Naginata
Naginata (jap. なぎなた, 長刀 tai 薙刀) on perinteinen japanilainen salkoase. Se rakentuu varresta jonka päähän on kiinnitetty kaareva terä. Naginata oli suosiossa erityisesti Japanin feodaaliaikaan.[1][2]
Historia muokkaa
Ensimmäiset viittaukset naginataan löytyvät Kojikista, vanhimmasta säilyneestä Japanin historiasta kertovasta kirjasta, jossa sana ”naginata” esiintyy ensimmäisen kerranlähde?. Nara-kaudella sen ottivat käyttöön sōhei-soturipapit ja ensimmäiset naginatan käytöstä taistelussa (naginatajutsu) kertovat tekstit löytyvät vuonna 1086 kirjoitetussa kirjassa Oshu Gosannenki (”Päiväkirja kolmesta vuodesta Oshussa”)lähde?. Japanin historian professorin Karl Fridayn mukaan ensimmäinen kirjallinen maininta naginatasta on vuodelta 1146[2](s. 86).
Gempei-sodan (1180-1185) aikaan ratsuväen käyttö kasvoi ja naginatan ollessa erinomainen ase ratsukkoa vastaan taistellessa myös sen suosio nousi. Naginatan vaikutuksesta japanilaiseen haarniskaan kehitettiin osat (”sune-ate”) suojaamaan myös jalkoja.
Samurai-luokan naisten odotettiin kykenevän puolustamaan kotiaan miesten ollessa sotimassa ja Edo-kaudella naginata saavutti huomattavaa suosiota naisten keskuudessa. Sen pituus tarjosi keinon pitää mahdollinen hyökkääjä etäisyydellä, jolla tämä ei kyennyt käyttämään hyväkseen miehen voimakkaamman fyysisen rakenteen tuomia etuja. Tuliaseiden saapuminen Japaniin ja Meiji-restauraation aiheuttaman länsimaalaistumisen seurauksena perinteiset taistelutaidot, naginata mukaan lukien, menettivät suosionsa. Harjoittelun luonne muuttui mielen ja ruumiin vahvistamiseksi ja Shōwa-kaudella naginatan harjoittelusta tuli osa koulujärjestelmää.
_naginata_blade_4.JPG)
Naginatan rakenne muokkaa
Naginatan pituus määräytyy käyttäjänsä mukaan. Varren tulisi olla käyttäjän pituinen ja terän 2–3 shakua eli noin 60–90 senttimetriä. Terä on useimmiten kärkeä kohden kaartuva ja se taotaan samalla tavoin kuin katanatkin. Karkaisussa hamara jätetään terän suuta pehmeämmäksi, jotta terästä kokonaisuutena tulisi sitkeämpi ja vaara sen katkeamisesta iskuista ja väännöstä näin vähenisi. Yleensä varren ja terän välissä on tsuba eli väistin.
Joskus naginatan varren tyvipäähän saatettiin liittää metallinen kantarauta ishizuki (suom. kivipistin), joka toimi terän vastapainona. Se oli lisäksi tehokas ase ja pienen poikkipinta-alansa ansiosta erityisen hyvä haarniskan läpäisyyn.[1](s. 111-113)
Naginata nyt muokkaa
Toisen maailmansodan jälkeen taistelulajien harjoittaminen kiellettiin viideksi vuodeksi. Vuonna 1950 puretun kiellon jälkeen alkanutta naginatatyyliä kutsutaan atarashii naginataksi (uusi naginata). Noin 80 000 naginatan käytön harjoittelijoista valtaosa harjoittelee uutta naginataa (naginatadō), mutta jotkut vanhat koulukunnat kuten tendō-ryū naginatajutsu sekä modernit lajit kuten bujinkan budō taijutsu opettavat edelleen perinteistä naginatan käyttöä. Nykyisin naginatadōta harjoittelee enemmän naisia kuin miehiä.[3][4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Ellis Amdur: ”The Development and History of the Naginata”, Old School, Essays on Japanese Martial Traditions, s. 96-127. USA: Edgework, 2002. (englanniksi)
- ↑ a b Karl F. Friday: Samurai, Warfare and the State in Early Medieval Japan, s. 86-88. USA: Taylor & Francis, 2003. ISBN 0203392167. (englanniksi)
- ↑ Alexander Bennett: Naginata, the Definitive Guide. Kendo World Publications Ltd. Auckland, New Zealand, 2005. ISBN 4-9901694-4-1.
- ↑ Skoss, Diane (toim.): Koryu Bujutsu – Classical Warrior Traditions of Japan, s. 81. Vol. 1. Berkeley Heights, New Jersey: Koryu Books, 1997. ISBN 1-890536-04-0. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
- Southern California Naginata Federation (Arkistoitu – Internet Archive)(englanniksi)
- Naginata Homepage (englanniksi)