Marinus van der Lubbe

Marinus van der Lubbe (13. tammikuuta 1909 Leiden, Alankomaat – 10. tammikuuta 1934 Leipzig, Saksa) oli alankomaalainen kommunisti, jota syytettiin helmikuussa 1933 tapahtuneesta Saksan valtiopäivätalon tuhopoltosta. Hänet todettiin syylliseksi ja teloitettiin. Tapaus on kuitenkin säilynyt kiisteltynä tähän päivään asti.

Marinus van der Lubbe poliisin pidätyskuvassa vuonna 1933.

Elämä

Marinus van der Lubbe oli kotoisin Leidenistä köyhistä oloista. Hänen vanhempansa olivat eronneet ja van der Lubbe eli äitinsä luona, kunnes tämä kuoli pojan ollessa 12-vuotias. Tämän jälkeen van der Lubbe asui sisarpuolensa luona Oegstgeestissä. 1920-luvulla van der Lubbe aloitti muurarinopin. Hän oli ruumiinrakenteeltaan lihaksikas ja roteva, minkä takia hänen ystävänsä kutsuivat häntä tunnetun nyrkkeilijän Jack Dempseyn mukaan ”Dempseyksi”. Valmistuttuaan van der Lubbe työskenteli rakennustyömailla muurarina.

Koostaan huolimatta van der Lubbe joutui työmailla työpaikkakiusaamisen ja jopa pahoinpitelyjen kohteeksi. Vuonna 1925 joukko hänen työtovereitaan veti hänen päänsä yli säkin, jossa oli jätteitä sammuttamattomasta kalkista. Kalkki vaurioitti pahasti van der Lubben silmiä, ja hän joutui jäämään pois töistä ja elämään työttömyysavustuksilla ja köyhäinavulla. Taloudellinen ahdinko yhdessä työttömyyden kanssa sai Marinus van der Lubben liittymään Alankomaiden kommunistisesta puolueesta eronneeseen poliittiseen pienryhmään, Alankomaiden neuvostokommunistien puolueeseen KAPN:ään (Kommunistische Arbeiders-Partij Nederland). Hän alkoi toimia julkisesti puolueen hyväksi. Sisarpuolen katkaistua suhteensa van der Lubbeen vuonna 1927 tämä muutti Leideniin ja perusti siellä poliittisen solun, Lenin-talon, joka järjesti poliittisia esitelmiä, koulutusta ja tapaamisia. Poliittisten aktiviteettiensa takia van der Lubbe joutui jatkuvasti ongelmiin poliisin kanssa. 1930 hän oli kaksi viikkoa pidätettynä, koska hänen epäiltiin hajottaneen sosiaalitoimiston ikkunoita.

Parlamentaarisesti toimivista kommunisteista van der Lubbe otti yhä enemmän etäisyyttä. Nämä eivät olleet hänelle riittävän radikaaleja ja taistelunhaluisia. Van der Lubbe alkoi suosia avointa kansalaisaktivismia ja suoraa toimintaa.

Vuosina 1928 ja 1932 van der Lubbe kierteli useaan otteeseen Eurooppaa. Hän halusi muuttaa asumaan Neuvostoliittoon, mutta hänelle ei myönnetty viisumia.

Valtiopäivätalon palo

Marinus van der Lubben muistokivi Leipzigin Südfriedhofissa. Varsinainen hautapaikka ei ole tiedossa

Vuoden 1933 alussa van der Lubbe sai tietää sairastavansa silmätuberkuloosia. Hän oli jo aiemmin joutunut viettämään pitkiä aikoja silmäklinikoilla kalkin vaurioittamien silmiensä takia, ja siksi hän ymmärsi sokeutuvansa täysin muutamassa vuodessa. Tästä huolimatta hän matkusti kansallissosialistien valtaannousun jälkeen Saksaan tukeakseen paikallisia kommunisteja heidän taistelussaan kansallissosialisteja vastaan. Hänen yrityksensä saada työväki ja työttömät nousemaan kapinaan kansallissosialisteja vastaan epäonnistui kuitenkin alkuunsa. Tämän jälkeen van der Lubbe, joka tiesi silmiensä kohtalon, päätti tehdä ennen sokeutumistaan ”suuren teon”, joka herättäisi työväestön ja sytyttäisi kapinan kansallissosialisteja vastaan.

25. helmikuuta 1933 van der Lubbe yritti sytyttää tuleen kansanhuoltoviraston Berliinin Neuköllnissä. Samana yönä hän yritti sytyttää vielä Berliinin raatihuoneen ja jopa Berliinin kaupunkilinnan. Kaikki tulipalot saatiin tukahdutettua alkuunsa.

Valtiopäivätalon paloa edeltäneen yön van der Lubbe vietti asunnottomien yömajassa Hennickendorfin kaupunginosassa. Kirjailija Hans Bernd Gisevius, joka otti osaa epäonnistuneeseen attentaattiin Hitleriä vastaan 20. heinäkuuta 1944, on kertonut saaneensa tietää, että yömajan muut asukkaat lietsoivat van der Lubbea yrittämään valtiopäivätalon sytyttämistä.

27. helmikuuta satunnainen ohikulkija havaitsi Berliinin valtiopäivätalon olevan liekeissä. Rakennukseen tunkeutuneet poliisit löysivät kello 21:17 palavan rakennuksen toisen kerroksen Bismarckin salista hiestä märän van der Lubben, jonka he välittömästi pidättivät epäiltynä tuhopoltosta. Myöhemmin van der Lubbe myönsi teon poliisin kuulusteluissa. 9. maaliskuuta häntä vastaan nostettiin syyte tuhopoltosta. Hänen kanssaan syytettyjen penkillä istuivat Saksan kommunistisen puolueen valtiopäiväryhmän puheenjohtaja Ernst Torgler sekä kolme bulgarialaista kommunistia Georgi Dimitrov, Blagoj Popov ja Vasil Tanev. Sekä yleinen syyttäjä että van der Lubbelle määrätty kansallissosialistinen oikeusavustaja esittivät oikeudelle, että van der Lubbe ei yksin voinut olla syyllinen tuhopolttoon. Heidän mukaansa kyseessä oli kansainvälinen kommunistinen vallankumousjuoni.

Karl Bonhoeffer, joka oli Saksan arvostetuimpia psykiatreja kutsuttiin arvioimaan van der Lubben henkinen tila. Vaikka Bonhoeffer piti van der Lubbea "sekopäisenä seikkailijana" ja uhmakkaana, ei psykiatri nähnyt häntä mitenkään mieleltään sairaana.

Vaikka van der Lubben epäiltiin olevan täyttä ymmärrystä vailla, hänet tuomittiin 22. joulukuuta 1933 Leipzigin valtakunnanoikeudessa kuolemaan. Hänet tuomittiin ”yksin teoin tehdystä maanpetoksesta ja tuhopoltosta”. Kyseessä oli uusi rikosnimike, joka oli luotu vasta valtiopäivätalon palon jälkeen säädetyssä Valtiopäivätalonpalolaissa. Tuomio rikkoi siis sitä länsimaisen oikeuskäytännön periaatetta vastaan, jonka mukaan ketään ei voida tuomita teosta, joka ei tekohetkellä ollut rikos. Sen sijaan muut syytetyt vapautettiin todisteiden puutteessa. Van der Lubbe teloitettiin giljotiinilla 10. tammikuuta 1934. Hän kieltäytyi kirjoittamasta jäähyväiskirjettä. Hän ei liioin halunnut tavata pappia ennen kuolemaansa.

Oikeuskäsittelyt toisen maailmansodan jälkeen

34 vuotta valtiopäivätalon palon jälkeen Berliinin maaoikeus muutti tuomiota osittain vuonna 1967. Se piti kiinni van der Lubben syyllisyydestä, mutta kumosi hänelle langetetun kuolemantuomion, koska se perustui teon jälkeen säädettyyn taannehtivaan lakiin, joka on länsimaisen oikeuskäsityksen vastainen. Maaoikeus tuomitsi van der Lubben tuhopoltosta kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Sekä Saksan ylin valtiosyyttäjä eli pääliittosyyttäjä että Marinus van der Lubben veli Jan van der Lubbe valittivat tuomiosta Berliinin kamarioikeuteen. Kamarioikeus torjui molemmat valitukset 17. toukokuuta 1968. Sen mukaan 23. joulukuuta 1933 annettu oikeuden päätös perustui sinällään toteennäytettyyn syyllisyyteen, eikä se ollut poliittisesti motivoitu.

Jan van der Lubbe ei kuitenkaan luopunut toivosta saada muutos oikeuden päätökseen. Hän teki uuden vetoomuksen, jossa häntä avusti Robert Kempner, joka oli ollut Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä syyttäjänä. Vuonna 1980 saksalainen tuomioistuin vapautti van der Lubben, koska syyllisyyttä ei sen mielestä ollut toteennäytetty. Pääliittosyyttäjä teki päätöksestä valituksen, jota käsiteltiin useaan otteeseen Saksan korkeimmassa oikeudessa, liitto-oikeudessa. Vuonna 1983 tämä teki asiasta päätöksen. Sen mukaan vuoden 1980 oikeudenkäynti, jossa vuoden 1967 päätös kumottiin, oli ollut perusteeton ja siten laiton. Korkein oikeus piti voimassa vuoden 1967 päätöksen, jonka mukaan van der Lubben syyllisyys oli toteennäytetty.

Vuonna 2008 Saksan pääliittosyyttäjä kumosi van der Lubben tuomion, koska se oli annettu riippumatonta oikeuslaitosta vailla olleen natsi-Saksan aikana.

Syyllisyyskysymys

Van der Lubben oikeudenkäynnissä sekä yleinen syyttäjä että hänelle määrätty oikeusavustaja pyrkivät osoittamaan, että van der Lubbe ei yksinään ole voinut sytyttää valtiopäivätaloa. Heidän mielestään kyseessä oli kommunistien salajuoni, jota johdettiin ulkomailta ja jonka tarkoituksena oli lietsoa levottomuuksia ja kapinaa Saksassa. Sekä puolustus että syyttäjä pyrkivät esittämään van der Lubben henkisesti sekavana ihmisenä, joka ei olisi pystynyt sytyttämään suurta valtiopäivätaloa. Yleisesti epäiltiin, ettei hänen tunnustuksensa, jonka mukaan hän oli sytyttänyt valtiopäivätalon yksin, ollut uskottava. Epäiltiin myös hänen syyntakeellisuuttaan.

Myös kansallissosialistien vastustajat kiistivät van der Lubben syyllisyyden. He uskoivat kansallissosialistien itsensä sytyttäneen palon edistääkseen omia tarkoitusperiään. Sekä Saksassa että ulkomailla levisi pian versio, jonka mukaan korkea-arvoinen SA-mies olisi johtanut valtiopäivätaloon kuuden miehen patrullin, joka olisi sytyttänyt talon bensiinin ja kemikaalien avulla. Teorian mukaan van der Lubbe oli tunkeutunut taloon sattumalta samaan aikaan ja sytytellyt siellä omia pieniä palojaan. Kun hänet pidätettiin talosta, saatiin hänestä oivallinen syntipukki. Tätä teoriaa näytti vahvistavan se, että kansallissosialistit käyttivät valtiopäivätalon paloa täysin rinnoin hyväkseen. He esittivät palon kommunistien vallankaappausyrityksen alkuna ja kumosivat siihen vedoten Saksassa kansalaisoikeudet ja -vapaudet sekä julistivat poikkeustilan. Valtionpäivätalonpalo-asetukseen vedoten he kielsivät kommunistisen puolueen toiminnan ja vangitsivat puoleen kansanedustajat ja johtajat.

Toisaalta van der Lubben esiintyminen oikeudessa ei osoittanut, ettei hän olisi voinut syyllistyä tekoon yksin. Hän puhui rauhallisesti ja selkeästi ja tunnusti avoimesti tekonsa. Hän selitti halunneensa teollaan ”nostaa saksalaisen työväestön vastarintaan kapitalistista hallitsevaa luokkaa ja fasistien vallankaappausta vastaan”. Ennen kaikkea hän pystyi esittämään selkeästi ja johdonmukaisesti, mistä hän oli tunkeutunut valtiopäivätaloon ja missä järjestyksessä hän oli sytyttänyt palot. Huomattava on myös, että itse asiassa koko valtiopäivätalo ei palanut. Talosta paloivat vain istuntosali ja eteisaula. Valokuvat, joissa koko valtiopäivätalo esitetään ilmiliekeissä, ovat myöhempiä fotomontaaseja. Oikeuteen kutsutut asiantuntijat olivat sitä mieltä, että yhden ihmisen todellakin oli mahdollista sytyttää valtiopäivätalo tuleen – mutta vain juuri sillä tavalla, jonka van der Lubbe oli sattumalta valinnut. Asiantuntijalausunnot ja van der Lubben esiintyminen saivat oikeuden vakuuttuneiksi siitä, että hän todellakin oli yksin vastuussa tuhotyöstä.

Vuonna 1959 Fritz Tobias julkaisi Spiegel-lehdessä artikkelisarjan, jonka mukaan van der Lubbe sytytti valtiopäivätalon yksin ja ilman ulkopuolista apua. Hän julkaisi artikkelisarjan laajennetussa muodossa kirjana kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1966 sveitsiläinen oikeustieteen professori Walter Hofer ja n.k. Luxemburgin komissio kiistivät tämän teesin. Tämä johti osin katkeraankin tieteelliseen kiistaan van der Lubben syyllisyydestä.

Lähteet

• Metaxas, Eric (suom. Pitkänen, Merja ja Sevón, Marja: Bonhoeffer - pastori, marttyyri, näkijä, vakooja. Päivä Osakeyhtiö, 2013. ISBN 978-952-475-585-6.