Wikipedia

Mannerheim-linja

suomalaisten linnoite Karjalan kannaksella

Mannerheim-linja oli kantalinnoitettu puolustuslinja, joka kulki Karjalankannaksella Laatokalta Suomenlahdelle. 132 kilometriä pitkä linja oli talvisodan merkittävimpien taistelujen paikka ja saavutti kansainvälisessä lehdistössä suuren maineenkenen mukaan?.

Mannerheim-linjan kulku kartalla esitettynä.

Viipurin ja Neuvostoliiton rajan välille suunniteltiin kolme puolustuslinjaa. Rajaa lähinnä oleva kutsuttiin aluksi pääasemaksi, keskimmäistä väliasemaksi ja Viipuria lähinnä olevaa taka-asemaksi. Pääaseman vahvin kohta sijaitsi Summan alueella, jonka kautta uhkaavin hyökkäysura kulki. Talvisodan ajan lehdistössä pääasema nimettiin kuitenkin Mannerheim-linjaksi puolustusvoimien ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin mukaan. Nimen keksi Jorma Gallen-Kallela.

Rakentaminen muokkaa

Suunnittelu muokkaa

Pääartikkeli: Karjalan kannaksen pääpuolustusasema
 
Estekivet, vahvistettu piikkilangalla. Taustalla Sj 5 eli ”Miljoonalinnake”.

Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomessa koettiin Neuvosto-Venäjä ainoaksi mahdolliseksi sotilaalliseksi uhaksi ja Karjalankannas puolustuksen uhanalaisimmaksi paikaksi. Siksi Karjalankannaksen puolustuksellista linnoittamista pidettiin kiireellisenä. Tärkeimpänä Karjalankannaksella linnoitettavaksi pidettiin sen länsiosaa, koska itäosassa oli Vuoksen, Suvannon ja Taipaleenjoen muodostama vesistölinja, joka tuki puolustusta.[1]

Ensimmäisen suunnitelman Karjalankannaksen puolustuslinjoista esittivät kesällä 1918 kaksi ruotsalaista upseeria Puolustusvoimain ylipäällikkö Mannerheimin tilauksesta.lähde? Suunnitelman päälinja oli lähellä rajaa eikä mukaillut vesistöjä. Seuraavan suunnitelman teki saksalainen eversti. Tämä oli hyvin lähellä lopulta rakennettua linjaa. Kun Oscar Enckellistä tuli Yleisesikunnan päällikkö vuonna 1919, hän keskittyi tutkimaan ja suunnittelemaan Karjalankannaksen linnoittamista. Entisen Venäjän keisarikunnan armeijan linnoitusupseeri Johan Fabritius esitti hänelle omia suunnitelmiaan. Syksyllä 1919 kaksi ranskalaista upseeria saapui laatimaan linjauksen yksityiskohtia.[2]

Ensimmäinen vaihe 1920-luvulla muokkaa

Kantalinnoitteiden rakentaminen alkoi vuonna 1920 Enckellin linjauksen mukaan. Hän päätti suosia linnoitteina leveällä ampumasektorilla edustatulta ampuvia kasematteja. Niiden tärkein etu oli halpuus, mutta Enckellin suunnitelmaa vastustettiin siksi, että useiden toisensa leikkaavien sivustatulta ampuvien konekiväärien linnoitusjärjestelmä olisi vahvempi.[2] Enckell joutui taloudellisesta ratkaisustaan huolimatta vastakkain sen näkemyksen kanssa, että puolustusmäärärahoja olisi suunnattava pikemminkin Suomen puolustusvoimien operaatiokelpoisuuden kehittämiseen. Kun hän erosi vuonna 1924, linnoitustyöt lakkasivat. Tähän mennessä Karjalankannakselle oli rakennettu aseistettuja kantalinnoitteita siten, että Länsi-kannaksella oli 62 konekivääri- ja 2 tykkikasemattia sekä Itä-kannaksella 20 konekiväärikasemattia ja 6 tykkiasemaa.[3]

Kantalinnoitustyöt käynnistyivät jälleen vuonna 1931 ja jatkuivat talvisotaan asti. Tällöin pääpuolustusaseman suunnitelmia siirrettiin Länsi-kannaksella osittain kaakommaksi. 1930-luvulla rakennettiin kasematteja suurempia bunkkereita, joita valmistui vuosittain kahdesta kolmeen.[4] 1930-luvun lopulla myös modernisoitiin 1920-luvulla rakennettuja kasematteja joko muuttamalla niitä sivustatulta ampuviksi bunkkereiksi tai erilaisiksi suojiksi valamalla ampuma-aukot umpeen.[5] Johan Fabritius toimi Linnoitustoimiston päällikkönä vuosina 1935–1938.[2] Konekivääribunkkereita oli pääasemassa sodan alkaessa 42 kappaletta, joista 25 modernimpaa Länsi-kannaksella ja 17 vanhempaa Itä-kannaksella. Itä-kannaksella oli lisäksi vanhat 6 tykkiasemaa.[6] Mannerheim-linjaan käytettiin 14 520 kuutiometriä betonia, siinä missä sitä lyhyempään VT-linjaan käytettiin noin 400 000 kuutiometriä.[6]

Toinen vaihe 1930-luvulla muokkaa

Kenttävarustustyöt alkoivat 1930-luvun lopulla. Suuri osa kenttävarustuksista rakennettiin kesällä 1939 vapaaehtoistyönä ja ylimääräisten harjoitusten aikana. Pääasemaan rakennettiin konekivääripesäkkeitä ja -korsuja yhteensä 606 (Länsi-kannakselle 438 ja Itä-kannakselle 168). Piikkilankaesteitä vedettiin 331 kilometriä (Länsi-kannakselle 214 km ja Itä-kannakselle 117 km) ja panssariesteinä käytettyjä 2–3 tonnin kivenlohkareiden rivistöjä laskettiin 136 kilometriä (Länsi-kannakselle 85 km ja Itä-kannakselle 51 km). Koska pääasemalla oli pituutta noin 140 kilometriä, tuli siihen kilometriä kohden keskimäärin 4 kenttälinnoitettua konekivääripesäkettä, 2,5 kilometriä piikkilankaestettä ja 1 kilometri panssariestettä.[7]

Pääaseman pituudesta 80 kilometriä nojasi vesistöön ja maarintamaa oli noin 60 kilometriä. Linjan maasto oli kauttaaltaan suhteellisen alavaa. Maarintaman edessä olevasta maaperästä oli 30 prosenttia suota ja 70 prosenttia kovaa maata. Kovasta maasta noin 75 prosenttia oli metsämaata ja viljeltyä noin 20 prosenttia. Pääasemalinjan taakse pyrittiin sijoittamaan tukilinja 0,5–1 kilometrin päähän.[8]

Vain pääasemalla oli rakenteellista lujuutta. Väliasema ja taka-asema olivat pääosin kenttälinnoitettuja ja osin suunnitteluasteella.[8]

Rakenne lohkoittain muokkaa

Pääaseman lohkot talvisodan aikana muokkaa

 
Kuva esittää todennäköisesti Sk. (Summankylä) 10 - korsun sisätiloja.

Mannerheim-linjan pääaseman lohkot lännestä itään talvisodan aikana:

Suomenlahden rannikolla oli kaksi rannikkotykistön linnaketta, jotka tukivat pääasemaa. Saarenpään linnake sijaitsi Koivistonsaaren etelä–lounaispäässä. Sen pääaseina olivat kuusi 254- ja kaksi 152-millimetristä kanuunaa. Humaljoen rannikkolinnake sijaitsi Karjalankannaksen rannalla Koivistonsaaren vieressä. Sen pääaseina olivat kuusi 152-millimetristä kanuunaa. Linnakkeiden tehtävänä oli estää Neuvostoliiton laivaston pääsy Viipurinlahdelle.[9]

Inkilän lohko oli 9 kilometriä pitkä linja Suomenlahden Kyrönniemenlahdelta Kuolemanjärven eteläkärkeen. Puna-armeija käytti kolmea nimeä Inkilän lohkolle: Suurpentikkälän solmu, Inkilän solmu ja Muurilan solmu. Inkilässä oli seitsemän bunkkeria. Inkilä sai merkittävää tulitukea Suomenlahden rannikkotykeiltä.[10]

Summankylän lohko oli 4 kilometriä pitkä linja Summajoen pohjoisimmasta mutkasta Summajärveen.[11] Summankylässä oli neljä kasemattia ja 13 bunkkeria.[12]

Summajärven lohko oli 2 kilometriä pitkä linja Summajärven ja Munasuon välillä. Suomalaiset ovat nimittäneet sitä myös Lähteen lohkoksi ja Munasuon lohkoksi sekä neuvostoliittolaiset Soidenväliseksi vastarinta-alueeksi.[13] Summajärvellä oli kolme bunkkeria ja kuusi kasemattia.[12]

Leipäsuon lohko oli 800 metriä leveä kaistale Pietari–Viipuri-radan ja Tassiolampien välillä. Puna-armeija kutsui Leipäsuon lohkoa Rautatiesolmuksi. Leipäsuolla oli kaksi bunkkeria, joiden takana viisi kasemattia.[14]

Suurniemen lohko oli noin 2 kilometrin pituinen linja Muolaanjärven lounaisrannan Suurniemestä lounaaseen. Puna-armeija kutsui lohkoa Väisäsen vastarintasolmuksi. Lohkolla oli viisi aseistettua bunkkeria.[15]

Järvikannaslinja oli yli 30 kilometrin pituinen linja Muolaanjärveltä Vuoksen Pasurinlahteen, joka kulki Yskjärven, Kirkkojärven ja Punnusjärven poikki. Linja oli ainoastaan kenttälinnoitettu. Siellä oli esimerkiksi 167 konekiväärikorsua.[16]

Vuoksen ja Suvannon pohjoisranta muodosti puolustuslinjan. Järvien tärkeimmissä ylimenopaikoissa oli yhteensä kuusi sulkulinnaketta, jotka koostuivat tykkiasemista ja konekiväärikasemateista.[17]

Taipaleen lohko oli linja Suvannolta Mustaojalle ja Taipaleenjoen ja Kaarnajoen mutkaan. Lohkolla oli kahdeksan konekiväärikasemattia.[18]

Laatokan rannikkotykistö muodostui Järisevän rannikkolinnakkeesta ja Kaarnajoen patterista. Järisevä sijaitsi Järisevänniemessä Taipaleenjoen pohjoispuolella. Siellä oli yksi 120- ja kaksi 87-millimetristä tykkiä. Kaarnajoen patteri sijaitsi sisämaassa kilometrien päässä Kaarnajoelta Koverojan koillispuolella. Siellä oli neljä 152-millimetristä tykkiä. Laatokan rannikkotykistö antoi merkittävää tulitukea Taipaleen lohkolle.[19]

Kantalinnoitetut väliaseman lohkot talvisodan aikana muokkaa

Marraskuun 1939 lopulla pääasemaa siirrettiin etelämmäksi siten, että Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven väliset ennen pääasemaan kuuluneet kantalinnoitteet merkittiin osaksi väliasemaa ja järvikannaslinja perustettiin osaksi pääasemaa.[16]

Muolaan kannaksen kaista oli noin kolmen kilometrin levyinen Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven välinen linja. Siellä oli 12 vanhaa kasemattia ja 12 helmikuuhun 1940 mennessä valmistunutta bunkkeria.[20]

Salmenkaidan kaista oli noin 9 kilometriä pitkä Salmenkaitajoen pohjoisranta Äyräpäänjärven ja Vuoksen välillä. Puna-armeija nimitti sitä Ritasaaren vastarintasolmuksi. Siellä oli kahdeksan vanhaa kasemattia ja 24 helmikuuhun 1940 mennessä valmistunutta bunkkeria.[21]

Talvisodan taistelut muokkaa

Karjalankannaksen puolustuksesta vastasi Kannaksen armeija. Painopiste oli Länsi-kannaksella, jota puolusti II armeijakunta neljällä divisioonalla. Itä-kannaksella oli III armeijakunta kahdella divisioonalla. Talvisodan alussa Karjalankannakselle oli keskitetty suojajoukot, joiden tehtävänä oli viivyttää hyökkääjää, kunnes kenttäarmeija olisi saatu sijoitettua pääasemaan. Pääaseman tehtävänä oli sitten torjua kaikki hyökkäykset.[8]

Taistelut pääasemassa muokkaa

Puna-armeijan ensimmäinen offensiivi muokkaa

Neuvostoliiton 7. armeijan tehtävänä oli murtaa suomalaisten asemat, vallata Viipuri ja edetä Helsingin ja Päijänteen tasalle. Puna-armeijan käsityksen mukaan paras hyökkäysreitti Karjalankannaksella kulki kapeaa kaistaa Valkeasaarelta Viipuriin Pietari–Viipuri-radan mukaan.[8]

Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939, ja suomalaiset suojajoukot vetäytyivät pääasemaan 10. joulukuuta mennessä. Länsi-kannaksella Neuvostoliiton 7. armeijan joukot saavuttivat pääaseman 12. joulukuuta Muolaanjärven eteläpuolella ja aloittivat ensimmäisen murtoyrityksensä 17. joulukuuta.[22] Itä-kannaksella alkoi yritys Taipaleenjoen ylittämiseksi 6. joulukuuta. Puna-armeijan jalkaväki hyökkäsi linnoitteiden kimppuun tykistön ja ilmavoimien tukemana. Bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin ja pommitukset olivat epätarkkoja. Eräs patteri ampui yhtä bunkkeria kohti 1 800 kranaattia onnistuen vain irrottamaan siitä pieniä palasia.[23] Hyökkääjän eteneminen jäi vaatimattomaksi ja tappiot suuriksi. 7. armeija keskeytti hyökkäystoimet 26. joulukuuta.[24]

Puna-armeijan toinen offensiivi muokkaa

 
Suomalaisia juoksuhaudassa Taipaleenjoella.

Puna-armeija muodosti 7. tammikuuta 1940 Luoteisen rintaman vastaamaan tehtävästä edetä Viipurin suuntaan. Rintama koostui 13. armeijasta, jonka tehtävä oli murtaa Mannerheim-linja Itä-kannaksella, ja 7. armeijasta, joka keskittyi nyt vain Länsi-kannakseen.[25]

1. helmikuuta Luoteinen rintama aloitti suurhyökkäyksen, joka keskittyi Länsi-kannakselle Summankylän ja Summajärven lohkoille.[26] Pääasema alkoi murtua Summassa 11. helmikuuta, kun puna-armeijan onnistui saartaa ja räjäyttää useita kantalinnoitteita.[27][28]

Suomalaisten ylipäällikkö antoi luvan pääasemasta irtautumiseen 15. helmikuuta.[29] Seuraavana yönä aloitettiin vetäytyminen läpimurtopaikan itäpuolelta Muolaanjärven ja Vuoksen välisestä pääasemasta Äyräpäänjärven tasalla olevaan siirrettyyn väliasemaan.[30] Inkilän lohkolta alettiin vetäytyä 16. helmikuuta taistelukosketuksetta saarrostuksen välttämiseksi.[10] Humaljoen linnakkeelta vetäydyttiin 19. helmikuuta ja Saarenpään linnakkeelta 23. helmikuuta.[9]

Itä-kannaksella kaikki Taipaleen lohkon kasematit tuhoutuivat tai menetettiin puna-armeijalle viimeistään tammikuussa 1940.[18] Yksi Suvannon sulkulinnakkeista hylättiin hieman ennen sodan päättymistä.[31] Suomalaiset alkoivat 11. maaliskuuta irrottaa tykistöä ja miehistöä pääasemasta taemmille puolustuslinjoille.[32] Itä-kannaksella pääasema kuitenkin kesti sodan loppuun.[33]

Taistelut väliasemassa muokkaa

Länsi-kannaksella väliasema osoittautui pääasemaa heikommaksi, koska sen kantalinnoitteet olivat harvemmassa ja vanhentuneita sekä maasto oli puolustajalle epäedullisempaa.[34] Väliaseman puolustus kesti yhdeksän päivää.[35]

Suomalaiset alkoivat vetäytyä Länsi-kannaksen väliasemasta taka-asemaan 27. helmikuuta Kannaksen armeijan käskystä.[36] Tällöin useimmat Muolaan kannaksen kaistan ja Salmenkaidan kaistan kantalinnoitteet olivat tuhotut.[20][37]

Taistelut taka-asemassa muokkaa

Puolustajien siirryttyä Länsi-kannaksella taka-asemaan, oli se heikosti varusteltu ja sen kenttälinnoitukset keskeneräiset. Viipurinlahdella taka-asema oli konkreettisesti turvaton.[38]

Viipurinlahden taistelussa Puna-armeija saavutti taka-aseman 1. maaliskuuta, kun sen partiot yrittivät tunkeutua Teikarsaareen.[39] Puna-armeija läpäisi Viipurinlahden taka-aseman 3. maaliskuuta, kun suomalaiset vetäytyivät Teikarsaaresta vajaan vuorokauden taistelun jälkeen.[40] Heikko taka-asema viivytti hyökkääjän etenemistä Viipurinlahden yli mantereelle vain viikon verran,[41] kun suomalaiset luopuivat Viipurinlahdella taka-asemasta viimeistään 10. maaliskuuta.[42] Sisämaahan Puna-armeija nousi ensimmäisen kerran Häränpäänniemessä 2. maaliskuuta[43] ja sai ensimmäisen pysyvän sillanpääaseman Vilaniemessä 5. maaliskuuta.[44]

Viipurin edustalla Puna-armeija saavutti taka-aseman 1. maaliskuuta. Täällä taka-asema alkoi murtua 3. maaliskuuta, kun puolustaja menetti lopullisesti taka-asemaan kuuluneet läheiset saaret ja maalla suoritettu vastahyökkäys menetettyjen asemien takaisin valtaamiseksi epäonnistui.[45]

Keski-kannaksella etulinja saavutti taka-aseman 11. maaliskuuta.[46]

Mannerheim-linja talvisodan jälkeen muokkaa

Neuvostoliitto tuhosi betoniset puolustuslaitteet, kun se sodan päätyttyä sai Karjalankannaksen haltuunsa. Jatkosodassa linjalla ei ollut merkitystä, ainoastaan linjan pohjoisosia, jotka kuuluivat VT- ja VKT-linjaan kunnostettiin vuosina 1943–1944.

Neuvostoliitossa sai ensi-iltansa 10. huhtikuuta 1940 Vasili Beljajevin ohjaama 79-minuuttinen Mannerheim-linjan murrosta kertova dokumenttielokuva Linija Mannergeima. Elokuvan tekijät saivat Stalinin 2. luokan palkinnon.[47][48]

Kuvia muokkaa

  •  
    Sisäänkäynti Mannerheimin linjan bunkkeriin Le 7.
  •  
    Mannerheimin linjan bunkkeri SK16.
  •  
    Bunkkeri SK10 vuonna 2017.
  •  
    SK10 sisäänkäynti vuonna 2017.

Lähteet muokkaa

  • Laaksonen, Lasse: Todellisuus ja harhat — Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6911-3.
  • Uitto, Antero & Geust, Carl-Fredrik: Mannerheim-linja: Talvisodan legenda. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7042-1.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Uitto–Geust 2006: 9.
  2. ↑ a b c Korhonen, Sami H. E.: The history of the Mannerheim Line, part 1 The Battles of the Winter War. Arkistoitu 13.1.2008. Viitattu 1. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  3. ↑ Uitto–Geust 2006: 11–13.
  4. ↑ Uitto–Geust 2006: 39.
  5. ↑ Uitto–Geust 2006: 44.
  6. ↑ a b Korhonen, Sami H. E.: The history of the Mannerheim Line, part 2 The Battles of the Winter War. Viitattu 3. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  7. ↑ Uitto–Geust 2006: 47–50.
  8. ↑ a b c d Uitto–Geust 2006: 51.
  9. ↑ a b Uitto–Geust 2006: 91.
  10. ↑ a b Uitto–Geust 2006: 91–94.
  11. ↑ Uitto–Geust 2006: 94.
  12. ↑ a b Uitto–Geust 2006: 90.
  13. ↑ Uitto–Geust 2006: 102.
  14. ↑ Uitto–Geust 2006: 102–103.
  15. ↑ Uitto–Geust 2006: 104.
  16. ↑ a b Uitto–Geust 2006: 104–107.
  17. ↑ Uitto–Geust 2006: 109–111.
  18. ↑ a b Uitto–Geust 2006: 116.
  19. ↑ Uitto–Geust 2006: 117.
  20. ↑ a b Uitto–Geust 2006: 105–108.
  21. ↑ Uitto–Geust 2006: 108.
  22. ↑ Uitto–Geust 2006: 53.
  23. ↑ Uitto–Geust 2006: 55.
  24. ↑ Uitto–Geust 2006: 60.
  25. ↑ Laaksonen 2005: 16.
  26. ↑ Uitto–Geust 2006: 77.
  27. ↑ Uitto–Geust 2006: 80, 83, 89–90 ja 102.
  28. ↑ Korhonen, Sami H. E.: The history of the Mannerheim Line, part 3 The Battles of the Winter War. Viitattu 9. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  29. ↑ Uitto–Geust 2006: 128.
  30. ↑ Uitto–Geust 2006: 129.
  31. ↑ Uitto–Geust 2006: 111–116.
  32. ↑ Laaksonen 2005: 348–350.
  33. ↑ Uitto–Geust 2006: 109.
  34. ↑ Laaksonen 2005: 18.
  35. ↑ Laaksonen 2005: 437.
  36. ↑ Laaksonen 2005: 69.
  37. ↑ Uitto–Geust 2006: 134.
  38. ↑ Laaksonen 2005: 514.
  39. ↑ Laaksonen 2005: 99.
  40. ↑ Laaksonen 2005: 103.
  41. ↑ Laaksonen 2005: 135.
  42. ↑ Laaksonen 2005: 245.
  43. ↑ Laaksonen 2005: 213.
  44. ↑ Laaksonen 2005: 223.
  45. ↑ Laaksonen 2005: 142–145 ja 151.
  46. ↑ Laaksonen 2005: 412.
  47. ↑ Uitto–Geust 2006: 195.
  48. ↑ Linija Mannergeima (1940) Elonet. Viitattu 29. elokuuta 2007.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mannerheim-linja.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mannerheim-linja&oldid=22035589”