia muokkaa
Neurofilosofia tutkii neurotieteen tutkimustulosten merkityksiä mielenfilosofialle ja soveltaa näin tuloksia mielenfilosofian klassisiin ongelmiin,[1] kuten mieli–ruumis-ongelma. Alan tunnetuimpia edustajia ovat Daniel Dennett ja David Chalmers.
Neurofilosofian keskeisiä ajatuksia on, että mielen toiminta on aivotoimintaa, ja että aivojen ymmärtäminen on välttämätöntä mielen ymmärtämiseksi.[2] Neurofilosofien mukaan sellaiset asiat kuten ajattelu, päättely, tietoisuus, muisti, oppiminen ja uskomukset tullaan lopulta selittämään neuronien, synapsien ja muiden aivojen toimintaan ja rakenteeseen liittyvien yksityiskohtien avulla. Tästä syystä myös filosofien on oltava perillä neurotieteiden tutkimustuloksista.
Historiaa muokkaa
Monet mielen toimintaan liittyvät asiat, kuten tietoisuus, ovat olleet kauan filosofien yksinoikeutena. Eräs syy on se, että aivojen toimintaa on vaikea tutkia. Neurofilosofia perustuu neurotieteiden edistykseen erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana. Neuronit löydettiin 1837, kun Jan Evangelista Purkyně löysi niin kutsutut Purkinjen solut. Varsinaisesti neuronit opittiin erottamaan 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Otto Friedrich Karl Deitersin ja Camillo Golgin töiden ansiosta. Neuroneita pystyttiin eristämään ja niiden toimintaa päästiin tutkimaan vasta 1900-luvulla. Neuronien havaittiin viestivän keskenään sähköisesti. Tämän jälkeen oli mahdollista kysyä, miten tämä viestintä liittyy mielen toimintoihin.[3]
Neurotieteiden edistymisen seurauksena dualistisen mielenfilosofian hyväksyminen on tullut yhä hankalammaksi, ja mielenfilosofian painopiste on kääntynyt fysikalistiseen (materialistiseen) suuntaan. Varhaiset fysikalistiset teoriat, kuten tyyppi-identiteettiteoria, eivät kuitenkaan hyödyntäneet neurotieteiden tutkimustuloksia kovinkaan laajalti, koska neurotieteellinen tutkimus oli vasta orastamassa. Eräs ensimmäisiä filosofeja, joka sovelsi neurotieteiden tutkimustuloksia tyyppi-identiteettiteorian kehittämiseen, oli Barbara Von Eckardt-Klein.[1]
Funktionalismin ansiosta mielenfilosofia otti jopa etäisyyttä neurotieteisiin: tavoitteena oli mielen toiminnan kuvaus, joka oli riippumaton toteutuksesta (monitoteutuvuus). Tällöin yhden toteutuksen, kuten aivojen, yksityiskohtainenkaan tunteminen ei auttanut itse mielen luonteeseen liittyvän ongelman ratkaisemissa. Samoihin aikoihin, 1970-luvulla, neurotieteet ja psykologia suuntautuivat ennen kaikkea kognition tutkimiseen (kognitivismi). Neurotieteiden edistymisestä huolimatta vaikutukset mielenfilosofiaan olivat edelleen pienet, koska suuri osa kognitivisteista oli myös funktionalisteja.[1]
Käännekohtana voidaan pitää Patricia Churchlandin teosta Neurophilosophy (1986). Churchlandin tavoitteena oli esitellä neurotiedettä filosofeille ja filosofiaa neurotieteilijöille, ja hänen keskeinen väitteensä oli, ettei mikään ole niin oleellista mielenfilosofian kannalta kuin empiirinen tutkimus siitä, kuinka aivot toimivat. Samalla Churchland pyrki vastaamaan kolmeen kysymykseen: kuinka voidaan kehittää vaihtoehto loogisen empirismin teorioiden väliselle reduktiolle, ja kuinka neurofilosofia voi vastata toisaalta ominaisuusdualistisiin näkemyksiin subjektiivisuudesta ja kvalioista, ja toisaalta ei-reduktionistisiin ajatuksiin monitoteutuvuudesta.[1]
Neurotieteen filosofia muokkaa
Neurotieteen filosofian tavoitteena on aivotutkimuksen käsitteellinen selvennys. Tässä mielessä se on tieteenfilosofian osa. Alan edustajiin kuuluvat muun muassa Valerie Hardcastle ja William Bechtel.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e Bickle, John & Mandik, Peter & Landreth, Anthony: The Philosophy of Neuroscience The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 19.5.2008.
- ↑ Churchland, Patricia Smith: Neurofilosofia, s. 49. (Brain-Wise: Studies in neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X.
- ↑ Churchland 2004, s. 17–30.
Kirjallisuutta muokkaa
- Churchland, Patricia Smith (1986). Neurophilosophy: Toward a Unified Science of the Mind-Brain. Cambridge, Massachusetts: The MIT Press. ISBN 0-262-03116-7
- Churchland, Patricia Smith: Neurofilosofia. (Brain-Wise: Studies in neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X.
- Damasio, Antonio: Descartesin virhe: Emootio, järki ja ihmisen aivot. (Descartes’ error, 1994.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2001. ISBN 952-5202-49-6.
Aiheesta muualla muokkaa
- Bickle, John; Mandik, Peter; Landreth, Anthony: The Philosophy of Neuroscience The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Räikkä, Juha: Neuroetiikka Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
- Philosophy and the Neurosciences Online Resources (englanniksi)