Moulin de la galette

Moulin de la galette on Pariisin Montmartren ainoa käyttökuntoisena säilynyt tuulimylly. Se sijaitsee 18. arrondissementissa rue Lepicin varrella. Myllyn yhteydessä toimi aikoinaan myös kuuluisa ulkoilmakahvila. Nykyään mylly on osa yksityisomistuksessa olevaa kiinteistöä. Myllyn sisälle ei päästetä kävijöitä.

Moulin de la galette rue Lepicin kulmassa (Radet-mylly)

Myllyjen historia

Moulin de la galette koostuu itse asiassa kahdesta myllystä, nimiltään Blute-fin ja Radet. Ensimmäinen maininta vanhemmasta myllystä on vuodelta 1622. Vuonna 1809 myllyt siirtyivät Debrayn suvun omistukseen. Myllyjen pääasiallinen käyttötarkoitus oli jauhojen jauhaminen, mutta niissä myös puristettiin rypäleitä viininkorjuuaikaan ja hienonnettiin aineksia tehtaiden tarpeisiin.

Blute-fin

Blute-fin on saanut nimensä sanasta bluter, joka tarkoittaa roskien siivilöimistä jauhoista. Blute-fin rakennettiin vuonna 1622, ja sitä on kunnostettu useaan otteeseen. Vaikkei mylly ole enää käytössä, sen sisältä löytyvät edelleen myllynkivet ja muut myllyn mekanismin tärkeät osat. Nykyään mylly on yksityisomistuksessa.

Vuonna 1870 Blute-finin omistaja Nicolas-Charles Debray perusti myllyn yhteyteen ulkoilmakahvilan ja tanssipaikan, ja vuonna 1895 kokonaisuuden nimeksi tuli Moulin de la Galette – galette oli pienten piiraiden nimi, joita Debrayn mylläreillä oli tapana myydä maitolasin kera maisemataiteilijoille. Maito vaihtui viiniin ja myllärintyö kabareen pyörittämiseen. Tanssisali toimi myöhemmin varieteeteatterina ja sittemmin radio- ja televisiostudiona vuoteen 1966 asti.

Radet

Radet rakennettiin vuonna 1717, mutta nykyinen mylly on 1760-luvulta. Vanha mylly menetti kannattavuuttaan kilpailun kiristyessä, ja vuodesta 1834 mylly toimi ”Moulin de la Galette” ulkoilmakahvilana sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Nimitys siirtyi myöhemmin Blute-finille.

Paikallinen yhdistys Les Amis du Vieux Montmartre (Vanhan Montmartren ystävät) pelasti Radet’n purkutuomiolta 1915. Vuonna 1924 Radet’n omistaja siirsi myllyn rue Girardonin ja rue Lepicin kulmaan. Mylly julistettiin historialliseksi monumentiksi vuonna 1958. Radet entistettiin vuonna 1978 lukuun ottamatta myllyn siipiä, jotka kunnostettiin lokakuussa 2001.

Tanssit Moulinissa

Moulin de la galette rue Lepicin yllä (Blute-fin-mylly)

Montmartressa toimi 1800-luvun alkupuolella 16 luvan hakenutta tanssipaikkaa, joiden lisäksi siellä oli muita tanssipaikkoja ja ulkoilmakahviloita. Ne olivat avoinna sunnuntaisin, maanantaisin ja juhlapäivinä. Montmartren väkiluku oli vuonna 1806 vaivaiset 636 henkeä, joten kylän lukuisien huvittelupaikkojen asiakkaista suurin osa oli epäilemättä pariisilaisia. Näihin aikoihin Montmartre oli vielä erillään Pariisista: kaupunkitullin valvontaa varten rakennettu muuri, Mur des Fermiers généraux, erotti pitäjän tehokkaasti pääkaupungista. Pariisilaisille Montmartren kukkula oli kuin pieni pala maaseutua, sillä siellä viini kasvoi ja lähteet pulppusivat, ja kävijä saattoi rauhoittua puiden varjossa tai huvitella kukkulan monissa kahviloissa ja tanssipaikoissa. Poirier-sans-Pareil oli Montmartren huvittelupaikoista kuuluisin, mutta se jouduttiin sulkemaan 1830 kipsikaivausten tieltä. Vuonna 1834 Radet’n ja Blute-finin omistaja Nicolas-Charles Debray avasi ulkoilmakahvilan Radet’n viereen. Kahvilassa tarjottiin omistajan vaimon leipomia galette-piiraita ja aivan kukkulan kupeessa viljellyistä rypäleistä tehtyä halpaa viiniä. Kahvilasta tuli heti suosittu tavallisen kansan keskuudessa.

Pariisiin suuntaan rakennettiin uusi katu, rue Lepic, joka helpotti kukkulalle pääsyä liejuisiin pikkuteihin verrattuna huomattavasti. Montmartren asukasmäärä kasvoi nopeasti etenkin paroni Haussmannin uudistaessa Pariisia, jolloin pariisilaisia muutti sankoin joukoin pois pääkaupungin keskustasta lähialueille, ja Montmartren väkiluku kasvoikin 1860-luvun vaihteessa yli 57 tuhannen. Blute-finin ja Radet’n omistaja perusti tanssipaikan, jonka nimi oli ensin Bal Debray, mutta paikka tuli pian tunnetuksi Moulin de la Galetten nimellä, ja nimi vaihdettiinkin lopulta vuonna 1895. Sisäänkäynti oli rue Girardonin ja rue Lepicin kulmassa. Vuosien varrella tanssipaikka muuttui: tanssit siirtyivät ulkoilmasta uuteen, suureen tanssisaliin, jonka ulkopuolelle laitettiin keinuja. Asiakaskuntaan kuuluneille kirjailijoille Moulin de la Galette ja Bal Debray merkitsivät eri asioita. Rodolphe Darzens, Arthur Rimbaudin elämäkerran kirjoittaja, kuvaili tanssisalia vuonna 1899: Ovi, vaaleanpunaisen ja kirkkaan vihreän sävyillä maalattu, jonka yläpuolella valkeina hehkuvien lamppujen ympäröiminä nämä kaksi sanaa: Bal Debray. Käytävää ylös ja heti suuri, valoisa sali, jonka seinustoilla pöytiä ja penkkejä. Tanssialue on rajattu punaisella kaidepuulla; salin päässä lavalla orkesteri. Ennen tanssia joka parilta peritään neljän pennin maksu. Useimmiten nainen maksaa molempien osuuden.

Uusia tansseja kehittyi ja vanhat soittajat täytyi korvata taitavammilla orkestereilla. Polkka pysyi muodissa, mutta katrilli, chahut, cancan ja lopulta ranskalainen cancan alkoivat kerätä suosiota. Omistajat palkkasivat säveltäjä Auguste Boscin, jonka orkesteri soitti kevyttä ja menevää tanssimusiikkia. Bosc perusti 1904 oman tanssisalinsa, Bal Tabarinin, missä hän tahditti katrilleja ampumalla kattoon kuudestilaukeavallaan. Moulin de la Galettessa aloittivat uransa monet ranskalaisen cancanin tähdet, ja asiakkaisiin kuului aivan tavallisten kaupunkilaisten lisäksi nimekkäitä taidemaalareita ja piirtäjiä. Asiakkaiden suhteen oli tiukka linja, ja pahasti humalaiset, parittajat ja maksulliset naiset käännytettiin ovelta. Tästä huolimatta kerrotaan, että jotkut prostituoidut vuokrasivat juhlamekon sunnuntaiksi, etsivät asiakkaan tansseista ja palauttivat puvun seuraavana päivänä. Vuodesta 1900 Pariisin tunnetuimmat näyttelijät, joista käytettiin myös nimitystä Tout Paris (koko Pariisi), marssivat joka tiistai Montmartreen nauttimaan galetteja viinilasillisen kera. Vuosina 1900-1914 tanssisali oli avoinna neljänä päivänä viikossa.

Debrayn legenda

Moulin de la Galette -ulkoilmakahvilan perustaja Nicolas-Charles Debray oli tarunhohtoinen persoona. Perheen historiasta kiertää legenda: Keväällä 1814, kun Venäjän joukot marssivat Pariisiin, Montmartre jätettiin oman onnensa nojaan. Kourallinen montmartrelaisia ei paennut, vaan jäi puolustamaan omaisuuttaan – niin myös Debrayn myllärisuvun miesväki, neljä veljestä poikineen. Kun miehittäjät lähestyivät vastarintajoukkoja, vanhin veljeksistä ampui kanuunankuulan venäläisjoukkoja päin. Venäläisupseeri vaati ampujaa antautumaan – Debray vastasi tulella ja upseeri kaatui maahan, jolloin venäläiset ampuivat heitä uhmanneen myllärin. Debrayn veljet saivat myös surmansa, ja hänen poikansa Nicolas-Charles haavoittui peitsestä. Kostoksi vastarinnasta venäläisjoukot paloittelivat Debrayn ruumiin neljään osaan ja kiinnittivät palaset myllyn siipiin. Yön tultua Debrayn vaimo keräsi vainajan jäännökset jauhosäkkeihin ja kuljetti ne Calvairen hautausmaalle. Todellisuudessa tarina lienee pelkkää tarua. Tutkimuksissa ei ole löydetty tietoa muiden kuin vanhimman veljen kuolemasta. Veljeksiäkään ei ollut kuin kolme, ja vanhimman veljen vaimo oli kuollut jo ennen sotaa .

Moulin de la galette taiteessa

Auguste Renoir: Bal du moulin de la galette

Vincent Van Gogh: Le moulin de la galette

Henri de Toulouse-Lautrec: Au bal du moulin de la galette

n. 1885

Montmartren kukkula on inspiroinut taiteilijoita 1800-luvun alusta lähtien. Useimmat heistä ovat jääneet unholaan, mutta myös kuuluisat taiteilijat ovat ikuistaneet kukkulan maisemia. Théodore Rousseau ja montmartrelainen Georges Michel kuvasivat myllyille päin avautuvaa Plaine Saint-Denis’n peltomaisemaa, joka sijaitsi Pariisin pohjoispuolella. Molemmat myllyt, Radet ja myöhemmin Blute-fin, ovat esiintyneet maalauksissa Moulin de la galetten nimellä. Jean-Baptiste Corot’n ja Toulouse-Lautrecin maalausten mylly on Radet, kun taas Blute-finin siluetti näkyy Picasson maalauksessa Moulin de la galette. Pierre-Auguste Renoir on ikuistanut kahden myllyn välissä sijainneen kuuluisan ulkoilmakahvilan teoksessaan Bal du moulin de la galette. Joitain maalauksia Moulin de la galettesta:

• Pierre-Auguste Renoir, Bal du moulin de la galette, 1876.
• Van Gogh, Le Moulin de la galette.
• Pablo Picasso, Le Moulin de la galette, 1900.
• Henri de Toulouse-Lautrec, Au bal du moulin de la galette.
• Kees van Dongen, Moulin de la galette.
• Maurice Utrillo, Le Moulin de la galette, 1922.
• Van Gogh, La guinguette, 1886.
• Maurice Utrillo, Moulins à vent à Montmartre, 1949.

Ranskalainen laulajalegenda Lucienne Delyle julkaisi vuonna 1946 laulun Moulin de la galette. Eugène Atget, kuuluisa valokuvaaja, kuvasi myllyjä 1899.