Wikipedia

Mirus-patteri

Mirus-patteri (saks. Batterie Mirus) oli Guernseyn saarella Saint Peter Portin ja Saint Saviourin kylien alueilla sijainnut järeä rannikkotykistöpatteri, joka kuului toisen maailmansodan länsirintaman miehitettyjen alueiden rannikkoja kiertäneeseen Atlantin valliin. Patteri oli aseistettu neljällä Obuhovin 12 tuuman 52 kaliiperin merikanuunalla, jotka olivat päätyneet saksalaisille.

Alun perin Venäjän keisarilliselle laivastolle rakennettu taistelulaiva Imperator Alexander III oli päätynyt Venäjän vallankumouksessa Ranskan Tunisiaan, missä se riisuttiin aseista ja romutettiin vuonna 1935.

Suomalaiset kiinnostuivat ranskalaisten haltuun päätyneistä tykeistä sodan uhatessa. Niiden hankinnasta neuvoteltiin, jolloin Ranska luovutti putket lopulta vastikkeettomana aseapuna. Ne laivattiin kolmeen rahtialukseen Suomeen toimitettavaksi.

Yksi aluksista, Nina, jäi Bergenissä Norjaa miehittäneiden saksalaisten haltuun. Saksalaiset ottivat tykinputket sotasaaliiksi. Ne siirrettiin Esseniin kunnostettaviksi ennen toimitusta Guernseylle, mistä niistä rakennettiin alkuun Nina-patterina (saks. Batterie Nina) tunnettua järeää tykistöpatteria marraskuussa 1941. Patteri saatiin ampumakykyiseksi kesäkuuhun 1942 mennessä, minkä jälkeen se osallistui joitakin kertoja sotatoimiin. Patteri oli Kanaalisaarten järein, ja sen kantama oli 51 kilometriä.

Kanaalisaarten miehityksen ja toisen maailmansodan päätyttyä saksalaisten asemiinsa jättämät tykit purettiin 1950-luvun alussa. Osa tykkiasemien betonisista kantalinnoitteista on kuitenkin säilynyt.

Historia muokkaa

Sotasaalistykkien tausta muokkaa

Pääartikkeli: Bizertan tykit

Saksalaiset kaappasivat neljää 12-tuumaista Obuhov-tykkiä kuljettaneen rahtialuksen Norjan rannikolla keväällä 1940. Putket olivat peräisin alun perin Venäjän keisarilliselle laivastolle rakennetusta taistelulaiva Imperator Alexander III, joka oli päätynyt Ranskan hallinnoiman Tunisian Bizertaan Venäjän vallankumouksessa.[1] Bizertassa alus oli riisuttu aseista ja romutettu lopullisesti vuonna 1935.[2]

Tykeistä oli käyty ensin kauppaa niistä kiinnostuneiden suomalaisten kanssa, mutta Ranska päätyi lopulta luovuttamaan kaikki 12 tykkiä vastikkeettomana aseapuna Suomeen. Putket lastattiin kolmeen suomalaiseen rahtilaivaan, jotka lähtivät Turkuun. Raskain aluksista, Nina, sai lastikseen myös 18 raskasta Vickers-tykkiä. Alus pysähtyi matkalla Norjan Bergeniin odottamaan talvisodan loppuvaiheen tilanteen ratkeamista maaliskuussa 1940. Täällä se jäi Norjaan hyökänneiden saksalaisten miehitysjoukkojen haltuun, jolloin lastina olleet tykit päätyivät saksalaisten sotasaaliiksi.[1]

Kehitystyö Saksassa muokkaa

Kaapatut järeät putket lähetettiin huollettavaksi Saksan Essenissä sijaitseville Kruppin terästehtaille,[1] missä ne saivat mallinimen 30,5 cm K.14(r). Ensimmäinen luku oli tykkien kaliiperi (30,5 cm), toisen tarkoittaessa valmistusvuotta (1914). Sulkuihin merkatulla r-kirjaimella viitattiin tykkien alkuperämaahan, Venäjään.[3]

Tykkien alkuperäinen venäläinen lavetti mahdollisti vain 15 asteen ampumakoron, mikä rajoitti merkittävästi niiden kantamaa. Matalan koron ansioista aseen joustolaite oli varsin yksinkertainen; putki pääsi perääntymään neljä metriä, eikä näin ollen aiheuttanut kovin suurta rasitusta kannatintapeille.[3]

Saksalaiset halusivat hyödyntää sotasaalistykkien täyttä ballistista potentiaalia, mikä vaati huomattavasti suuremman ampumakoron. Uutta lavettia alkoivat kehittää Saksan laivaston esikunnan (saks. Oberkommando der Marine, lyh. OKM) alaisen tykistörakentamisen toimiston (saks. Amtsgruppe Artilleriekonstruktion, lyh. A. Wa. B) insinöörit tiiviissä yhteistyössä Kruppin terästehtaan kanssa. Sotasaalisputkien Bettungsschiessgerüst C.40[4] -lavetin pohjaksi otettiin aiemmin 30,5 cm SK L/50 -tykille kehitetty lavetti, mikä tosin vaati lopulta huomattavia muutoksia uusien putkien sovittamiseksi.[3] Obuhov-putkille kehitetty uusi lavetti mahdollisti korottamisen -2 ja 48 asteen välillä, mutta asetti samalla huomattavasti suuremman kuormituksen aseen kannatintapeille, kun rekyyliliike lyheni. Saksalaisessa lavetissa oli sähkökäyttöinen suuntaus- ja korotuslaitteisto,[4] ja se painoi 38 190 kilogrammaa ilman panssarointia.[5] Lavetin alkuperäinen panssarointi oli seuraavanlainen: edessä 150 mm, sivuilla, katossa ja takana 50 mm.[4]

Lavettien rakentaminen käynnistyi kesällä 1941. Putkien koeammunnoista ei ole säilynyt tarkempia tietoja, ne toteutettiin suurella todennäköisyydellä Kruppin käyttämällä Meppenin ampuma-alueella.[4]

Osien siirto saarelle muokkaa

Tykit lavetteineen valmistuivat lokakuuhun 1941 mennessä, jolloin ne päätettiin sijoittaa laivaston esikunnan päätöksellä Kanaalisaarten Guernseylle. Päätöksen tekemisen jälkeen alettiin valmistelemaan logistisesti suurta siirto-operaatiota Kanaalisaarille.[4] Suunnitteluun kuuluivat kuljetusreitin varren kahden sataman tarkastukset sekä Guernseyn saaren maantiekuljetusreittien suunnittelu, joista jälkimmäiset osoittautuivat etenkin suureksi haasteeksi.[6]

Tykinputket ja lavetit kuljetettiin junalla miehitetyn Ranskan Saint-Maloon, mistä ne laivattiin yksitellen Georges-nimisellä proomulla Saint Peter Portin satamaan Guernseyllä. Kymmenien tonnien painoisten tykinosien siirtelyä varten saarelle hinattiin marraskuun 1941 lopulla Le Havren satamasta hollantilaisvalmisteinen sadan tonnin nostokapasiteettinen kelluva nosturi.[6]

Tykkien osat olivat merikuljetusten aikana altteimmillaan vihollisen tuhoamisyrityksille, mikä johti niitten toteuttamiseen hyvin vaivihkaisesti. Kuljetuksista ei esimerkiksi etukäteen tiedotettu Saint-Malon satamahenkilökuntaa. Tykkien osien siirto vei kuukausia: ensimmäiset saapuivat Guernseylle joulukuussa 1941, minkä jälkeen kuljetuksia tehtiin aina maaliskuun 1942 lopulle.[7]

Saint Peter Portin satamassa osat nostettiin proomusta 12-akseliselle trailerille, joka oli toimitettu Kanaalisaarille juuri tykkipatterien osien kuljetuksia varten. Traileria veti kävelyvauhtia saaren läpi neljä 12-tonnista Sd. Kfz 8 -puolitela-ajoneuvoa. Kuljetusreitin varren tiestölle oli paikoitellen tehty muutostöitä, jotta osia kuljettanut ajoneuvokolonna pystyisi välttämään teräviä käännöksiä.[7]

Lavetit ja tykinputket asennettiin asemiinsa kahdella Ardeltin valmistamalla siirrettävällä 75 tonnin nostokapasiteettisella portaalinosturilla, jotka oli tuotu Guernseylle juuri raskaiden tykkiasemien rakentamista varten.[8]

Pääaseiden rakennustyöt muokkaa

Alkuvaihe muokkaa

Guernseyn järeän rannikkopatterin sijoituspaikan tiedustelu oli käynnistynyt loppukesästä 1941. Alueen esivalmistelut oli aloitettu marraskuussa. Tykit oli päätetty ryhmittää Saint Saviourin ja Saint Peterin kylien rajalle Frie Baton, Route de Clos Landais, L’Erée ja Les Paysans -teiden muodostaman kolmion sisälle.[9] Patterin neljä järeää asemaa olivat sijoitettu kahdelle eri korkeudelle maastoon. Tykit 1 ja 4 olivat 38 metrin korkeudella, tykkien 2 ja 3 ollessa 46 metrin korkeudella.[10]

Saksalaiset antoivat saarten siviilihallinnolle (engl. Controlling Committee) käskyn patterialueen maiden pakko-otosta. Maa-alueet ja niillä sijainnut omaisuus siirtyivät saksalaisten haltuun, jotka käyttivät niillä sijainneita asuinrakennuksia muun muassa saarelle saapuneiden upseerien majoittamiseen. Osan patterialueen alkuperäisestä väestöstä annettiin asua kodeissaan tykkiasemien rakennustöiden ajan, mutta siirrettiin valmistumisen jälkeen muualle.[9]

Alue siirtyi saksalaisten sotilaspoliisien valvontaan, minkä seurauksena sille johtava tiestö suljettiin vähitellen ja liikkuminen muutettiin rajoitetuksi.[9]

Nina-patteri (saks. Batterie Nina) -työnimellä tunnettu Guernseyn järeä patteri oli projektina valtava, eivätkä Saksan asevoimien omat rakentamisresurssit riittäneet sen toteuttamiseen. Patterin rakentamisesta vastasi muita miehitettyjen alueiden suurskaalan rakennusprojekteja hoitanut Organisation Todt (OT). Berliinistä johdetulla OT:lla oli miehitetyillä alueilla useita alueellisia toimistoja, joiden kautta se hallinnoi muun muassa Atlantin vallin rakennustöihin tarvittuja materiaalitoimituksia ja työvoimaa.[11]

Todtin ensimmäinen tehtävä Guernseylle saapumisen jälkeen oli perustaa tarvittavat yhteydet työvoiman ja rakennusmateriaalin kuljetuksia varten.[11] Urakan ajaksi patterin tykkiasemien lähelle tarvittiin myös varasto- ja asuintiloja, jotka sijoitettiin uuteen Lager Westmarkin työleiriin.[12]

Patteria rakentamaan tuotiin runsaasti ulkomaalaista työvelvollisuudella alueelle käskettyä työvoimaa, joiden lisäksi työmaalla työskenteli jonkin verran paikallisia guernseyläisiä.[12] Paikalliselle työvoimalle maksettiin 28 reichsmarkin palkkaa viiden ja puolen päivän työviikoista. Saarelaisten työmoraali ei ollut kovin korkea; materiaalikuljetuksia ajamaan otetut guernseyläiset muun muassa karkasivat joulun aikaan tehtävistään. Saksalaiset rankaisivat karkureita 50 reichsmarkin sakoilla, mistä huolimatta henkilöt saivat jatkaa työskentelyä samoissa tehtävissä.[10]

Tykkiasemien rakentaminen muokkaa

Tykkiasemat oli suunnitellut Organisation Todtin tekninen henkilöstö yhdessä OKM:n tykistörakentamisen toimiston ja Kruppin insinöörien kanssa. OT:n Lorientin toimistolla työskennellyt diplomi-insinööri Fritz Bihler siirrettiin Guernseylle tammikuussa 1942 valmistelemaan tykkiasemien rakennepiirustuksia ja valvomaan asemien rakennustöitä.[10]

Aseman rakentaminen alkoi kaivuutöillä, jossa niiden paikalta poistettiin maata ja kalliota kaivinkonein ja räjäyttämällä. Aseman valutyöt käynnistyivät bunkkeriosan lattian muodostaneen osissa valetun betonilaatan ja tykkitornin pyöreän betoniperustan valamisella. Lattialaatan ja tykin perustan valujen valmistuttua jatkettiin seinien muotti- ja raudoitustöihin. Tykkiasemien rakenteiden betoniraudoituksissa käytettiin 12 millimetrin terästangoista tehtyä verkkoa. Betonikattoa vahvistamaan asennetut teräslevyt ja -palkit tuettiin katon valamisen ajaksi rakennuksen sisälle asennetuilla puutelineillä. Tykkiasemat valettiin vuorotyönä yhtenä jatkuvana valuna alhaalta kattoon betonimyllyjen jauhaessa yötä päivää. Valun valmistuttua ja betonin kovetuttua purettiin betonimuotit ja muut rakentamisen aikaiset tukirakenteet. Asemien katot maalattiin veden eristämiseksi bitumilla, minkä jälkeen ne peitettiin maa-aineksella.[13]

Patterin rakentaminen kulutti kokonaisuudessaan noin 47 000 kuutiometriä betonia, mikä huolestutti paikallista saksalaista sotilasjohtoa, sillä rakennustöiden suuret materiaali- ja työvoimatarpeet olivat hidastaneet merkittävästi muita Guernseyn linnoitusprojekteja.[13][14]

Britannian kuninkaalliset ilmavoimat (RAF) tekivät tasaisin väliajoin tiedustelulentoja patterialueen yli sen rakennustöiden etenemisen seuraamiseksi. Neljän pääaseen asemat, patterialueen muut avustavat rakennukset ja sen raja-aita olivat helposti tunnistettavissa maastossa, sillä saksalaiset eivät pyrkineet millään tapaa niiden piilottamiseen rakennusvaiheen aikana. Alueelle ei jälkeenpäin myöskään rakennettu valeasemia oikeiden tunnistamisen vaikeuttamiseksi.[14]

Tykkiasemat valmistuvat muokkaa

Rakennustyöt etenivät yhdenaikaisesti kaikilla neljällä työmaalla, ja ensimmäinen koeammunta päästiin toteuttamaan 13. huhtikuuta 1942 toisella tykillä. Koko patteri saatiin ampumavalmiiksi käsikäytöllä 29. kesäkuuta 1942.[14] Kesän aikana toteutettiin pääaseistuksen harjoitusammunnat, joiden tavoitteena oli testata tykkejä niiden lopullisessa konfiguraatiossa, ja harjoituttaa niiden miehistöjä tarkkuutta vaativassa tulitoiminnassa.[15] Työt jatkuivat tämän jälkeen vielä asemien sähköasennusten parissa, ja laitteistoasennukset saatiin kokonaisuudessaan valmiiksi marraskuuhun mennessä. Viimeiset Kruppin ja OKM:n taisteluvälineosaston valvomat koeammunnat olivat lokakuussa, minkä jälkeen patteri luovutettiin laivaston alaisuuteen kuuluneelle[14] MAA 604 -patteristolle.

Patteri herätti kiinnostusta brittiläisen ilmatiedustelun lisäksi saksalaisten omassa sotilasjohdossa. Kanaalisaarten puolustuksen tarkastuskäynneillä korkea-arvoiset saksalaiset sotilasjohtajat vierailivat liki poikkeuksetta myös Guernseyn järeällä patterilla. Patterilla vierailivat muun muassa kesän 1942 aikana Saksan LXXXIV armeijakunnan komentaja, tykistönkenraali Hans Behlendorff ja 7. armeijan komentaja, kenraalieversti Friedrich Dollmann.[16]

Guernseyn järeä patteri sai suuramiraali (saks. Großadmiral) Erich Raederin käskyllä uuden nimen Batterie Mirus lyhyessä seremoniassa 12. elokuuta 1942.[16] Nimi oli kunnianosoitus rannikkotykistökouluttaja kapteeniluutnantti (saks. Kapitan zur See) Rolf Mirukselle,[1] joka oli kuollut 3. marraskuuta 1941, kun RAF:n 234. laivueen hävittäjälentokoneet olivat hyökänneet Flugsicherunggsboot 502 -alusta vastaan sen ollessa matkalla Guernseyn ja Aldernayn välillä.[16]

Avustavien rakennusten rakentaminen muokkaa

Organisation Todt rakensi pääaseistuksen ohjella joukon pienempiä avustavia rakennuksia patterialueelle.[17]

Mirus-patterin tulenjohto sijoitettiin komentopaikkabunkkeriin (saks. Leitstand), joka sijaitsi keskeisellä ylämaastolla patterialueen koilliskulmalla. Tulenjohdossa käytettiin alusta alkaen komentopaikalle sijoitettua kymmenmetristä laivastotyyppistä stereoetäisyysmittaria, joka oli asennettu pyörivään panssarikupoliin komentopaikkabunkkerin katolla.[17] Laitteisto kykeni yhdessä patterialueen ulkopuolisten etäisyydenmittauspaikkojen kanssa mittaamaan näköyhteydessä olevien maalien liikearvot.[18]

Komentopaikan operaatiohuoneessa sijainneella ampuma-arvolaskimella (saks. Schusswertrechner) laskettiin yksittäisten tykkien ampuma-arvot aseen ballististen ominaisuuksien, vallitsevan tuulen ja ilmanpaineen, sekä maalin liikearvojen ja etäisyyden pohjalta. Instrumentti oli alun perin kehitetty laivaston taistelualuskäyttöön, mutta oli tullut yleiseen käyttöön myös saksalaisilla rannikkopattereilla. Laskin oli tyypiltään mekaaninen tietokone, ja sen käyttö vaati pitkälle koulutetun henkilöstön.[18]

Patterin tulen korjaukset tehtiin komentopaikan etuosan panssarisuojatusta tähystyspaikasta tehtyjen näköhavaintojen pohjalta. Ampuma-arvoinstrumentti laski ampuma-arvojen laskennan yhteydessä arvioidun lentoajan tykkien kranaateille, minkä ansiosta komentopaikan tähystäjä sai etukäteisen varoituksen kranaatin lennon päättymisestä.[18][19]

Näköyhteyteen perustunut stereoetäisyysmittaus mahdollisti erittäin tarkan tulenkäytön, mutta menetelmällä oli selviä rajoitteita etenkin sen mahdollistaman kantaman osalta. Mirus-patterin tykit kykenivät ampumaan jopa 51 kilometrin etäisyyksille, ja patteri päätettiinkin varustaa viimeisimmällä tutkatekniikalla pidempikantamaisen tulenjohdon mahdollistamiseksi.[19]

Osallistuminen sotatoimiin muokkaa

Käyttöönoton jälkeen Mirus-patteri asetettiin varsin usein tulivalmiuteen vastauksena saaria lähestyneille liittoutuneiden aluksille, jotka pyrkivät saamaan patterin ampumaan sen kantaman arvioimiseksi. Pääaseistuksen todellisen kantaman salaamiseksi saksalaiset eivät tilanteesta riippuen joko avanneet tulta tai keskeyttivät tulituksen ennen patterin maksimikantaman saavuttamista.[20]

Patteri avasi tulen tunnistamatonta vihollismaalia vastaan 8. kesäkuuta 1943. Neljännen tykin koron saranatapin tukirengas hajosi ammuntojen alettua kahden laukauksen jälkeen ja 3. tykki kärsi vastaavanlaisen vaurion yhden laukauksen myöhemmin. 1. tykki poistettiin myös käytöstä vaurioituneen joustolaitteen takia. Tykit olivat ampuneet 250 kilogramman miinakranaatteja 71 kg panoksella 31 asteen korolla. Niitä korjaamaan lennätettiin joukko insinöörejä ja Baltian maiden alueelta hankittuja vastaavan tykin varaosia. Korjaukset saatiin valmiiksi kuukauden kuluessa. Tykkitornien kattojen panssarointi vahvistettiin niiden yhteydessä[20] 150-millimetriseksi.[4]

Pitkän kantaman ammuntoja alettiin myös välttää kesäkuun 1943 huomattavia vaurioita aiheuttaneen ammunnan jälkeen, sillä niiden vaatima suuri putken korotus ylikuormitti tykin saranatappeja aseen korkean lähtönopeuden takia.[20] Putkilla oli myös rajattu käyttöikä: niiden rihlattu sisäosa kestäisi vain rajatun määrän laukaisuja, ennen kuin se jouduttaisiin korvaamaan uudella, mikä olisi mahdollista vain kehittyneissä tehdasolosuhteissa.[3]

Patteri avasi tulen jälleen 2. marraskuuta 1943 Kanaalisaarten ilmatilaan ajautuneita brittiläisiä sulkupalloja vastaan, jotka olivat aiheuttaneet outoja tutkakuvia viidellä eri tutka-asemalla. Raskas patteri sekä seitsemän muuta tykistöpatteria[20] ampuivat yhteensä 529 laukausta ilman merkittävämpiä vaikutuksia.[21]

Patteri osallistui Cotentinin niemen läheisyydessä partioneiden laivasto-osastojen tulittamiseen 1944 Normandian maihinnousun alkupäivinä. Patteri onnistui vaurioittamaan yhtä alusta 305 millimetrin kranaatin räjähtäessä aivan sen viereen.[21] Maihinnousun merisotatoimet käsittäneeseen operaatio Neptuneen osallistuneille liittoutuneiden aluksille annetuissa käskyissä ohjeistettiin pysymään Guernseyn järeiden tykkien kantaman ulkopuolella.[22]

Tästä huolimatta kahden muun hävittäjän kanssa valvonta-ajossa ollut hävittäjä HMS Icarus päätyi noin 16 kilometrin Guernseyn länsirannasta jahdatessaan saksalaista sukellusvene U 767:ää. Pitkään hiljaa odottaneet Mirus-patterin tykit avasivat tulen yllättäen ja hajottivat kolmen hävittäjän muodostelman pakottaen ne perääntymään. Brittialukset onnistuivat upottamaan sukellusveneen eivätkä kärsineet vaurioita rannikkopatterin tulesta. Mirus-patteri avasi tulen myös saman kuukauden aikana sen kantaman sisälle tulleita Yhdysvaltain laivaston risteilijöitä vastaan. Huono näkyvyys esti varmojen havaintojen tekemisen, mutta saksalaiset totesivat tästä huolimatta ainakin toisen aluksista vaurioituneen.[22]

Patteri asetettiin jälleen tulivalmiuteen 19. elokuuta 1944, ja se sai tehtäväkseen ampua suojatulta Guernseyltä Jerseylle matkalla olleelle kuljetusalus Robert Müller 8:lle, joka oli kuljettamassa Jerseylle sijoitettavaksi suunniteltuja Gneisenaun entisiä 15-senttimetrisiä päätykkejä. Elokuun tehtävän tapaisesta saartenvälisten merikuljetusten suojaamisesta tuli Mirus-patterin tärkein tehtävä sodan loppukuukausina, ja se asetettiin tulivalmiuteen varsin säännöllisesti niitä varten. Patterin suojatuli päästi esimerkiksi saksalaisen 24. miinanraivauslaivueen vartiotehtävissä olleet alukset pakenemaan brittiläisiltä hävittäjiä St. Sampsonin satamaan.[22][23]

Patteri avasi tulen Guernseytä luoteesta lähestynyttä vihollishävittäjää kohti 13. marraskuuta 1944. Alusta vastaan ammuttiin kaikkiaan 14 järeän patterin laukausta, joista viimeiset tulen keskeyttämistä edeltäneet 37 kilometrin kantamalla. Patteri asetettiin tulivalmiuteen jälleen 30. joulukuuta 1944, kun tutkassa oli havaittu hävittäjä. Näköyhteys saatiin iltapäivällä, jolloin patteri avasi tulen maalia vastaan. Tykit ampuivat yhteensä kahdeksan laukausta, mutta näiden vaikutus jäi vain häiritseväksi. Vastaava tapahtui jälleen 7. tammikuuta 1945, kun patteri ampui 13 laukausta ensin tutkalla havaittua, ja sitten näköetäisyydelle tullutta vihollishävittäjää vastaan. Vaikutus jäi tälläkin kertaa vain häiritseväksi, sillä alukseen ei saatu yhtäkään suoraa osumaa. Rannikkopatteri ampui useita vastaavia tehtäviä vielä sodan loppukuukausina,[23] vaikka Saksan heikkenevä tilanne oli ollut patterilla varsin selvästi tiedossa vuoden alusta lähtien. Patteri oli kärsinyt ruokapulasta, ja sen saksalaisen miehityksen ja venäläisten vapaaehtoisten lähipuolustusjoukkojen välille oli kehittynyt varsin vahvoja jännitteitä, joiden muuttuminen avoimeksi kapinaksi oli nipin napin vältetty.[24]

Euroopan sotatoimet päättyivät Saksan antautumiseen 7. toukokuuta 1945.[24] Kanaalisaarten merikommendatuurin (saks. Seekommendant Kanalinseln) komentaja, vara-amiraali Friedrich Hüffmeier,[1] uhkasi operaatio Nesteggiin osallistuneita brittialuksia järeän patterin tulella, mikäli nämä lähestyisivät saaria ennen sotatoimien päättämisen varsinaista määräaikaa 9. toukokuuta kello 0.01. Alukset odottivatkin saksalaisten vaatimusten mukaisesti seuraavaan aamuun, jolloin ne purjehtivat St. Peter Portin satamaan, missä Hüffmeierin taktinen avustaja kenraalimajuri (saks. generalmajor) Heine allekirjoitti alusten mukanaan tuomat antautumisdokumentit.[24]

Sodan jälkeinen aika muokkaa

Mirus-patteri oli edelleen kunnossa liittoutuneiden joukkojen saapuessa Guernseylle. Patterin henkilöstö kerättiin paikallisille internointileireille, jonka jälkeen heidät kuljetettiin sotavankeina Britanniaan.

Romumetallin kysyntä ja viha saksalaisten saarille jättämää kädenjälkeä kohtaan johti tykkiasemien riisumiseen vuodesta 1947 alkaen. Tykinputket purettiin ja leikattiin palasiksi vuosina 1952–1953, minkä lisäksi pattereista purettiin muun muassa myös panssaroitu kattorakenne, ovet, voimalaitteet.

Yhdestä tykkiasemasta löydettiin myös saksalaisten jälkeensä jättämä syvyyspommi, joka oli naamioitu tykin huoltovälineistöön kuulunutta öljytynnyriä muistuttavaksi. Pommi nostettiin pois asemasta aiemmin RAF Colesin tukikohdan käytössä olleella siirrettävällä nosturilla.lähde?

Nykytilanne muokkaa

Mirus-patterin tykkiasemia on säilynyt vaihtelevasti:

  • 1. tykin asemat ovat suojeltuja ja suunniteltu avattavaksi yleisölle.
  • 2. tykin asemat ovat yksityisalueella ja täytetty maalla.
  • 3. tykin asemat ovat koulun alueella.
  • 4. tykin asemat ovat yksityisalueella ja suojeltu.

Patteri muokkaa

 
Regelbau S446 -standardikomentobunkkerin pohjapiirros.

Wehrmachtin pääesikunnan (OKW) ja laivaston esikunnan (OKM) vaatimusten mukaisesti Mirus-patteri suunniteltiin toimimaan osana laajempaa tulisuunnitelmaa, joka käsitti Ranskan rannikon puolustamiseen liittyvät ratkaisut. Suunnitelmaan kuuluneiden muiden patterien tapaan Guernseyn järeä patteri suunniteltiin kestämään sekä paikallisia maa- että ilmahyökkäyksiä, minkä seurauksena patterialueelle sijoitettiin järeän pääaseistuksen lisäksi joukko avustavia rakennuksia.[17]

  • 4 × 2 cm Flak 38 ja 5 × Flak 29 & Oerlikon 20 mm L/85 -ilmatorjuntatykeillä varustettua F1242-tykkitornia bunkkerien yläpuolellalähde?
  • Flak 29 -ilmatorjuntatykin alustalle asennettu Wurzburg-tutka
  • Leitstand-niminen Regelbau S446-tyypin tähystyskuvullinen komentobunkkeri, jossa kymmenen metriä leveä stereoetäisyysmittari
  • komentobunkkeriin liitetty maanalainen asuinbunkkeri
  • 3 × Regelbau S448a maanpäällistä vara-ammusvarastoa, joissa tavarakuljetuksia varten raideleveydeltään 60 senttimetrinen kapearaide.
  • Maanpäällinen messi patterialueen keskellä
  • Maanalainen vesisäiliö

Tykkiasemat- ja järjestelmät muokkaa

 
Wurzburg-tutkan alusta patterin alueella.

Täyden ympyrän pyörimään kyenneet tykkitornit sijoitettiin avoimille tykkipihoille, jotka olivat yhteydessä maanalaiseen bunkkeriosaan, missä sijaitsivat yksittäisen tykin ampumatarvike-, laite- ja miehistötilat. Avoimille tykkipihoille asennetut tykkitornit nähtiin alttiiksi vihollisen vastatoimille, ja niiden suojaamista varten kehitettiin muutamia suunnitelmia. Toisessa tornit olisi suojattu kasemattiin,[10] ja toisessa niiden päälle olisi rakennettu tornin mukana pyörivä betoninen kansi. Jälkimmäinen vaihtoehto tosin myöhemmin hylättiin sen valtavan massan takia. Avoasemia ei lopulta lähdetty jälkikäteenkään suojaamaan järeämmillä suojarakenteilla kapteeni Steinbachin voimakkaan vastustuksen takia. Steinbach näki täyden ympyrän muodostavan ampumasektorin huomattavasti vahvempaa suojaa olennaisempana.[25]

Tykin pyöreä betoniperusta oli rakenteellisesti erotettu muusta linnoitteesta ja kantoi kääntyvän tornin koko massan. Perustan sisäkehällä kiersi kovera leikkaus, johon putki pääsi perääntymään rekyylin vaikutuksesta suurimmillakin ampumakulmilla. Suurin kuormitus kohdistui perustan ulkoreunalla kiertäneelle tykkitornia osittain kannatelleelle peruskehälle.[25]

Tykkiasemilla oli 72 henkilöä käsittänyt miehitys, johon kuului: yksi upseeri (tykinjohtaja, saks. Turmführer), kolme aliupseeria ja 68 miehistön jäsentä.[15] Mirus-patterin tykkien tulinopeus oli putken korosta riippuen ja muiden 12-tuumaisten Obuhov-tykkien tapaan noin laukaus per 60–90 sekuntia.lähde? Saksalaiset olivat kehittäneet tykkejä varten omat kranaattinsa: raskaan 405 kilogramman kranaatin ja keveämmän 250 kilogrammaisen. Raskaasta kranaatista oli sekä panssarikranaatti- että miinakranaattiversiot, kun keveämmästä oli pelkkä pohjasytyttimellä varustettu miinakranaattiversio. Ammukset valmisti saksalainen Kruppin terästehdas. Kordiittia käyttäneellä 80 kilogrammaisella täyspanoksella tykit kykenivät saavuttamaan 1 020 m/s lähtönopeuden keveämmillä kranaateilla ja 825 m/s lähtönopeuden raskaammilla kranaateilla. Keveät kranaatit kykenivät saavuttamaan jopa 51 kilometrin kantaman raskaiden jäädessä 32 kilometriin. Kantama tosin rajoittui myöhemmin 38 kilometriin raskaiden ja 28 kilometriin keveämpien osalta, kun aseiden kannatintappeihin kohdistunutta kuormitusta pyrittiin pienentämään.

Tykkiasemat naamioitiin eri tavoin, 1. ja 3. tykin maanpääliset rakenteet naamioitiin muistuttamaan lautamökkejä, kun 2. ja 4. tykin rakenteiden naamioinnissa käytettiin perinteisempiä valepuita, -pensaita ja naamioverkkoja. Tykkiasemien rakenteet olivat suurimmin osin peitetty maalla. Patterin alueella sijainneet kolme maanpäällistä ammusvarastoa naamioitiin 1. ja 3. tykin tavoin tavallista taloa muistuttaviksi.

Muut rakennukset ja infrastruktuuri muokkaa

 
MP3-mittaustorni.

Patterin komentopaikalta oli puhelinyhteys St. Peter Portin St. Jacquesissa sijainneeseen Seeko-Ki -lyhenteellä tunnettuun Kanaalisaarten merivoimien esikuntaan, ja sen kautta MP1 – MP4-tunnuksilla tunnettuihin Pleinmontin kallioilla sijainneisiin etäisyydenmittaustorneihin. Monikerroksisen tornin eri kerrokset vastasivat yksittäisten rannikkopatterien etäisyydenmittauksesta ja tähystämisestä. Mittaustornit oli varustettu joka kerrokseen asennettujen etäisyydenmittarien lisäksi katolle asennetulla Freya-tutkalla.

Tykkien ampuma-arvojen laskenta tapahtui keskitetysti komentopaikalle sijoitetulla mekaanisella tietokoneella, joka kykeni ottamaan huomioon tuulen, ilmanpaineen ja ampumaetäisyyden vaikutukset arvoihin. Komentopaikka oli miehitetty kokopäiväisesti ja vaati 18 vuoroissa työskennellyttä henkilöä.

Patterin ilmatorjunnasta vastasivat lähietäisyyksillä (alle 1 000 m) 20 millimetrin ilmatorjuntatykit, joiden lisäksi torjuntatukea saatiin Guernseylle sijoitetuilta raskaammilta 8,8 cm Flak -pattereilta. Maalien valaisemista varten oli kolme 60 senttimetrin ja kaksi 150 cm valonheitintä.

Maihinnousu- ja laskuvarjojoukkojen torjuntaa varten saaren rannikolle oli rakennettu linnoitteita, sekä sisämaahan oli sijoitettu jalkaväki- ja panssarivaunuosastoja. Patterin lähipuolustukseen kuului kolme 7,5 cm FK 231(f) -kenttätykkiä, ja 16 betonista konekivääripesäkettä, sekä kaksi 8,1 cm ja kolme 5 cm kranaatinheitintä, joille oli omat valmiit asemat 305 mm patterin läheisyydessä. Raskaan patterin lähialueet oli myös miinoitettu ja niille oli vedetty piikkilankaa.

Regelbau-järjestelmän linnoitteet olivat rakenteiltaan kaasutiiviit ja varustettu suodatusjärjestelmillä kaasuhyökkäyksien varalta.

Komentajat muokkaa

Patterin komentajina olivat: [15]

Lähteet muokkaa

  • Partridge, Colin & Wallbridge, John: Mirus – The making of a battery. Alderney: The Ampersand Press, 1983. ISBN 0-946-346-04-6. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e Haro, Matti: Miruksen tykit. Rannikon puolustaja, 1994, 37. vsk, nro 2, s. 29–31. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 24.3.2018.
  2. ↑ Enqvist, Ove: Suomen rannikkotykit – Coastal guns in Finland, s. 172–173. Vantaa: Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-162-8. (suomeksi, englanniksi)
  3. ↑ a b c d Partridge & Wallbridge 1983, s. 18–19.
  4. ↑ a b c d e f Partridge & Wallbridge 1983, s. 20–21.
  5. ↑ Partridge & Wallbridge 1983, s. 96.
  6. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 22–23.
  7. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 24–25.
  8. ↑ Partridge & Wallbridge 1983, s. 30–31.
  9. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 34–35.
  10. ↑ a b c d Partridge & Wallbridge 1983, s. 42–43.
  11. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 38–39.
  12. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 40–41.
  13. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 46–47.
  14. ↑ a b c d Partridge & Wallbridge 1983, s. 50–51.
  15. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 78–79.
  16. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 52–53.
  17. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 56–57.
  18. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 60–61.
  19. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 62–63.
  20. ↑ a b c d Partridge & Wallbridge 1983, s. 80–81.
  21. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 82–83.
  22. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 84–87.
  23. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 88–90.
  24. ↑ a b c Partridge & Wallbridge 1983, s. 91–93.
  25. ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 44–45.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mirus-patteri&oldid=22228422”