Marxilainen revisionismi

Revisionismi on termi, jolla on marxismin piirissä tarkoitettu erilaisia periaatteita ja teorioita, joiden on nähty eroavan merkittävällä tavalla Karl Marxin ajatuksista. Käsitettä ovat useimmiten käyttäneet ne marxilaiset, joiden mielestä uudistukset ovat olleet perusteettomia tai marxismin vastaisia. Termille on siten muodostunut lähinnä negatiivinen merkitys ja harvat marxilaiset ovat kutsuneet itseään revisionisteiksi. Revisionismin vastakäsite marxismissa on dogmatismi.

Eduard Bernsteiniä pidetään yhtenä revisonismin kehittäjistä.

Revisionismin johtohahmoksi asettui uuskantilaisuudesta vaikutteita saanut marxilainen Eduard Bernstein (1850–1932), jonka mukaan osa Marxin opetuksista oli vanhentunut. Bernstein esitti ajatuksensa vuonna 1899 julkaisemassaan teoksessa Sosialismin edellytykset.

Bernstein pyrki osoittamaan, että luokkaristiriidat poistuvat rauhallisen kehityksen tuloksena, varallisuus jakautuu yhä tasaisemmin, keskiluokan yhteiskunnallinen asema säilyy ja työväenluokan taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema paranee jatkuvasti. Pääoman keskittyminen tapahtuu Bernsteinin mielestä hyvin hitaasti ja suhdannevaihtelut tasoittuvat vähitellen.

Toinen internationaali tuomitsi useita kertoja revisionismin, mutta revisionisteja ei erotettu internationaalista. Keskelle asettunut Karl Kautsky pyrki sovittelemaan osapuolten välillä. Kansainvälisen työväenliikkeen jakauduttua kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin Kautsky arvosteli leninismiä.

Suomen sosiaalidemokraattisessa puolueessa Hjalmar Brantingin edustamaa ruotsalaista työväenaatetta pidettiin 1900-luvun alussa liian revisionistisena, koska se ei ollut riittävän vallankumouksellinen. Suomen kommunistisen puolueen luokkakantaisiksi itseään kutsunut vähemmistösiipi piti revisionisteina (puhekielinen muoto "revari") sovittelevamman asenteen omaksuneita enemmistökommunisteja.

Sosiaalidemokraattisten revisionismi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen

Pääartikkeli: Sosiaalidemokratian ja sosialismin välinen jännite

1800-luvun lopulta alkaen revisionistit, kuten Eduard Bernstein, olivat kyseenalaistaneet Karl Marxin ajatukset erityisesti vallankumouksen välttämättömyydestä työväen olojen parantumisen ehtona (revisio = uudelleentarkastus). Reformistinen ja revisionistinen linja tuli vallitsevaksi länsimaisissa sosiaalidemokraattisissa puolueissa.

Bernstein oli aikoinaan korostanut, että talouden tosiseikat tuli ottaa huomioon, ja kapitalismi ei ollut Marxin ennustuksista huolimatta tuhoutumassa äkkiromahduksessa. Bernsteinin mukaan yhteiskunnalliseen päämäärään, sosialismiin, ei voitaisi koskaan lopullisesti päästä. Vallankumouksen sijaan työväenluokan kannalta oli tärkeämpää nykyhetkeen soveltuvat asteittaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset uudistukset vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän oloissa (reformismi).

Marxilaista sosialismin oppeja kyseenalaistanut ja arvostellut, bernsteiniläiseksi itseään kutsunut revisionisti Mauno Koivisto kuvasi (Linjanvetoa, 1956) tuotantovälineiden omistamisen sisällön muuttumista:

”Paitsi sitä, että valtion ja muiden yhteisöjen osuus tuotantovälineiden omistuksessa on kasvanut, on tapahtunut muutakin: omistusoikeuden merkitys on suuresti muuttunut, sen sisältö on ohentunut.

Laajimmillaan olivat omistamisen antamat oikeudet silloin, kun tuotantovälineiden käyttäjät olivat niiden omistajan orjia, kun isäntä voi alaisensa sekä myydä että ottaa hengiltä. Maaorjuus oli jo hieman lievempi muoto omistusoikeutta. Viimeisen sadan vuoden aikana on tuotantovälineiden omistajalta otettu oikeus toisensa jälkeen pois. Työnantaja ei enää voi määrätä työntekijän vapaa-ajasta. Työpaikalle asetettavat vaatimukset on lakisääteisesti määrätty, työaika rajoitettu, palkat määrätään työehtosopimuksissa jne. Myös tuotannon suuntaan voi yhteiskunta eri keinoin vaikuttaa ja verotuksen avulla se voi siirtää suurituloisten varoja vähätuloisten käyttöön. Mutta ei ainoastaan omistusoikeuden sisältö ole ohentunut, sen merkityksessä on tapahtunut myös siirtymistä. Aikaisemmassa, paikallaan pysyvässä yhteiskunnassa omistamisen, pitämisen oikeus oli tietysti merkittävä tekijä, mutta nykyaikaisessa muuttuvassa yhteiskunnassa on saamisen oikeus tullut ehkäpä tärkeämmäksi. Niinpä voimmekin katsoa, että oikeus työhön, oikeus ansiotuloon on omistusoikeuden nykyaikainen ja pian yleisin muoto.

Tältä kannalta katsoen on ymmärrettävää, miksi työväenliikkeen piirissä ei nykyään enää kovin paljon askarrella sen kysymyksen kanssa, miten tuotantovälineet saataisiin pois yksityisten omistuksesta: nykyisin on olemassa kaikki mahdollisuudet jatkaa kuljettua tietä ja tehdä tuotantovälineiden omistusoikeudesta täysin sisällyksetön käsite.”

Nykyaikana marxilaisen sosialismin ja Marxin talousoppeja arvostelevien revisionististen sosiaalidemokraattien piirissä nähdään, että markkinataloudesta ei tule luopua, vaikkakin täysin sääntelemätön markkinatalous kyllä johtaisi epäsosiaaliseen ja eriarvoiseen yhteiskuntaan. Yhteiskuntaa tulee parannella asteittaisin demokraattisin uudistuksin.

Sosialismin perimmäisimmät arvoihanteet ihmisten vapaudesta, keskinäisestä tasa-arvosta ja yhteisvastuusta voidaan hyväksyä suurina ja ylevinä päämäärinä, mutta käytännössä markkinatalous on valtiollisesti keskitettyä suunnitelmataloutta tehokkaammin ohjautuva talousjärjestelmä, kunhan markkinatalouden ja kansainvälisen kaupan epäonnistumisia, markkinapuutteita korjataan, ja talouden markkinaohjausta täydennetään julkisella ohjauksella.

Marxilaista sosialistisen suunnitelmatalouden mallia paremmin voidaan kapitalismin sisältöä muuttaa markkinoiden julkisella ohjauksella. Ohjatussa markkinataloudessa yksilöiden ja yritysten yksityisten rajahyötyjen lisäksi ottaa yhteiskunnan kokonaishyöty huomioon taloudellisissa valinnoissa ja päätöksissä: Esimerkiksi puhtaaseen markkinaohjaukseen perustuvaa arvottamista korkeammin voidaan yhteiskunnassa arvottaa sosiaalista tasavertaisuutta edistävien julkishyödykkeiden tuotanto, kuten sosiaalipalvelut, terveydenhuolto ja koulutus, jolloin niiden julkinen kysyntä ja tuotanto lisääntyvät, sekä ehkäistä tuotannontekijöiden, kuten työvoiman ja luonnon, hyödyntämistä alihintaan, mitä väistämättä tapahtuisi sääntelemättömässä markkinataloudessa.

Hyvinvointivaltion tulee muun muassa taata riittävät koulutusinvestoinnit, sosiaalivakuutuksen ja sosiaaliturvan haavoittuvissa elämänvaiheissa, kuten vanhuuden, vammautumisen, työttömyyden ja sairauden ajanjaksoina. Samoin yhteiskunnan on julkisin varoin vastattava terveydenhuollosta ja hyvinvointipalveluiden luomisesta. Tuloksena on vapaata markkinataloutta sosiaalisempi talousjärjestelmä ja tulonjako, pohjoismainen hyvinvointivaltio.

Sosiaalista markkinataloutta toteuttava "sosiaalidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta" yhdistää toiminnassaan valtiososialistista keskitettyä suunnitelmataloutta paremmin teknologisista innovaatioista ja kehitystyöstä palkitsemisen, resurssien tehokkaan ohjauksen ja talouden kasvun - sekä toisaalta työväenliikkeen perinteiset sosiaaliset tavoitteet - kuten täystyöllisyyden, työvoiman korkean suojan työmarkkinoilla, kaikille perusoikeutena tulevat laajat hyvinvointipalvelut sekä yhteiskunnan korkean solidaarisuuden asteen.