Milgramin tottelevaisuuskoe

sosiaalipsykologinen koesarja

Milgramin tottelevaisuuskoe on yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologi Stanley Milgramin 1960-luvun alussa suorittama koesarja, jossa mitattiin osallistujien halukkuutta totella auktoriteettiasemassa olevan henkilön antamia käskyjä, vaikka ne olisivat epämoraalisia ja epäinhimillisiä. Koehenkilöitä kehotettiin antamaan vaarallisiksi uskomiaan sähköiskuja toiselle ihmiselle. Suuri osa koehenkilöistä suostuikin tähän, mikä on tulkittu auktoriteetin voiman osoitukseksi.

Koeasetelma muokkaa

Stanley Milgramin järjestämän koesarjan koehenkilöt haettiin lehti-ilmoituksella, jossa kerrottiin, että koe koski muistia ja oppimista. Koehenkilöt olivat eri-ikäisiä ja edustivat eri koulutus- ja ammattiryhmiä, ja yhtä koetta lukuun ottamatta he olivat kaikki miehiä. Koeasetelmasta tehtiin arvovaltainen: koe tapahtui Yalen yliopiston tiloissa ja sitä valvoi tiukkailmeinen ja laboratoriotakkiin pukeutunut tutkija.[1]

 
Tutkija (E) käskee koehenkilöä (T) antamaan sähköiskuja seinän takana olevalle oppijalle (L), joka on todellisuudessa näyttelijä.

Kokeeseen osallistui tutkijan valvonnassa kaksi henkilöä: oikean vapaaehtoisen lisäksi mukana oli tutkijan apulainen, joka vain esitti vapaaehtoista oikean vapaaehtoisen tietämättä. Oikea vapaaehtoinen arvottiin ”opettajaksi”, ja hänet istutettiin iskugeneraattoriksi kutsutun laitteen ääreen. Tutkijan apulainen, ”oppilas”, oli seinän takana toisessa huoneessa sidottuna sähkötuoliin. ”Opettajan” tehtävänä oli antaa ”oppilaalle” sähköisku aina kun tämä antoi väärän vastauksen saamaansa tehtävään. Jokaisen virheen jälkeen iskun asteikko näytti nousevan alun 15 voltista aina 450 volttiin asti. ”Opettajalle” tehtiin selväksi, että voimakkaimmat iskut olivat vaarallisia ja tuskallisia, ja hän kuuli iskun annettuaan toisesta huoneesta ääninauhalta soitettuja voihkauksia, tuskanhuutoja ja pyyntöjä lopettaa iskujen antaminen. Mitään sähköiskuja ei todellisuudessa kuitenkaan annettu. Tutkija kehotti ja vaati ”opettajaa” jatkamaan sähköiskujen antamista asteittain kovenevin pyynnöin. Koe päättyi, kun päästiin asteikon päähän, tai kun koehenkilö lopetti iskujen antamisen. Vasta kokeen jälkeen koehenkilölle paljastettiin kokeen tarkoitus.[1]

Milgram järjesti useita kokeita, joissa oli hiukan erilainen koeasetelma. Tutkimuksen perusasetelmassa 65 prosenttia koehenkilöistä totteli auktoriteettia loppuun asti ja antoi jopa 450 voltin sähköiskun, jonka tiesi hengenvaaralliseksi. Totteleminen oli vähäisempää niissä kokeissa, joissa uhri oli koehenkilöä lähellä tai auktoriteetti oli kaukana koehenkilöstä. Saadessaan itse valita iskutason koehenkilöt pitivät iskut heikkoina. Ylipäätäänkin harva totteli mielellään, ja koehenkilöt usein vastustelivat aluksi.[1]

Kokeiden tulokset toivat Milgramille useita huomattavia tieteellisiä kunnianosoituksia, ja kokeista sekä niiden merkityksestä on keskusteltu paljon. Milgram julkaisi tutkimuksensa koosteena vuonna 1974 kirjassaan Obedience to Authority. An Experimental View.[1] Kokeista on julkaistu useita videoita. Kuvaamista harrastanut Milgram uskoi voivansa kuvilla kertoa paljon sellaista, mihin sanoilla ei voi päästä.[2]

Myöhemmät samanlaiset kokeet muokkaa

Vuonna 2009 yhdysvaltalainen Jerry M. Burger toisti Milgramin kokeet ja sai lähes samanlaiset tulokset.[1] Vuonna 2017 puolalaisessa SWPS-yliopistossa havaittiin samankaltaisessa tutkimuksessa, että 90 prosenttia koehenkilöistä suostui aiheuttamaan toiselle ankarinta mahdollista kipua tuottavan sähköiskun.[3]

Lähtökohta ja tulkinnat muokkaa

Milgramin kokeen tulosten on tulkittu osoittavan, että merkittävä osa ihmisistä suostuu pahoinpitelemään toisen ihmisen jos saa käskyn siihen auktoriteetilta. Koetta on tulkittu 1960-luvun alun keskustelun aiheiden mukaisesti osoituksena siitä, että miltei kuka tahansa on kuin natsi Adolf Eichmann, keskitysleirikuljetusten organisoija.[1] Eichmann oli samaan aikaan käynnissä olleen oikeudenkäyntinsä yhteydessä vakuuttanut vain noudattaneensa käskyjä toimittaessaan juutalaisia teloitettaviksi. Milgram halusi kokeellaan selvittää, kuinka yleistä tällainen ajattelu oli.[2]

Myös Milgram itse oli sitä mieltä, että koe osoitti auktoriteettiaseman voiman, sillä tutkijan sana painoi kaikentyyppisissä koeasetelmissa. Milgram näkee tottelemisen hierarkkisiin organisaatioihin liittyvänä piirteenä, niin että vastuu tekojen seuraamuksista siirretään ylemmille tasoille. Milgramin mukaan tutkimuksen opetus on se, että tavallisistakin ihmisistä voi tulla tuhoprosessin toteuttajia, jotka kantavat vain teknisen vastuun eli huolehtivat että asiat tehdään ajallaan ja vaaditulla tavalla, ilman että he olisivat erityisen vihamielisyyden vallassa.[1]

Kritiikki muokkaa

Milgramin kokeiden validiutta on epäilty. Jotkut ovat esittäneet, että koehenkilöt eivät todellisuudessa uskoneet antavansa kivuliaita sähköiskuja tai luottivat siihen, että tutkija on pitänyt huolta siitä, että mitään pahaa ei tapahdu.[1] Esimerkiksi koetta tutkineen psykologi Gina Perryn mukaan koehenkilöiden tottelevaisuus vaihteli koeasetelmasta riippuen niin paljon, että yhtä yleistä lausuntoa on vaikea antaa. Perryn mukaan tottelemattomuus tai uhmakkuus oli itse asiassa kaikkein yleisin reaktio, ja käskyjen tottelemisaste korreloi sen kanssa, että koehenkilö ei luottanut koeasetelmaan vaan uskoi ettei kohde kärsinyt.[4] Milgram itse sanoi, että palautekeskustelujen ja myöhempien kyselyjen mukaan koehenkilöt lähes aina uskoivat iskujen aitouteen.[1]

Milgramin kokeen eettisyys on kyseenalaistettu sen pohjalta, että koehenkilöille aiheutettiin siinä ahdistavaa henkistä painetta.[1]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f g h i j Helkama, Klaus et al.: Johdatus sosiaalipsykologiaan, s. 260–265. Edita, 2020. ISBN 978-951-37-7798-2.
  2. a b Marja Ahokas: Stanley Milgram (1974): Obedience to authority, Avoin yliopisto
  3. Kirsi Heikkinen: Tottelevaisuuskokeen uusinta osoitti: Kun auktoriteetti käskee, olemme yhä valmiita vahingoittamaan toisiamme Suomen Kuvalehti. 14.3.2017. Viitattu 15.9.2020.
  4. Carly Erani: 'Behind the Shock Machine': Interview with Gina Perry 14.2.2020. American Psychological Association. Viitattu 19.12.2020.

Aiheesta muualla muokkaa