Monumentaalinen propaganda
Monumentaalinen propaganda tai monumenttipropaganda[2] oli V. I. Leninin Venäjän vallankumouksen alussa esittämä suunnitelma, jota alettiin toteuttaa Neuvosto-Venäjällä vuodesta 1918 alkaen. Siinä otettiin käyttöön visuaalinen monumenttitaide, vallankumoukselliset iskulauseet ja monumentaalinen kuvanveisto tärkeiksi vallankumouksellisten aatteiden ja kommunististen ihanteiden propagoijiksi. Suunnitelma loi kysynnän monumentaaliselle, valtion tilaamalle kuvanveistolle, joka loi perustan koko myöhemmälle Neuvostoliiton kuvanveiston koulukunnalle.
.jpg)
Suunnitelmassa oli kaksi päähanketta. Rakennukset ja muut perinteisesti mainoksille ja julisteille käytetyt pinnat koristettiin vallankumouksellisilla iskulauseilla ja muistomerkkireliefeillä. Lisäksi luotiin runsaasti väliaikaisia kipsivaloksia monumentteina vallankumouksellisten johtajien kunnioittamiseksi.
Strategia ja estetiikka muokkaa
Leninin ajatuksena oli vallankumouksellisen propagandan juurruttaminen taiteellisten monumenttien, kuten maalausten, veistosten ja urbaanin arkkitehtuurin välityksellä. Se oli keino viestiä olennaisia poliittisia viestejä paljolti lukutaidottomalle väestölle.[3]
Veistosten ja maalausten oli määrä turvata valtionjohdon symbolinen läsnäolo maan jokaisessa kolkassa. Siksi poliittisen johdon muutos aiheutti damnatio memoriaen – aikaisemman hallinnon valtiomiesten kuvien tuhoamisen.[3]
Tutkija Sergei Krukin mukaan leniniläinen monumentaalinen propaganda säilytti Venäjän ortodoksikirkon uusplatonisen taiteellisen perinteen. Semiotiikan käsittein ilmaistuna se ei tehnyt selvää eroa ikonin (kuvan), merkin ja sen viittaamien merkitysten välillä. Visuaalisen ikonin poliittisesti motivoitunut luonne oli käytettävissä vaivattomasti viestinnän ja ohjauksen työkaluna, ja vähitellen visuaalinen ikoni alkoi sekoittua itse todellisuuden kanssa. 1920-luvulla Venäjän vallankumouksellisten taiteilijoiden yhdistys (AHRR) alkoi kokeilla taiteellisten kuvien käyttämistä todellisuuden korvaamisen vahvistajina. Stalinin vallassaoloaikana monumentaaliset visuaaliset merkit tarjosivat ihanteellisen näkymän kommunistisesta tulevaisuudesta jo saavutettuna todellisuutena.[4]
Toteutus muokkaa
Monumentaalinen propaganda alkoi 12. maaliskuuta 1918 hyväksytyllä asetuksella ”Asetus tsaarien ja heidän palvelijoidensa kunniaksi pystytettyjen monumenttien poistamisesta ja Venäjän sosialistiselle vallankumoukselle omistettujen monumenttien kehittämisprojektista” (Tasavallan monumenteista). Asetus mahdollisti sellaisten monumenttien poistamisen, joilla ei ollut historiallista tai taiteellista arvoa, sekä vallankumouksellisten monumenttitaiteen luomisen. Toukokuun 1. päivään 1918 mennessä lukuisia monarkkisia monumentteja oli poistettu tai suljettu, monien kaupunkien juhlakoristeita oli suunniteltu ja Penzassa paljastettu Karl Marxin väliaikainen monumentti (kuvanveistäjänä E. V. Revde).[4]
Monumentaalisen propagandaprojektin toteutus oli monimutkaista ja sen toteuttamisessa oli lukuisia organisatorisia ja teknisiä vaikeuksia. Porvarillinen älymystö sabotoi sitä.[4]
Kansankomissariaatti hyväksyi 30. heinäkuuta 1918 luettelon monumenteista, joita ehdotettiin pystytettäväksi 69 vallankumouksellisen ja edistyksellisen kulttuurijohtajan muistolle. Lokakuun vallankumouksen ensimmäisen vuosijuhlan kunniaksi paljastettiin useita uusia monumentteja ja muistolaattoja, joissa oli agitaatiotekstejä. Moskova, Pietari, Saratov, Vitebsk sekä eräitä kyliä koristeltiin. Monumenttien asennusta ja paljastusta pidettiin tärkeinä poliittisina tapahtumina. Seremonioiden tarkoitus oli agitoida ja kasvattaa ja ne liittyivät poliittisiin kokouksiin. Lenin puhui usein näissä kokoontumisissa.[4]
Neuvostovallan vahvistuessa monumentaalisen propagandan suunnitelma toteutettiin Kiovassa (7. toukokuuta 1919 Ukrainan kansankomissariaatin asetuksella), Samarkandissa ja useissa muissa kaupungeissa. Vuonna 1920 suunnitelma toteutettiin Uralilla, Siperiassa ja Azerbaidžanissa ja vuonna 1921 Armeniassa ja Georgiassa. Vuonna 1922 taloudellisen tilanteen parannuttua Neuvostotasavalloissa monumentaalinen propaganda kasvoi entisestään erityisesti Lokakuun vallankumouksen viisivuotisjuhlien yhteydessä. Vuosina 1922–1923 nousi teoksia, jotka oli tehty kestävistä materiaaleista. Näistä monumenteista useat ovat vielä olemassa.[4]
Monumentaalisen propagandan kuuluisia kuvanveistäjiä ovat muun muassa N. A. Andrejev, S. D. Merkurov, V. V. Lišev, M. G. Manizer ja L. V. Bleze-Manizer, arkkitehti V. A. Vitman, B. D. Korolev, Sergei Konenkov ja Vera Muhina.[4]
Perintö muokkaa
Monumenttipropaganda tarjosi laajan eri taiteenalojen synteesin (arkkitehtuuri, kuvataide, kirjallisuus, teatteri, musiikki), jotka johtivat suuriin teatraalisiin juhlakulkueisiin ja ”tehtaiden pillien sinfonioihin”. Se edisti monumentaalisen koristetaiteen syntyä.[4]
Laajassa mielessä koko Neuvostoliiton monumenttitaide on Leninin monumentaalisen propagandan suunnitelman jatko. Osallistuminen monumentaalisen propagandan ohjelmaan oli käytännön koulutusta monille neuvostotaiteen mestareille. Siinä määriteltiin ensimmäistä kertaa Neuvostotaiteen periaatteet, puoluekantaisuus ja kansanomaisuus.[4]
Sosialismin jälkeen muokkaa
Sosialismin romahdettua Neuvostoliitossa ja sosialistisissa maissa alettiin tuhota vanhaa valtaa edustavia julkisia taideteoksia. Silloin Yhdysvalloissa asuvat, entiset Neuvostoliiton toisinajattelijataiteilijat ja sots-taiteen kehittäjät Komar & Melamid aloittivat kampanjan, jossa tehtiin ehdotuksia Venäjän monumenttien pelastamiseksi. Huumorilla ja vakavasti esitettyjä ehdotuksia esittivät Komarin ja Melamidin lisäksi taiteilijat Arman, Ericson & Ziegler, Joseph Kosuth, Valery Aisenberg, Eidia, IRWIN, Ilia Kitup, Alexander Zosimov ja Mark Tansey. Ehdotukset julkaistiin Dore Ashtonin toimittamassa kirjassa Monumental propaganda (1994).[5] Aiheesta järjestettiin kiertonäyttely, joka esitettiin myös Helsingin Jugendsalissa vuonna 1996.[6]
Monumentalnaja propaganda on nimeltään Vladimir Voinovitšin vuonna 2000 ilmestynyt romaani.
Teoksia muokkaa
-
Vallankumoustaistelijoiden muistomerkki, Mars-kenttä, Pietari, 1917–1919. -
Georgi Aleksejev. Ammattiyhdistysliike ja talonpojat, 1918, reliefi Moskovan Lenin-Museossa. -
N. Andrejev ja D. Osipov, Neuvostoliiton perustuslain monumentti, 1918–1919, tuhoutunut 1941, Moskova. -
Vladimir Tatlin apulaisineen Kolmannen Internationaalin muistomerkin pienoismallin edessä marraskuussa 1920. -
Carl Hall, Giuseppe Garibaldin muistomerkki, 1919, Pietari. -
Vera Muhina, Työläinen ja kolhoosinainen Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937.
.jpg)
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Bean, Jennifer M, ja Horak, Laura ja Kapse, Anupama: Silent Cinema and the Politics of Space, s. 89. Indiana University Press, 2014. ISBN 978-0-253-01507-5. Google books (viitattu 28.4.2020). (englanniksi)
- ↑ Siukonen, Jyrki: Kaksi tornia – Kuvanveisto ja politiikka sosialistisen rakentamisen aikakaudella. {{{Julkaisija}}}, 2016 Julkaisija = Taideyliopiston Kuvataideakatemia. ISBN 978-952-7131-20-6. Teoksen verkkoversio (PDf) (viitattu 2.5.2020). [vanhentunut linkki]
- ↑ a b Kruk, Sergei: Semiotics of visual iconicity in Leninist `monumental' propaganda Sage Journal, Visual Cimmunication. 2/2008. Sage Publications. Viitattu 24.11.2015. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d e f g h Kruk, Sergei: Wars of Statues: Ius imaginum and Damnatio memoriae in the 20th century Latvia (pdf) Conference on the Historical Use of Images Vrije Universiteit Brussel. 10-11.3.2009. Arkistoitu 24.11.2015. Viitattu 24.11.2015. (englanniksi)
- ↑ Ashton, Dore (toim.): Monumental propaganda Google Books. Google. Viitattu 5.5.2020.
- ↑ kirja Monumental propaganda Kirjava. Kansallisgalleria. Viitattu 5.5.2020.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Monumentaalinen propaganda Wikimedia Commonsissa
