Manuel I Komnenos
Manuel I Komnenos (kreik. Μανουήλ Α' Κομνηνός, Manouēl I Komnēnos, 28. marraskuuta 1118 – 24. syyskuuta 1180) oli Bysantin keisari 5. huhtikuuta 1143 – 24. syyskuuta 1180[2]. Hänen valtakautensa sijoittui ratkaisevaan käännekohtaan Bysantin keisarikunnan ja Välimeren historiassa. Manuel halusi palauttaa Bysantin entiseen loistoonsa Välimeren alueen suurvaltana ja harjoitti sekä tarmokasta että kunnianhimoista ulkopolitiikkaa. Valtakaudellaan Manuel liittoutui paavin ja voimistuvan lännen kanssa, valloitti osan Apenniinien niemimaasta, salli toisen ristiretken osanottajien kulkea valtakuntansa halki ja perusti protektoraatin ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltioille. Muslimien menestys Pyhällä maalla johti siihen, että Manuel liittoutui Jerusalemin kuningaskunnan kanssa ja osallistui fatimidien hallitseman Egyptin valtausyritykseen. Manuel muutti Balkanin niemimaan ja itäisen Välimeren poliittista karttaa itselleen mieluisemmaksi liittämällä Unkarin kuningaskunnan ja ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltiot Bysantin hegemoniaan ja sotimalla sekä itäisiä että läntisiä naapureitaan vastaan. Valtakautensa loppupuolella Manuelin saavutuksia idässä mitätöi kuitenkin Myriokefalonin taistelussa seldžukkeja vastaan koettu suuri tappio, jonka pääasiallisena aiheuttajana pidetään keisarin ylimielisyyttä.
| Manuel I Komnenos | |
|---|---|
 Manuel I Komnenosta esittävä miniatyyri. | |
| Bysantin keisari | |
| Valtakausi | 5. huhtikuuta 1143 – 24. syyskuuta 1180[1] |
| Edeltäjä | Johannes II Komnenos |
| Seuraaja | Aleksios II Komnenos |
| Syntynyt |
28. marraskuuta 1118[1] Konstantinopoli |
| Kuollut |
24. syyskuuta 1180 (61 vuotta)[1] Konstantinopoli |
| Puoliso |
Bertha Maria |
| Lapset |
Maria Aleksios II Komnenos |
| Suku | Komnenos |
| Isä | Johannes II Komnenos |
| Äiti | Irene |
| Uskonto | ortodoksi |
Manuelin tiedetään herättäneen vahvaa uskollisuutta alamaisissaan. Johannes Kinnamos, hänen kirjurinsa, esitti hänet historiallisena sankarina, jossa ilmenivät kaikki hyveet. Manuel nautti myös osissa latinankielistä maailmaa maineesta ”armoitetuimpana Konstantinopolin keisarina”. Nykyhistorioitsijat eivät kuitenkaan ole yhtä innostuneita hänen hahmostaan. On esimerkiksi väitetty, ettei Manuelin suuri valta ollut hänen oma saavutuksensa vaan hallitsijasuvun, jota hän vain edusti. Lisäksi on esitetty, että koska Bysantin valta hupeni vauhdilla Manuelin kuoleman jälkeen, pitäisi rappion syiden piillä juuri hänen valtakaudessaan.
Tie valtaistuimelle muokkaa
Manuel Komnenos oli Johannes II Komnenoksen ja unkarilaisen prinsessan Piroskan (myöhemmin Irene) neljäs poika. Perimäjärjestyksen vuoksi oli hyvin epätodennäköistä, että Manuelista olisi tullut isänsä seuraaja hallitsijana. Hänen äidinpuoleinen isoisänsä oli Ladislaus I Pyhä. Manuelin kunnostauduttua sodassa, jota hänen isänsä kävi seldžukkeja vastaan, Johannes valitsi hänet seuraajakseen vuonna 1143 Manuelin vanhemman vielä hengissä olevan veljen, Iisak Komnenosin, asemesta. Johanneksen kuoltua 8. huhtikuuta 1143 armeijan joukot huusivat Manuelin keisariksi. Vielä hänen asemansa ei kuitenkaan ollut varma; Manuel käsitti, että hänen oli palattava Kilikiasta isänsä kuolinvuoteen ääreltä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Ensin hänen oli tosin järjestettävä isänsä hautajaiset ja pantava alulle tradition vaatimalla tavalla luostarin perustaminen sille paikalle, jossa tämä oli kuollut. Aikailematta hän lähetti kuitenkin armeijansa ylipäällikön, megas domestikosin, Johannes Axuchin menemään edeltä ja antoi tälle käskyn pidättää veljensä Iisak, joka tuolloin asusti Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa ja jolla oli suora pääsy keisarillisiin aarteisiin sekä regaaleihin. Axuch oli pääkaupungissa jo ennen kuin uutiset keisarin kuolemasta ennättivät sinne. Hän piti huolen siitä, että kaupunki olisi lojaali uudelle keisarille, ja Manuelin saavuttua sinne elokuussa 1143 hänet kruunasi Konstantinopolin uusi ekumeeninen patriarkka Mikael II Kourkouas. Muutamaa päivää myöhemmin, kun Manuel koki asemansa turvatuksi, hän vapautti Iisakin. Tämän jälkeen hän antoi määräyksen, jonka mukaan jokaiselle perheenpäälle Konstantinopolissa annettaisiin kaksi kultakolikkoa. Lisäksi 200 hopeakolikkoa vuosittaisesti sekä 200 naulaa kultaa luovutettaisiin Bysantin kirkolle.
Valtakunta, jonka Manuel isältään peri, oli muuttunut paljon siitä, kun Konstantinus Suuri sen perusti kahdeksan vuosisataa aiemmin. Näkyvin muutos oli tapahtunut 600-luvulla, kun islaminuskoiset joukot olivat vieneet keisarikunnalta Egyptin, Palestiinan sekä suuren osan Syyriaa peruuttamattomasti. Ne olivat sen jälkeen raivanneet tietään länteen alueille, jotka olivat Konstantinuksen aikoina olleet Rooman valtakunnan läntisiä provinsseja Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa. Tämänjälkeisinä vuosisatoina Bysantin keisareiden valtakunta oli koostunut lähinnä Vähästä-Aasiasta idässä ja Balkanista lännessä. Justinianus I:n (527–565) jälkeiset keisarit olivat hallinneet myös alueita Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Manuelin perimällä valtakunnalla oli kuitenkin valtaisia vaikeuksia: 1000-luvun loppupuolella Sisilian normannit olivat vapauttaneet Italian Bysantin vallasta, seldžukit olivat tehneet saman Keski-Anatoliassa, ja Levanttiin oli ilmestynyt uusi mahti, ristiretkivaltiot, jotka edustivat Bysantin keisarikunnalle aivan uudenlaista päänvaivaa. Keisarin virka vaikuttikin masentavammalta kuin kertaakaan edeltävinä vuosisatoina.
Toinen ristiretki ja Renaud de Châtillon muokkaa
Antiokian ruhtinas muokkaa
Manuelin valtakunta joutui ensimmäiseen tulikokeeseensa 1144, kun Poitiers'n Raymond, Antiokian ruhtinas, vaati Bysanttia luovuttamaan Kilikiassa olevat alueensa. Samana vuonna Edessan kreivikunta jäi kuitenkin muslimien pyhän sodan, jota tällä kertaa johti Zengi, uuden aallon jalkoihin, ja Raymond huomasi itäisen sivustansa olevan vaarallisesti avoinna samalle uhalle. Koska pikaista apua ei ollut lännestä saatavilla, Raymondilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua ja tehdä nöyryyttävä visiitti Konstantinopoliin. Ylpeytensä niellen hän matkasi pohjoiseen ja pyysi suojelua tuoreelta keisarilta. Raymondin nöyrryttyä Manuelin edessä tämä lupasi tuen, jota hän oli tullut pyytämään, ja Raymondin uskollisuus Bysantille oli varmistettu.
Konyan vastainen retki muokkaa
Vuonna 1146 Manuel kokosi armeijansa Lopadionin tukikohdassa ja aloitti rankaisuretken Masud I:tä, Rûmin sulttaania vastaan. Tämä oli toistuvasti loukannut keisarikunnan rajoja läntisessä Anatoliassa ja Kilikiassa. Retkessä oli kyse lähinnä kostotoimenpiteestä, eikä aikeena ollut valloittaa alueita systemaattisesti, mutta Manuelin armeija löi turkkilaiset Afyonkarahisarissa ja valloitti Akşehirin linnoitetun kaupungin. Valloittamisen jälkeen se hävitettiin, ja sen kristinuskoinen väestö siirrettiin muualle. Bysantin joukot saavuttivat Masudin pääkaupungin, Konyan, ja tekivät tuhoa sitä ympäröivillä alueilla, mutteivät voineet mitään kaupungin muureille.
Yhtenä Manuelin motiiveista tälle matkalle oli se, että hän halusi lännen näkevän hänet keisarina, joka aktiivisesti vaali ristiretkeläisten ihanteita. Kinnamoksen mukaan toinen oli se, että Manuel halusi esitellä osaamistaan sodankäynnin saralla uudelle morsiamelleen. Rankaisuretkensä aikana Manuel sai kirjeen Ranskan Ludvig VII:ltä, joka ilmoitti aikeestaan johtaa armeija ristiretkivaltioiden tueksi.
Ristiretkeläisten saapuminen muokkaa
Manuelin menestys idän suunnalla jäi lyhytaikaiseksi, sillä hänen läsnäoloaan vaadittiin Balkanilla. Vuonna 1147 hän salli kahden ristiretkeläisarmeijan, joita johtivat Saksan Konrad III ja Ranskan Ludvig VII, kulkea alueidensa halki. Näihin aikoihin Bysantin hovissa oli vielä väkeä, joka muisti, kuinka ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat kulkeneet Bysantin halki, mikä oli tapahtumana merkkipaalu itäisen ja läntisen kristikunnan suhteissa ja oli innoittanut Manuelin tätiä, Anna Komnenaa.
Monet Bysantin asukkaista pelkäsivät ristiretkeläisiä, ja tätä pelkoa ruokkivat lukuisat ilkivallanteot ja varkaudet, joita kurittomat armeijat harjoittivat marssiessaan valtakunnan halki. Bysantin omat joukot seurasivat ristiretkeläisiä koettaen valvoa näiden käytöstä, ja etäämmäs Konstantinopoliin oli sijoitettu vielä lisää joukkoja, jotka olivat valmiita puolustamaan pääkaupunkia ristiretkeläisiltä, mikäli nämä kävisivät väkivaltaisiksi. Varovainen suhtautuminen ristiretkeläisiin oli paikallaan, mutta siitä huolimatta frankkien ja kreikkalaisten välillä oli havaittavissa paitsi pienempiä kahinoita myös avointa vihamielisyyttä marssin aikana, mistä kävi syyttäminen molempia osapuolia ja mikä lähestulkoon aiheutti täysimittaisen konfliktin Manuelin ja hänen vieraidensa välillä. Manuel otti käyttöön varotoimia toisin kuin isoisänsä ja korjautti Konstantinopolin muurit. Tämän lisäksi hän piti kuninkaat erillään turvatakseen alueensa. Konradin armeija saapui Bysanttiin ensimmäisenä kesällä 1147, ja se mainitaan useammin bysanttilaisissa lähteissä, joiden mukaan se aiheutti enemmän harmia kuin toinen armeija.
Vuoden 1147 jälkeen hallitsijoiden välit kuitenkin paranivat. Vuonna 1148 Manuel oli tullut siihen tulokseen, että hyvien välien varmistaminen Konradin kanssa, jonka kälyn Berthan hän oli aiemmin nainut, oli järkevää, ja hän taivutteli saksalaista kuningasta uudistamaan heidän liittonsa Roger II:ta vastaan. Konrad kuitenkin kuoli 1152, eikä Manuel epäonnekseen päässyt koskaan sopimukseen hänen seuraajansa Fredrik I Barbarossan kanssa.
Kyproksen rosvoaminen muokkaa
Antiokia pääsi uudemman kerran Manuelin huomion kohteeksi 1156, kun Renaud, Antiokian uusi ruhtinas, väitti keisarin pettäneen lupauksensa ja jättäneen maksamatta hänelle sovitun rahasumman sekä vannoi hyökkäävänsä Kyprokselle, joka oli Bysantin provinssi. Hän pidätti saaren kuvernöörin, Johannes Komnenoksen, joka oli Manuelille sukua, sekä Mikael Branasin, kenraalin. Historioitsija Guillaume de Tyre tuomitsi tämän kristityn toiseen kohdistaman sotatoimen ja kuvaili Renaud'n miesten suorittamia julmuuksia yksityiskohtaisesti. Ryövättyään saaren läpikotaisin Renaud'n armeija silpoi eloonjääneitä ja pakotti heidät ostamaan laumojaan takaisin kohtuuttomaan hintaan sillä vähällä, mitä Renaud'n miehet eivät olleet onnistuneet heiltä vielä viemään. Saatuaan ryöstösaaliin, joka riittäisi pitämään Antiokian rikkaana vuosikausia, tunkeilijat palasivat laivoihinsa ja asettivat kurssin kohti kotia. Renaud lähetti joitakin silpomiaan panttivankeja Konstantinopoliin antaakseen keisarille näytteen tottelemattomuudestaan ja halveksunnastaan häntä kohtaan.
Manuel vastasi tähän hävyttömyyteen hänelle tyypilliseen tapaan. Talvella 1158–1159 hän marssi Kilikiaan valtavan armeijan kanssa. Tämä liike oli niin nopea (Manuel itse kiirehti edellä 500-päisen ratsuväenjoukon kanssa), että se yllätti tyystin Kilikian armenialaiskuningaskunnan ruhtinaan Toros II:n, joka oli osallistunut hyökkäykseen Kyprokselle. Kaikki Kilikian kylät ja kaupungit antautuivat Manuelille välittömästi, ja Toros itse selvisi pakenemalla viime hetkellä vuorille, joilla hänen sanotaan piilotelleen mäenrinteellä kivien alla ja selvinneen ruualla, jota vanha lammaspaimen toi hänelle.
Manuel Antiokiassa muokkaa
Uutiset Manuelin armeijasta saavuttivat pian Antiokian. Renaud, joka käsitti, ettei hänellä ollut toivon häivääkään Manuelin päihittämisestä, tiesi myös, ettei hän voinut odottaa minkäänlaista apua Jerusalemin kuninkaalta Balduin III:lta, sillä tämä ei ollut hyväksynyt Renaud'n hyökkäystä Kyprokselle. Balduinilla oli sitä paitsi jo voimassa oleva sopimus Manuelin kanssa, joten Renaud oli yksin ja tuli siihen tulokseen, että täydellinen alistuminen oli hänen ainoa toivonsa. Renaud saapui keisarin eteen säkkiin pukeutuneena ja köysi kaulansa ympärillä rukoillen tältä armoa. Manuel ei ensin kiinnittänyt mitään huomiota murtuneeseen ruhtinaaseen, vaan jutteli hovimiestensä kanssa. Guillaume de Tyren mukaan tätä häpeällistä näytöstä kesti niin pitkään, että se alkoi "kuvottaa" kaikkia läsnäolijoita. Lopulta Manuel soi Renaud'lle anteeksiantonsa, mutta vain sillä ehdolla, että hän ryhtyisi keisarin vasalliksi ja täten luovuttaisi itsenäisen Antiokian Bysantille.
Rauhan palattua maahan järjestettiin 12. huhtikuuta 1159 suuri seremoniakulkue, jossa Bysantin armeija saapui triumfissa kaupunkiin. Manuel ratsasti hevosen selässä katujen halki ja Antiokian ruhtinas sekä Jerusalemin kuningas seurasivat jalkaisin perässä. Keisari jakoi kansalaisille oikeutta ja järjesti otteluita sekä turnajaisia väelle. Yhdistyneen kristittyjen armeijan johtaja Manuel aloitti matkan kohti Edessaa toukokuussa, mutta hylkäsikin sotaretken, kun Nur ad-Din Zangi, syyrialainen hallitsija, suostui vapauttamaan 6 000 kristittyä sotavankia, jotka oli otettu kiinni monissa eri taisteluissa toisen ristiretken jälkeen. Retken saamasta ansiokkaasta lopusta huolimatta nykytutkijat ovat väittäneet Manuelin saavuttaneen paljon vähemmän, kuin mitä hän oli toivonut yrittäessään palauttaa valtakuntansa entisaikojen loistoa.
Tyytyväisenä tähänastisiin ponnisteluihinsa Manuel suuntasi takaisin Konstantinopoliin. Matkalla hänen joukkonsa joutuivat turkkilaisten yllätyshyökkäyksen kohteeksi, mutta voittivat seuranneen taistelun tästä huolimatta ja ajoivat vihollisen karkuun aiheuttaen sille vakavia tappioita. Seuraavana vuonna Manuel hääti seldžukit Isauriasta.
Italian sotaretki muokkaa
Roger II muokkaa
Vuonna 1147 Manuel ajautui sotaan Sisilian normannikuninkaan Roger II:n kanssa, jonka laivasto oli vallannut Bysantilta Korfun sekä rosvonnut Thebaa ja Korinttia. Huolimatta siitä, että kumaanien hyökkäys Balkanilla häiritsi Manuelin suunnitelmia, vuonna 1148 hän hyödynsi Konradin kanssa tekemäänsä liittoa sekä värväsi avukseen venetsialaisia, jotka löivät Rogerin nopeasti voimakkaalla laivastollaan. Vuonna 1149 hän sai Korfun takaisin ja valmistautui hyökkäämään normanneja vastaan. Sillä välin Roger II lähetti Yrjö Antiokialaisen 40 aluksen kanssa ryöstelemään Konstantinopolin esikaupunkialueita. Manuel oli jo ehtinyt sopia Konradin kanssa yhteisvoimin suoritetusta valloituksesta sekä Etelä-Italian ja Sisilian jaosta. Yritys uusia saksalaisten kanssa tehty liitto huolimatta siitä, että keisarikuntien mielenkiinnon kohteet alkoivat Konradin kuoleman jälkeen erota toisistaan vähä vähältä yhä enemmän, leimasi Manuelin ulkopolitiikkaa hänen valtakautensa loppuun saakka.
Roger II kuoli helmikuussa 1154, ja häntä seurasi valtaistuimelle Vilhelm I. Uuden kuninkaan valtaa vastustettiin laajoilla kapinoilla Sisiliassa ja Apuliassa, jonka pakolaisia tavattiin Bysantin hovista. Fredrik I Barbarossa, Konradin seuraaja, epäonnistui yrityksessään päihittää normannit. Kaikki nämä tapahtumat yhdessä rohkaisivat Manuelia hyödyntämään niitä lukuisia poliittisia epävakauksia, joita Apenniinien niemimaalla tuohon aikaan esiintyi. Hän lähetti kenraalinsa Mikael Palaiologoksen ja Johannes Dukaksen, joista molemmille oli suotu arvonimi sebastos, bysanttilaisten joukkojen, kymmenen laivan ja suuren kultamäärän kanssa valloittamaan Apulian 1155. Kenraaleja ohjeistettiin ostamaan Fredrik I:n tuki, sillä hän myös suhtautui vihamielisesti normanneihin ja oli tuolloin Alppien eteläpuolella, mutta Fredrik kieltäytyi, koska hänen miehensä halusivat palata Alppien pohjoispuolelle niin pian kuin mahdollista. Paikallisten paronien avulla Manuelin sotaretki alkoi kuitenkin edetä vauhdilla, kun koko eteläinen Italia yhtyi kapinaan Sisilian kruunua ja kokematonta Vilhelm I:tä vastaan. Seurasi menestyksekkäiden tapahtumien ketju, kun linnoitus toisensa jälkeen taipui joko hyökkääjien voiman tai kullanhimon edessä.
Paavin-Bysantin liitto muokkaa
Barin kaupunki, joka oli ollut Bysantin hallitseman eteläisen Apenniinien niemimaan pääkaupunki vuosisatoja ennen normannien saapumista, avasi porttinsa keisarin armeijalle, ja ikionnelliset asukkaat repivät maan tasalle kaupungin normannilinnoituksen. Barin jälkeen kaatuivat Tranin, Giovinazzon, Andrian, Taranton ja Brindisin kaupungit, ja Vilhelm I, joka oli saapunut armeijansa (johon kuului kaksi tuhatta ritaria) kanssa kohtaamaan vihollisen, lyötiin perinpohjaisesti.
Menestyksensä rohkaisemana Manuel unelmoi Rooman valtakunnan henkiin herättämisestä sillä hinnalla, että ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko muodostaisivat unionin: Tätä näkymää Manuel tulisi tarjoamaan toistuvasti paaville käymissään neuvotteluissa ja liittoutumiskeskusteluissa. Jos koskaan oli ollut olemassakaan minkäänlaista mahdollisuutta yhdistää erilleen ajautuneet kirkot ja tehdä sovinto paavin kanssa, tämä oli todennäköisesti suotuisin hetki sille. Pyhä istuin ei ollut hyvissä väleissä normannien kanssa, ellei sitä pakotettu sellaisiin sotilaallisesti. Pyhälle istuimelle oli edullisempaa, että sen etelänaapurina oli Itä-Rooman "sivistynyt" keisari, kuin se, että siellä piti valtaa joukko hankaluuksia aiheuttavia normanneja.
Keisari Hadrianus IV:n tavoitteissa oli saavuttaa sopimus, mikäli sellainen vain olisi mahdollinen, sillä sen myötä hän olisi kasvattanut huomattavasti vaikutusvaltaansa kaikkien itäisen kirkon kristittyjen piirissä. Manuel tarjosi paaville suurta rahasummaa joukkojensa muonituksesta ja pyysi tältä kolmen meren äärellä sijaitsevan kaupungin herruutta vastineeksi hänen avustaan Vilhelm I:n karkotuksessa Sisiliasta. Lisäksi hän lupasi maksaa 5 000 naulaa kultaa paaville ja kuurialle. Neuvottelut käytiin kiireisesti pois alta, minkä jälkeen Manuel ja Hadrian muodostivat liiton.
Juuri tällöin, kun sota näytti olevan päätöksessään, asiat alkoivat mennä alamäkeä Manuelin kohdalla. Hänen kenraalinsa Mikael Palaiologos oli vieraannuttanut heidän liittolaisensa Bysantista asenteellaan, ja sotaretki oli seisahtunut, sillä Loritellon kreivi Robert III ei suostunut enää puhumaan Palaiologokselle. Vaikka sovinto saatiinkin syntymään miesten välille, oli sotaretki menettänyt jo osan puhdistaan. Mikael kutsuttiin pian takaisin Konstantinopoliin, ja hänen menetyksensä oli suuri vastaisku. Sodan käännekohta oli taistelu Brindisistä, jossa sisilialaiset suorittivat suuren mittakaavan vastahyökkäyksen sekä maalta että mereltä. Vihollisen lähestyessä palkkasotilaat, jotka oli hankittu Bysantin puolelle Manuelin kullalla, vaativat valtavia palkankorotuksia. Kun niistä kieltäydyttiin, he hylkäsivät asemansa. Jopa paikalliset paronit alkoivat kaikota Bysantin puolelta, ja pian Johannes Dukas oli toivottaman alivoimainen. Vaikka Aleksios Komnenos Bryennios saapuikin muutaman laivan kanssa auttamaan Bysanttia, tilanne ei muuttunut millään tavalla. Sisilialaiset saavuttivat voiton merellä ja saivat Johannes Dukaksen, Aleksios Bryennioksen sekä neljä laivaa saaliiksi. Tämän jälkeen Manuel lähetti Aleksios Axuchin Anconaan kokoamaan uutta armeijaa, mutta tällä välin Vilhelm I oli jo valloittanut takaisin Bysantilta kaikki alueet Apuliassa. Brindisissä koettu tappio päätti Bysantin hetkeksi elvytetyn vallan Italiassa, jonka Bysantin armeija jätti taakseen 1158 näkemättä sitä enää koskaan. Sekä Niketas Khoniates että Kinnamos, jotka olivat kaksi Bysantin tämän ajan tärkeintä historioitsijaa, ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että rauhanehdot, joista Axuch sopi Vilhelmin kanssa, sallivat Manuelin säilyttää hänen arvokkuutensa, kun hän pesi kätensä tästä sodasta, huolimatta sisilialaisen 164 alusta (ja 10 000 miestä) käsittäneen laivaston tuhoisasta hyökkäyksestä Euboiaan ja Almyrokseen 1156.
Kirkkounionin epäonnistuminen muokkaa
Italian sotaretken aikana ja myöhemmin, kun paavin kuuria kamppaili Fredrik I:n kanssa, Manuel yritti vietellä paavia vihjailemalla mahdollisesta unionista idän ja lännen kirkkojen välillä. Vaikka vuonna 1155 Hadrianus olikin ilmaissut halunsa muodostaa tällainen unioni katolisen ja ortodoksisen kirkon kesken, toiveet pitkäikäisestä paavin ja Bysantin välisestä liitosta kohtasivat ylitsepääsemättömiä ongelmia. Hadrianus IV ja hänen seuraajansa vaativat oman ylivertaisen uskonnollisen asemansa tunnustamista kaikkialla kristikunnassa ja toivoivat kohoavansa Bysantin keisarikunnan hallitsijan yläpuolelle sen sijaan, että olisivat olleet riippuvuussuhteessa sen keisareihin. Manuel taas tahtoi omasta puolestaan virallisen tunnustuksen hänen maallisesta vallastaan sekä idässä että lännessä. Näitä ehtoja ei kyennyt hyväksymään kumpikaan osapuoli, ja vaikka Manuel olisikin hyväksynyt ne, keisarikunnan kreikkalaiset kansalaiset olisivat torjuneet välittömästi kirkkojen välisen unionin, kuten he tekivät kolmesataa vuotta myöhemmin, kun ortodoksinen ja katolinen kirkko yhdistyivät paperilla vähäksi aikaa paavin alaisuudessa. Vaikka Manuel osoitti ystävällisyytensä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, ja hän suhtautui kohteliaasti kaikkiin paaveihin, häntä ei koskaan kunnioitettu myöntämällä hänelle augustus-arvonimi. Ja vaikka Manuel lähetti kahteen otteeseen (1167 ja 1169) lähetystönsä paavi Aleksanteri III:n luo tarjoten tälle kreikankielisen ja latinankielisen kirkon yhdistymistä, tämä kieltäytyi vedoten ongelmiin, joita sellaisesta unionista seuraisi. Lopulta sopimukseen pääseminen osoittautui liian vaikeaksi, ja kirkot pysyivät erillään.
Italiaan tehdystä sotaretkestä seurasi hyvin vähän mitään hyötyä Bysantille. Anconan kaupungista tuli Bysantin jalansija Italiassa. Sisilian normannit olivat kokeneet tappioita ja solmivat nyt Manuelin kanssa rauhan, joka kestäisi hänen hallituskautensa loppuun saakka. Keisarikunnan kyvystä sekaantua Apenniinien niemimaan asioihin oli annettu näyttö. Valtavat kultamäärät, joita projektiin oli uhrattu, osoittivat kuitenkin selvästi, että on olemassa rajansa sille, mitä pelkällä rahalla ja diplomatialla voi saavuttaa. Manuelin retken on täytynyt verottaa valtionkassaa melkoisesti (luultavasti yli 30 000 kultanaulan verran), ja sen konkreettinen hyöty jäi varsin rajalliseksi.
Bysantin politiikka Italiassa vuoden 1158 jälkeen muokkaa
Vuoden 1158 jälkeen uusien olosuhteiden vallitessa Bysantin politiikan tavoitteet vaihtuivat. Manuel päätti nyt vastustaa Hohenstaufenien dynastian Italian, jonka Fredrik I:n mukaan olisi pitänyt tunnustaa hänet hallitsijanaan, valtausta. Kun sota Fredrikin ja Pohjois-Italian kaupunkien muodostaman Lombardian liiton välillä alkoi, Manuel antoi lombardialaisille aktiivisesti rahallista tukea. Milanon muurit, jotka saksalaiset tuhosivat, rakennettiin uudelleen keisarin avustuksella. Fredrikin hävittyä Legnanon taistelussa 29. toukokuuta 1176 Manuelin asema Italiassa näytti paranevan. Kinnamoksen mukaan Cremona, Pavia ja joukko muita "ligurialaisia" kaupunkeja siirtyi Manuelin omistukseen. Hänen suhteensa Genovaan ja Pisaan olivat myös erittäin hyvät toisin kuin Venetsiaan. Maaliskuussa 1171 Manuel nimittäin yllättäen rikkoi välinsä Venetsiaan määräämällä kaikki keisarikunnan maaperällä oleskellutta 20 000 venetsialaista pidätettäviksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitaviksi. Venetsia, joka oli seota raivosta, lähetti 120 aluksen laivaston Bysanttia vastaan, mutta se joutui palaamaan ilman suurempaa menestystä epidemian ja sitä jahdanneen 150 bysanttilaisen laivan vuoksi. Oli hyvin todennäköistä, ettei ystävällisiä suhteita Bysantin ja Venetsian välillä tultaisi luomaan enää Manuelin elinaikana.
Balkanin rajaseutu muokkaa
Pohjoisilla rajoillaan Manuel näki suurta vaivaa pitääkseen hallussa valloitetut alueet, jotka oli liittänyt keisarikuntaan Basileios II yli sata vuotta aikaisemmin ja jotka olivat pysyneet Bysantilla, vaikkakin toisinaan vain löyhästi, siitä saakka. Koska Bysantin naapurit Balkanin rajoilla aiheuttivat Manuelille harmia, hän ei pystynyt omistautumaan päätavoitteelleen eli Sisilian normannien voittamiselle. Serbien ja unkarilaisten välit Bysanttiin olivat olleet hyvät vuodesta 1129 alkaen, joten serbien kapina tuli yllätyksenä. Roger II oli yllyttänyt Raškassa asuvia serbejä hyökkäämään Bysanttiin, ja niin tapahtuikin vuonna 1149.
Manuel pakotti kapinoivat serbit ja heidän johtajansa Uroš II:n vasalliuteen (1150–1152). Tämän jälkeen hän hyökkäsi toistuvasti unkarilaisten kimppuun aikeenaan otta haltuunsa heidän alueensa kulkien Savajokea pitkin. Vuosien 1151–1153 ja 1163–1168 sodissa Manuel johti joukkonsa Unkariin, ja syvälle vihollisen alueelle viety, hyvin toteutettu retki toi huomattavan sotasaaliin. Vuonna 1167 Manuel lähetti Andronikos Kontostefanoksen johtaman armeijan unkarilaisia vastaan. Kontostephanos saavutti ratkaisevan voiton Sirmiumin taistelussa, jonka ansiosta rauhansopimus Unkarin kuningaskunnan kanssa kävi erittäin edulliseksi Bysantille, johon liitettiin Syrmia, Bosnia ja Dalmatia. Vuonna 1168 lähes kaikki Adrianmeren rannat kuuluivat Manuelille.
Manuel näki vaivaa myös liittääkseen Unkarin Bysanttiin diplomaattisin keinoin. Unkarin kuninkaan Tapani III:n nuorempi veli Béla III lähetettiin Konstantinopoliin tullakseen Manuelin hovissa koulutettavaksi. Keisari tahtoi nuorukaisen naivan hänen tyttärensä Marian, tehdä hänestä perillisensä ja täten varmistaa, että Unkari pysyisi kiinni keisarikunnassa. Hovissa Béla otti itselleen nimen Aleksios ja sai arvonimekseen "despootin", jota oli aiemmin käytetty vain keisarista itsestään. Sattui kuitenkin kaksi perimyksellistä tapahtumaa, jotka muuttivat tilannetta. Vuonna 1169 Manuelin nuori vaimo synnytti poikalapsen, joten Béla menetti asemansa Bysantin valtaistuimen perijänä (Manuel ei silti koskaan palauttaisi kroatialaisia alueita, jotka hän oli vienyt, takaisin Unkarille). Sitten vuonna 1172 Tapani kuoli, ja Béla matkasi Unkariin ottaakseen sen valtaistuimen vastaan. Ennen lähtöään Konstantinopolista hän antoi Manuelille juhlallisen valan, jossa hän vannoi "pitävänsä aina mielessään keisarin ja roomalais-katolisten mielenkiinnon kohteet". Béla III piti sanansa: Niin kauan kuin Manuel eli Béla ei yrittänyt päästä käsiksi kroatialaiseen perintöönsä, jonka hän vasta myöhemmin liitti takaisin Unkariin.
Suhteet Venäjän kanssa muokkaa
Manuel Komnenos yritti houkutella venäläisiä mukaan Unkaria ja myös jossain määrin Sisilian normannejakin vastaan. Tämä jakoi venäläiset ruhtinaat Bysanttia puoltaviin ja vastustaviin lereihin. 1140-luvun loppupuolella kolme ruhtinasta kilpaili johtoasemasta Venäjällä: ruhtinas Izjaslav II oli Unkarin Géza II:n sukulainen sekä Bysantin vihollinen, ruhtinas Juri Dolgoruki oli Manuelin liittolainen, ja galitsialaista Vladimirkoa kuvaillaan Manuelin vasalliksi. Galitsia oli Unkarin pohjois- ja koillisnaapuri ja sillä oli siksi suuri strateginen arvo Bysantin ja Unkarin välisissä konflikteissa. Izjaslavin ja Vladimirkon kuolemien jälkeen tilanne kääntyi, kun Juri, Manuelin liittolainen, otti Kiovan haltuunsa, ja Jaroslav, Galitsian uusi hallitsija, asettui Unkarin puolelle.
Vuosien 1164–1165 välillä Andronikos I Komnenos, Manuelin serkku ja tuleva keisari, pakeni vankeudestaan Bysantista Jaroslavin hoviin Galitsiaan. Seurannut tilanne, jossa Andronikos vaati Manuelin kruunua, ja häntä tukivat sekä Galitsia että Unkari, sekoitti Bysantin diplomatiaa. Manuel pyysi serkultaan anteeksi ja taivutteli hänet palaamaan Konstantinopoliin (1165). Kiovan, jota nyt hallitsi Rostislav I, kanssa päästiin suotuisaan sopimukseen ja lupaukseen toimittaa keisarikunnalle ylimääräisiä joukkoja. Galitsian Jaroslav taivuteltiin hylkäämään yhteytensä Unkariin sekä palauttamaan Galitsia osaksi keisarikuntaa. Vielä vuonna 1200:kin Galitsian ruhtinaat osoittautuivat arvokkaiksi liittolaisiksi keisarikunnan vihollisia, tällä kertaa kumaaneja, vastaan.
Galitsian ja Bysantin välisten suhteiden palauttamisesta entiselleen oli välitöntä hyötyä Manuelille, kun vuonna 1166 hän lähetti kaksi armeijaa hyökkäämään Unkarin itäisiin provinsseihin laajassa pihtimuodostelmassa. Toinen armeijoista ylitti Valakian tasangon ja saapui Unkariin Transilvanian Alppien (eteläisten Karpaattien) halki toisen armeijoista tehdessä laajan kierroksen Galitsiaan ja jatkaen sieltä galitsialaisten avustamana yli Karpaattien. Koska unkarilaiset olivat keskittäneet suurimman osan joukoistaan Sirmiumin ja Belgradin tietämille, bysanttilaiset yllättivät heidät, ja Transilvaniaa hävitettiin laajalti.
Egyptin valtaus muokkaa
Liitto Jerusalemin kuningaskunnan kanssa muokkaa
Egyptin hallinta oli Jerusalemin kuningaskunnan vuosikymmeniä vanha unelma, ja sen kuningas Amalrik I, joka oli jo aiemmin sekaantunut maan asioihin voimatoimin, tarvitsi sekä taloudellista että sotilaallista tukea. Amalrik ymmärsi, että mikäli hän jatkaisi unelmansa jahtaamista Egyptissä, hänen olisi hylättävä Antiokia Bysantin hegemoniaan ja Manuelille, joka oli maksanut 100 000 dinaarin lunnaat sen ruhtinaan Bohemund III:n vapauttamisesta. Vuonna 1165 Amalrik lähetti edustajiaan Bysantin hoviin neuvottelemaan järjestetyllä aviolla vahvistettavasta liitosta (Manuel oli jo vuonna 1161 nainut Amalrikin serkun Marian). Kahden pitkän vuoden jälkeen, 1167, Amalrik viimein avioitui Manuelin sisaruksen lapsenlapsen, Maria Komnenan, kanssa ja vannoi "kaiken saman, mitä hänen veljensä Baldwin oli ennen häntä vannonut". Liitto hallitsijoiden välillä neuvoteltiin vuonna 1168 ja sen myötä sovittiin Egyptin valloituksesta ja jaosta: Manuelille kuuluisivat rannikkoalueet, ja Amalrik saisi sisämaan. Syksyllä 1169 Manuel lähetti matkaan bysanttilaisen armeijan ja laivaston, johon kuului 20 suurta sota-alusta, 150 kaleeria ja 60 eritoten hevosten kuljettamiseen tarkoitettua laivaa. Megas duks Andronikos Kontostefanoksen johtama sotajoukko liittyi Amalrikin voimiin Askalonissa. Guillaume de Tyre, joka oli ollut neuvottelemassa hallitsijoiden välisestä liitosta, oli erityisen vaikuttunut suurista aluksista, joita käytettiin ratsuväen kuljettamiseen.
Vaikka tällaiset Bysantin suorittamat kaukohyökkäykset olivatkin poikkeuksellisia (viimeisin oli yli 120 vuotta aikaisemmin tehty Sisilian epäonnistunut valtausyritys), tämä nimenomainen Egyptin sotaretki on selitettävissä Manuelin ulkopolitiikalla, johon kuului lännen hyväksikäyttäminen keisarikunnan tulevaisuuden varmistamiseksi. Manuelin pyrkimys nähdä itäisen Välimeren tapahtumat kokonaisuutena ja pidemmällä aikavälillä oli sotaretken taustalla. Tuolloin uskottiin, että ristiretkivaltioiden ja islamilaisten valtojen välisessä kamppailussa Egypti olisi ratkaiseva tekijä. Oli käynyt yhä selvemmäksi, että fatimidien kalifaatin Egypti oli avain ristiretkivaltioiden kohtaloon. Jos Egypti lopettaisi eristäytyneisyytensä ja liittoutuisi Nur ad-Dinin johtamien muslimien kanssa, ristiretkivaltioiden asia olisi vaarassa.
Egyptin onnistuneesta valtauksesta olisi ollut suurta hyötyä Bysantille. Egypti oli rikas, ja se oli tuottanut suuren osan Konstantinopoliin tuodusta viljasta aina Rooman valtakunnan ajoista siihen saakka, kun se menetettiin arabeille 600-luvulla. Taloudellinen hyöty, jota Bysantti voi odottaa Egyptin valtauksesta saavansa, olisi ollut merkittävä, vaikka sen olisikin joutunut jakamaan ristiretkeläisten kanssa. Tämän lisäksi Manuel mahdollisesti tahtoi tukea Amalrikia, koska sillä tavalla lännen huomio siirtyisi Antiokiasta Egyptiin, mutta myös siksi, että tulevaisuudessa onnistunut valtaus poikisi todennäköisesti uusia yhteistuumin toteutettuja sotaretkiä, jotka pitäisivät Jerusalemin kuninkaan keisarin otteessa ja johtaisivat myös Bysantin alueelliseen hyötyyn.
Valtauksen epäonnistuminen muokkaa
Manuelin ja Amalrikin yhdistyneet sotavoimat laskivat maihin Damiettassa 27. lokakuuta 1169, mutta kaupungin piiritys epäonnistui, sillä ristiretkeläisten ja bysanttilaisten yhteistyö ei ottanut luonnistuakseen. Bysanttilaisten mukaan Amalrik, joka oli haluton jakamaan tulevaa sotasaalista, viivytti toimien aloittamista niin kauan, että keisarin miehiltä loppui muona, ja he oli nääntymäisillään. Tämän jälkeen Amalrik käynnisti hyökkäyksen, mutta lopetti sen lyhyeen ja neuvotteli aselevon puolustajien kanssa. Guillaume de Tyren mukaan kreikkalaiset eivät kuitenkaan olleet yhtään vähemmän syyttömiä yhteistyön epäonnistumiseen. Osapuolten esittämästä syytösvyyhdistä huolimatta varma totuus on, että sekä ristiretkeläiset että bysanttilaiset palasivat koteihinsa sadekauden alettua. Bysantti menetti vielä paluumatkalla puolet laivastostaan äkkiä puhjenneen myrskyn vuoksi.
Huolimatta närästä, joka sai alkunsa Damiettassa, Amalrik jatkoi unelmointiaan Egyptin valtauksesta ja pyrki ylläpitämään hyviä suhteita Bysanttiin toivoen uutta yhteistä sotaretkeä, jota ei kuitenkaan koskaan tehty. Amalrik tuli Konstantinopoliin henkilökohtaisesti vuonna 1171 sen jälkeen, kun Saladdin oli ottanut Egyptin hallintaansa. Amalrikin läsnäolon ansiosta Manuel saattoi järjestää suuren seremoniallisen vastaanoton, jolla paitsi kunnioitettiin häntä, myös alleviivattiin hänen riippuvuuttaan keisarista. Lopun aikaa Amalrikin valtakaudesta Jerusalem toimi Bysantin satelliittina, jonka suojelijana Manuel esiintyi kasvattaen vaikutusvaltaansa kuningaskunnassa. Vuonna 1177 Manuel lähetti 150 alusta valtaamaan Egyptiä, mutta laivasto palasi kotiin käytyään Akkossa, jossa Filip Elsassilainen ja useat muut kuningaskunnan tärkeistä aatelisista kieltäytyivät auttamasta Bysanttia.
Kiliç Arslan II ja seldžukit muokkaa
- Pääartikkeli: Myriokefalonin taistelu
Vuosien 1158 ja 1161 välisenä aikana Bysantti teki sarjan sotaretkiä Rûmin sultanaatin seldžukkeja vastaan, ja niiden seurauksena syntyi rauhansopimus, joka oli keisarikunnalle varsin suosiollinen. Sen mukaan eräitä rajaseudun alueita, joihin kuului muun muassa Sivasin kaupunki, luovutettaisiin Manuelille rahasummaa vastaan. Ennen pitkää kävi kuitenkin selväksi, ettei seldžukeilla ollut mitään aikomusta kunnioittaa tätä sopimusta, joten Manuel päätti ratkaista vanhat kiistat seldžukkien kanssa lopullisesti. Hän kokosi täyden keisarillisen armeijan, jonka kanssa hän suuntasi kohti Rûmin pääkaupunkia, Ikoniumia (Konya). Manuelin strategiana oli hyödyntää hänen tukikohtiaan Dorylaionissa sekä Sublaeumissa ja hyökätä niistä käsin mahdollisimman nopeasti Ikoniumiin.
Bysantin 25 000 miestä käsittänyt armeija oli suuri ja vaikeasti liikuteltava. Kirjeessään, jonka hän kirjoitti Englannin kuninkaalle Henrik II:lle, Manuel kertoi jonomuodossa edenneen joukon olleen kymmenen mailia (16 kilometriä) pitkä. Armeija kulki Laodikeian ja Kolossain kautta, ja vähän ennen Myriokefalonin solaa sen pysäytti kaksi turkkilaista suurlähettilästä, jotka tarjosivat Manuelille rauhaa erittäin suotuisin ehdoin. Suurin osa Manuelin kenraaleista ja kokeneemmista hovimiehistä kehotti Manuelia hyväksymään rauhan, mutta hovin nuoremmat ja aggressiivisemmat jäsenet yllyttivät Manuelia hyökkäämään. Keisari kuunteli jälkimmäisiä, ja matka jatkui.
Manuel oli tehnyt vakavia taktisia virheitä edetessään: Hän ei esimerkiksi tiedustellut kunnollisesti etukäteen armeijan käyttämää reittiä. Niinpä hän johtikin joukkonsa suoraan väijytykseen. Syyskuun 17. päivänä 1176 Manuel koki Kiliç Arslan II:ta vastaan käydyssä Myriokefalonin taistelussa raskaan tappion. Hänen joukkonsa joutuivat väijytykseen ahtaassa solassa, jonka läpi ne olivat marssimassa. Bysantin armeija oli hajanainen ja vihollisen ympäröimä. Sen piirityslaitteisto tuhottiin nopeasti, ja Manuel pakotettiin vetäytymään. Ilman piirityskoneita Ikoniumin valloittaminen oli mahdotonta. Bysanttilaisten lähteiden mukaan Manuel joutui paniikkiin taistelun aikana ja sen jälkeen. Hänen olotilansa vaihteli äärimmäisestä harhaluuloisuudesta syvän häpeän tunteeseen. Guillaume de Tyren mukaan hän ei palannut enää koskaan entiselleen.
Niiden ehtojen mukaan, joilla seldžukkisulttaani Kiliç Arslan II salli Manuelin armeijoineen lähteä, keisarin oli purettava linnoituksensa Dorylaionissa ja Sublaeumissa sekä siirrettävä joukkonsa pois niistä. Mutta koska sulttaani itse oli viitannut kintaalla aiemmin vuonna 1162 tehdylle rauhansopimukselle, Manuel määräsi vain Sublaeumin linnoituksen purettavaksi. Myriokefalonissa koettu tappio oli häpeänaihe niin keisarille henkilökohtaisesti kuin hänen valtakunnalleenkin. Komnenos-suvun keisarit olivat työskennelleet ankarasti aina 105 vuotta aiemmin käydystä Manzikertin taistelusta saakka palauttaakseen Bysantin maineen. Manuelin liiallisen itseluottamuksen vuoksi maailmalla kuitenkin todettiin, ettei Bysantti vieläkään kyennyt lyömään seldžukkeja. Lännessä Manuel nähtiin Myriokefalonin jälkeen nöyremmässä mittakaavassa; ei Rooman keisarina vaan kreikkalaisten kuninkaana.
Tappiota Myriokefalonissa on usein kuvailtu katastrofina, jossa koko Bysantin armeija hävitettiin. Manuel itse vertasi tappiotaan Manzikertin taisteluun, jonka tuhoa hän näki Myriokefalonin täydentävän. Todellisuudessa, vaikka häviö koettiinkin, se ei kuitenkaan ollut liian kallis eikä merkittävästi vaurioittanut Bysantin sotavoimia. Suurin osa kuolonuhreista oli syntynyt armeijan oikealla siivellä, joka koostui enimmäkseen antiokialaisen Baldwinin johtamista liittoutuneiden joukoista. Tämän lisäksi suurin varsinainen tappio oli välineistö, joka oli ollut turkkilaisväijytyksen pääkohteena. Syntyperäisten bysanttilaisten henkien menetykset pystyttiin nopeasti paikkaamaan, ja seuraavana vuonna Manuelin sotavoimat löivät turkkilaisen valiojoukon. Johannes Vatatzes, jonka keisari lähetti torjumaan turkkilaisten valtausaikeita, ei onnistunut yksistään hakemaan joukkoja pääkaupungista vaan kokoamaan matkalla kokonaisen armeijan, jonka ansiosta hän voitti turkkilaiset Hyelionin ja Leimocheirin taistelussa. Tämä oli merkki siitä, että Bysantin sotavoimat olivat edelleen vahvat ja että läntistä Vähää-Aasiaa kyettiin yhä puolustamaan. Voiton jälkeen Manuel lähti itse pienen armeijan kanssa ajamaan turkkilaisia matkoihinsa Panasiumista, Kütahyan eteläpuolelta. Hän joutui kuitenkin perääntymään 1178 kohdattuaan Herekessä turkkilaisjoukkoja, jotka saivat saaliiksi paljon karjaeläimiä. Turkkilaiset piirittivät Klaudiopoliin Bithyniassa 1179, joten Manuelin oli lähetettävä pieni ratsuväen joukko pelastamaan kaupunkia. Tässä onnistuttiin kuitenkin vasta vuonna 1180.
Jatkuvalla sodankäynnillä oli huono vaikutus Manuelin terveyteen, joka petti vuonna 1180, kun hän sairastui lavantautiin. Samalla voimasuhteet Bysantin ja turkkilaisten välillä alkoivat kallistua jälkimmäisten eduksi, eikä Manuel enää koskaan hyökkäisi seldžukkeja vastaan, vaan he alkaisivat (Manuelin kuoleman jälkeen) liikkua yhä syvemmälle länteen ja keisarikunnan alueelle.
Opinkiistat (1156–1180) muokkaa
Manuelin valtakauden aikana käytiin kolme suurta teologista kiistaa. Vuosien 1156–1157 kiistassa kysymys kuului: "Oliko Kristus uhrannut itsensä maailman syntien puolesta pelkästään Isälle ja Pyhälle Hengelle vai myös itselleen?" Lopulta Konstantinopolissa vuonna 1157 kokoontunut synodi antoi ratkaisun, jonka mukaan lihaksi tullut Sana oli kaksoisuhraus Pyhälle Kolminaisuudelle, huolimatta siitä, että Antiokian patriarkka Soterikus Panteugenus tätä vastustikin.
Kymmenen vuotta myöhemmin keskustelua herätti se, viittasiko Kristus sanoessaan "Isä on minua suurempi" (Joh. 14:28) hänen jumaluuteensa, ihmisyyteensä vai näiden kahden luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Demetrius Lampelaista, diplomaattia, joka oli hieman aikaisemmin palannut matkaltaan länteen, huvitti opinkappaleen tulkinta lännessä, jossa uskottiin Kristuksen olevan ihmisyydessään Jumalaa pienempi mutta tasavertainen jumaluudessaan. Sen sijaan Manuel, jolla siinti mielessään kirkkojen välinen unioni, piti tätä ratkaisua järkevänä ja kumosi enemmistön näkemyksen maaliskuun toisena päivänä vuonna 1166 järjestetyssä synodissa, jossa hänellä oli tukenaan patriarkka Luukas Krysoberges. Ne, jotka eivät alistuneet synodin päätöksiin, menettivät omaisuutensa tai ajettiin maanpakoon.
Kolmas kiista puhkesi vuonna 1180, kun Manuel esitti vastalauseensa eräästä vakuutuksesta, joka islamista kääntyneiden vaadittiin toistavan. Yksi kovimmista anateemoista tässä vakuutuksessa oli kohdistettu suoraan muslimien palvomaa jumaluutta vastaan:
»Ja ennen kaikkea minä kiellän Muhammadin Jumalan, josta hän [Muhammad] sanoo: "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah. Hän on Jumala lujasta takometallista. Hän luo, Häntä ei luotu, eikä ole ketään Hänen kaltaistaan.»
Keisari vaati tämän anateeman hylkäämistä idän kirkon piirissä, mitä kirkon johtotaso kiihkeästi vastusti.
Kertomuksia ritarillisuudesta muokkaa
Manuel edustaa uudentyyppistä Bysantin hallitsijaa, joka otti vaikutteita lännen ristiretkeläisiltä. Hän järjesti turnajaisia ja jopa otti osaa niihin, mikä oli epätavallinen ja Bysantin asukkaille kiusallinenkin näky. Manuel, jonka fyysinen kunto oli hyvä, joutui paisuttelun uhriksi oman aikansa bysanttilaisissa lähteissä, joissa hänet esitetään miehistä mitä rohkeimpana. Hänen urotöitään kartoittavassa tarinassa, joka on ilmeisesti toiminut joko mallina toisille ritarillisuudesta kertoville tarinoille tai ollut kopio niistä, kerrotaan hänen käsivarsiensa olleen niin vahvat ja harjoitetut, ettei Poitiers'n Raymond kyennyt käyttämään Manuelin peistä ja kilpeä. Eräisiin kuuluisiin turnajaisiin hänen on sanottu osallistuneen tulisen hevosen kanssa ja tiputtaneen kaksi Italian väkevintä ritaria. Kerran hänen on sanottu tappaneen yhden päivän aikana 40 turkkilaista omin käsin ja taistelussa unkarilaisia vastaan hänen on väitetty napanneen lipun kouraansa ja olleen ensimmäisenä sekä lähes yksin sillalla, joka erotti armeijat toisistaan. Kerrotaan myös, että kerran hän "leikkasi" tiensä läpi turkkilaiseskadroonasta, jonka vahvuus oli viisisataa henkeä, saamatta itse naarmuakaan. Aikaisemmin hän oli nimittäin järjestänyt väijytyksen metsikössä, jossa hänelle pitivät seuraa vain hänen veljensä ja Axuch.
Perhe muokkaa
Manuelilla oli kaksi vaimoa. Ensimmäinen avioliitto solmittiin 1146 Sulzbachin Berthan kanssa. Tämä oli Saksan kuninkaan Konrad III:n käly ja kuoli 1159. Avioliitto ehti johtaa kahteen lapseen:
- Maria Komnena (1152–1182), Renierin, Montferrat'n markiisin Vilhelm V:n viidennen pojan, vaimo.
- Anna Komnena (1154–1158).
Manuelin toinen vaimo oli Antiokian Maria, Pointiers'n Raymondin ja Antiokian Konstanzen tytär. Avioliitto solmittiin 1161, ja siitä sai alkunsa yksi lapsi:
- Aleksios II Komnenos, joka seurasi isäänsä valtaistuimelle vuonna 1180.
Manuelilla oli useita aviottomia lapsia:
Theodora Vatatzinan kanssa:
- Aleksios Komnenos (s. 1160-luvun alkupuolella), joka tunnustettiin keisarin pojaksi ja joka sai arvonimen sebastokrator. Aleksioksella oli lyhyt avioliitto vuosina 1183–1184 Irene Komnenan kanssa, joka puolestaan oli Andronikos I Komnenoksen avioton lapsi, kunnes hänen appensa sokaisi hänet. Hän eli ainakin vuoteen 1191 saakka.
Maria Taronitissan kanssa, joka oli protovestiarioksen (korkean hovin jäsenen) Johannes Komnenoksen vaimo:
- Aleksios Komnenos, pinkernes (keisarin henkilökohtainen juomanlaskija), joka pakeni Konstantinopolista 1184 ja oli normanni-invaasion sekä Thessalonikin piirityksen keulakuva 1185.
Muiden rakastajattarien kanssa:
- Tytär, jonka nimi ei ole tiedossa. Hän syntyi vuoden 1150 tienoilla ja meni naimisiin Theodore Maurozomeksen kanssa ennen vuotta 1170. Hänen poikansa oli Manuel Maurozomes, ja eräät hänen perillisistään hallitsivat Rûmin sultanaattia.
- Tytär, jonka nimi ei ole tiedossa. Hän syntyi vuoden 1155 tienoilla ja oli Demetrios Tornikeksen äidinpuoleinen isoäiti.
Arvioita muokkaa
Ulkopoliittinen ja sotilaallinen toiminta muokkaa
Nuorena miehenä Manuel oli omistautunut Bysantin palauttamiselle entiseen asemaansa Välimeren maiden joukossa. Kun hän kuoli 1180, 37 vuotta oli ehtinyt kulua siitä kohtalokkaasta päivästä vuonna 1143, jona hänen isänsä oli Kilikian erämaassa julistanut hänet keisariksi. Näinä vuosina Manuel oli osallistunut konflikteihin naapuriensa kanssa joka ilmansuunnalla. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat tehneet kärsivällistä työtä korjatakseen ne vahingot, joita oli aiheutunut Manzikertin taistelussa ja sen jälkipuinnissa. Kiitos heidän ponnistelujensa, Manuelin perimä valtakunta oli voimakkaampi ja paremmin järjestetty kuin kertaakaan kuluneena vuosisatana. Vaikka onkin selvää, että Manuel hyödynsi valtakuntansa tilannetta täydellä teholla, se ei ole varmaa, kuinka paljon hän itse panosti siihen päälle, eikä se, käytettiinkö Bysantin voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla.
| "Kaikista silmiin pistävin piirre Manuelissa on hänen oikkujen sanelema työintonsa ja laiskuutensa, kovuutensa ja herkkyytensä. Sodan aikana hän ei näytä suovan ajatustakaan rauhalle, kun taas rauhan vallitessa hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä sodankäyntiin." |
| Edward Gibbon |
Manuel oli osoittanut olevansa tarmokas keisari, joka näki mahdollisuuksia kaikkialla, ja jonka optimistinen asenne muotoili hänen ulkopolitiikkaansa. Mutta huolimatta hänen osaamisestaan sodankäynnin saralla Manuel oli edistynyt hyvin vähän yrityksessään palauttaa Bysantin loisto. Jälkiviisaasti onkin todettu Manuelin päämäärien edustaneen suuruudenhulluutta; etenkin Egyptiin tehtyjen sotaretkien, joita pidetään todisteena mahdottomista unelmista. Keisarin suurin sotaretki, hänen yrityksensä valloittaa seldžukkien Ikonium, päättyi nöyryyttävään tappioon, ja hänen kunnianhimoisin diplomaattinen tavoitteensa romahti, kun paavi Aleksanteri III ja Fredrik I Barbarossa solmivat Venetsian rauhansopimuksen 1177. Historioitsija Mark C. Bartusis on esittänyt, että Manuel (kuten hänen isänsäkin) yritti jälleenrakentaa kansallisen armeijan, mutta hänen uudistuksensa eivät olleet riittäviä hänen pyrkimystensä eivätkä hänen tarpeidensa kannalta, ja että Myriokefalonin tappio alleviivasi hänen harjoittamansa politiikan perustavanlaatuisia heikkouksia. Edward Gibbonin mukaan Manuelin saavuttamista voitoista ei seurannut mitään pysyvää tai hyödyllistä valloitusta.
Sisäpolitiikka muokkaa
Khoniates kritisoi Manuelia siitä, että tämä nosti verotusta, ja kuvaili Manuelin hallintokautta tuhlailevaksi. Hänen mukaansa Manuel käytti keräämänsä varat kevytkenkäisesti. Luettiinpa sitten kreikkalaisia enkomioneja tai latinalaisia ja muita lähteitä saadaan sama vaikutelma keisarista, joka tuhlailee kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ja tuskin koskaan tekee mitään yhdellä sektorilla kehittääkseen toista. Manuel ei säästellyt armeijassaan, laivastossaan, diplomatiassaan, seremonioissaan, palatsiaan rakentaessa, sukunsa suhteen eikä tavatessaan rahan tarpeessa olevia. Merkittävä osa näistä kuluista oli puhdasta taloudellista tappiota keisarikunnalle, kuten Italiaan ja ristiretkivaltioille annettu tuki ja vuosien 1155–1156, 1169 sekä 1176 sotaretkiin käytetyt summat.
Ongelmia, joita tuhlailusta seurasi, tasoitti jossain määrin Manuelin menestys etenkin Balkanilla, jonka yli keisari siirsi valtakuntansa rajoja turvaten näin alueellisesti koko Kreikan ja Bulgarian. Mikäli hän olisi ollut menestyksekkäämpi, hän olisi hallinnut paitsi tuottavinta maaperää itäisen Välimeren ja Adrianmeren seudulla mutta myös kaikkia alueen keskeisimpiä kauppapaikkoja. Vaikkei hän saavuttanutkaan täysin unelmiaan, Manuelin sodat Unkaria vastaan johtivat siihen, että keisarikunta sai haltuunsa Dalmatian rannikon, Sirmiumin rikkaan maanviljelysalueen sekä Tonavaa pitkin kulkevan kauppareitin Unkarista Mustallemerelle. Keisarin Balkanille tekemien sotaretkien yhteydessä on lisäksi puhuttu suuresta sotasaaliista orjien ja karjan muodossa. Kinnamokseen teki vaikutuksen kuolleilta unkarilaisilta kerättyjen aseiden määrä vuoden 1167 taistelun jälkeen. Ja vaikka Manuelin sodat turkkilaisia vastaan saivatkin nolon lopun, hänen joukkojensa komentajat saivat ainakin kaksi kertaa karjaa ja vankeja saaliiksi.
Tämän vuoksi valtion läntiset maakunnat kokivat taloudellista elpymistä, joka oli saanut alkunsa jo Aleksios I:n aikoihin ja joka jatkui lähes vuosisadan loppuun saakka. Onkin väitetty, että Bysantti oli 1100-luvulla rikkaampi ja paremminvoiva kuin koskaan sitten persialaisten ja Herakleioksen ajan, joka oli ollut noin viisi vuosisataa aiemmin. Manuelin valtakaudelta on olemassa todisteita, jotka puhuvat hyvinvoinnin puolesta: Tehtiin uusia rakennelmia ja kirkkoja jopa syrjäseuduille. Kauppa kukoisti, ja väkiluvun Konstantinopolissa, joka oli keisarikunnan suurin kaupan keskus, on arveltu olleen 500 000:n ja miljoonan hengen välillä, mikä teki siitä helposti tuonaikaisen Euroopan suurimman kaupungin. Manuelin päätulonlähde oli kommerkion, vakioluonteinen tullimaksu, joka perittiin Konstantinopolissa kaikesta tuonnista ja viennistä. Kommerkionia sanottiin kerättävän 20 000 hyperpyran edestä joka päivä.
Muun hyvän lisäksi Bysantin pääkaupunki laajeni. Kaupungin yleismaailmallinen ulkonäkö vahvistui italialaisten kauppiaiden saapumisen ja Pyhään maahan matkanneiden ristiretkeläisten myötä. Venetsialaiset, genovalaiset ja muut avasivat Aigeianmeren satamat kaupankäynnille ja rahtasivat tavaroita ristiretkivaltioista sekä fatimidien Egyptistä länteen käyden kauppaa Bysantin kanssa Konstantinopolin kautta. Nämä merelliset kauppiaat aiheuttivat kysynnän kasvun kylissä ja kaupungeissa ympäri Kreikkaa, Makedoniaa ja Kreikan saaristoa, mikä toi uudenlaista vaurautta enimmäkseen maanviljelyspohjaiseen talouteen.
Keisarikunnan toiseksi tärkein kaupunki Thessaloniki isännöi kuuluisia kesämarkkinoita, jotka houkuttelivat kaupankävijöitä kaikkialta Balkanin niemimaalta ja kauempaakin hyörimään sen kojujen ääreen. Korintissa silkinvalmistus ruokki menestyvää taloutta. Kaikki tämä osoittaa sen, että Komnenos-suvun keisarit olivat onnistuneet turvaamaan Pax Byzantinan näillä keisarikunnan sydänalueilla.
Perintö muokkaa
Hovinsa reetoreille Manuel oli "jumalallinen keisari". Sukupolven ehdittyä vierähtää Manuelin kuolemasta Khoniates viittasi häneen "keisareista siunattuimpana", ja vuosisataa myöhemmin Johannes Stavrakios kuvaili häntä "suureksi, mitä tuli hienoihin tekoihin". Johannes Fokas, sotilas, joka taisteli Manuelin armeijassa, kuvaili herraansa "maailman pelastajaksi" ja suurenmoiseksi keisariksi. Manuelia muisteltiin Ranskassa, Italiassa ja ristiretkivaltioissa maailman mahtavimpana itsevaltiaana. Genovalainen tutkija pani merkille, että kuoltua "suuren herran Manuelin, jota hyvällä muistamme, armoitetuimman Konstantinopolin keisareista... kaikki kristikunta kävi läpi suurta tuhoa ja vahinkoa". Guillaume de Tyre kutsui Manuelia "viisaaksi, tahdikkaaksi ja erinomaiseksi ruhtinaaksi, ylistyksen arvoiseksi kaikin puolin", "avarasieluiseksi, verrattoman energiseksi mieheksi", jonka "muistoa tullaan aina siunaamaan". Kehunsa soi Manuelille myös Robert de Cléry, joka kutsui häntä "kelpo miekkokseksi, [...] rikkaimmaksi ja anteliaimmaksi kaikista kristityistä, jotka koskaan ovat syntyneet".
Esimerkin siitä, millainen vaikutusvalta Manuelilla oli ristiretkivaltioissa, voi nähdä vielä tänäkin päivänä Jeesuksen syntymäkirkossa Betlehemissä. 1160-luvulla sen keskilaiva koristeltiin uusiksi mosaiikeilla, joissa kuvataan kirkolliskokouksia. Manuel oli yksi tämän työn hyväntekijöistä. Kirkon eteläseinällä on kreikankielinen kirjoitus, jossa lukee "tämän työn viimeisteli Efraim-munkki, maalari ja mosaiikintekijä, Manuel Porphyrogennetos Komnenoksen ja Amalrik I:n hallitessa". Se, että Manuelin nimi esiintyy ensin, on symboliikkaa, tunnustus Manuelin "yliherruudesta" kristityssä maailmassa. Manuelin rooli ortodoksikristittyjen ja kristittyjen pyhien paikkojen suojelijana on todiste hänen menetyksekkäistä pyrkimyksistään turvata Pyhä maa. Hallituskaudellaan keisari otti osaa monien kreikkalaisluostarien basilikojen koristeluun Pyhällä maalla mukaan lukien Pyhän haudan kirkko, jossa Manuelin panoksen ansiosta bysanttilainen papisto saattoi suorittaa kreikkalaiset liturgiansa joka päivä. Tämä kaikki vahvisti hänen asemaansa ristiretkivaltioiden "yliherrana". Samaa tekivät myös Antiokian ajautuminen Bysantin hegemoniaan sekä Jerusalemin lojaaliuden varmistuminen Antiokian ruhtinaan Renaud'n ja Jerusalemin kuninkaan Amalrikin kanssa tehdyin sopimuksin. Manuel oli Bysantin keisareista viimeinen, joka saattoi sotilaallisen ja diplomaattisen menestyksensä johdosta kutsua itseään "Dalmatian, Bosnian, Kroatian, Serbian, Bulgarian ja Unkarin hallitsijaksi".
Bysantin valta oli vaikuttava, kun vuonna 1180 Manuel, joka oli juuri juhlistanut poikansa Aleksios II:n kihlausta Ranskan kuninkaan tyttären kanssa, menehtyi. Kiitos Aleksioksen, Johanneksen ja Manuelin harjoittaman diplomatian ja sotaretkien, oli keisarikunta voimissaan suuri, taloudeltaan hyvinvoiva ja rajoiltaan turvallinen, mutta sillä oli myös vakavia ongelmia. Bysantin hovi esimerkiksi tarvitsi vahvan johtajan pysyäkseen kasassa, ja Manuelin kuoltua valtakunnan vakauden suurin uhka piilikin sen sisäpuolella. Eräät keisarikunnan vihollisista odottivat vain tilaisuuttaan sen rajojen takana, tätä tekivät etenkin Anatolian turkkilaiset, joita Manuel ei ollut lopullisesti kyennyt lyömään, sekä Sisilian normannit, jotka olivat jo useita kertoja yrittäneet mutta epäonnistuneet Bysantin valtauksessa. Jopa venetsialaiset, jotka olivat Bysantin tärkeimpiä liittolaisia lännessä, kantoivat kaunaa keisarikunnalle Manuelin kuoleman aikoihin. Tilanne olisi vaatinut Manuelilta vahvan seuraajan, joka olisi kyennyt turvaamaan valtakunnan rajat ulkoisilta uhilta sekä kartuttamaan loppuunkäytettyjä valtion varantoja. Mutta Manuelin poika oli alaikäinen, ja hänen epäsuosiossa ollut sijaishallituksensa koki lopun väkivaltaisessa vallankaappauksessa. Seuraajan löytymisen vaikeus heikensi dynastian jatkuvuutta ja vakautta, joista Itä-Rooma oli tullut riippuvaiseksi.
Lähteet muokkaa
- Kazhdan, Alexander P.: The Oxford dictionary of Byzantium. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Kazhdan, s. 1289–1290
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 704. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Manuel I Komnenos Wikimedia Commonsissa
Kirjallisuutta muokkaa
- Georg Ostrogorsky: History of the Byzantine State. Rutgers University Press, 1969. ISBN 0-8135-1198-4.
- John Julius Norwich: Byzantium: The Decline and Fall. Viking, 1991. ISBN 0-679-41650-1.
| Edeltäjä: Johannes II Komnenos |
Bysantin keisari | Seuraaja: Aleksios II Komnenos |
