Maasäteily
Maasäteily eli maansäteily tarkoittaa oletettua energiakenttää, johon niin sanotun taikavarvun väitetään reagoivan.[1] Termin on tehnyt tunnetuksi saksalainen Gustav von Pohl, joka 1930-luvulla väitti maasäteilyn aiheuttavan syöpää.[2] Hänen mukaansa Aurinkokunta on verrattavissa atomiin, jossa Aurinko vastaa ydintä ja planeetat elektroneja. Tämän mukaan maapallon pinnalla olisi negatiivinen sähkövaraus, kuten elektroneilla, ja maapallon sisällä oleva magma lähettäisi sähköisesti negatiivista säteilyä, joka johtuu maan pinnalle vesisuonia ja malmikerrostumia pitkin. Maasäteilyä on väitetty myös kosmiseksi, avaruudesta tulevaksi säteilyksi, joka vahvistuu sen heijastuessa Maassa olevista malmeista tai vesisuonista.[2]
Tieteellisiä todisteita maasäteilystä ei ole.[1][3] Maasäteilyä on sanottu pseudotieteeksi ja taikauskoksi.[3]
Maasäteily liittyy läheisesti kaivonkatsontaan. Maassa uskotaan olevan maasäteilyä voimistavia vesisuonia. Uskomuksen mukaan hyvä kaivon paikka voidaan löytää säteilyä mittaamalla. Erityisen voimakasta maasäteilyn on ajateltu olevan vesisuonten risteyksessä.[3] Taikavarvun käyttäjä havaitsee voimakkaasti säteilevän kohdan siitä, että varpu taipuu hänen käsissään. Toinen käytetty havaintoväline ovat erilaiset heilurit; säteilyn voimakkuutta arvioidaan heilurin pyörähdysten lukumäärän perusteella.[4]
Maasäteilyn on väitetty aiheuttavan lukuisia sairauksia, muun muassa syöpää, nivelreumaa, unettomuutta ja lapsettomuutta. Säteilyllä on kerrottu olevan muitakin vaikutuksia, kuten pianon joutuminen epävireeseen, auton akun tyhjeneminen ja tuulenpesien ilmestyminen koivuihin. Erityisen vaaralliseksi on väitetty vuoteen sijaitsemista säteilevässä kohdassa. Säteilyltä suojautumiseen on myyty erilaisia laitteita, kuten sängyn alle asetettavia metallilevyjä ja muovipurkkien väliin aseteltuja käämejä. [3]
Maasäteilystä kirjoitettiin Suomen lehdistössä runsaasti 1950-luvulla sekä 1970- ja 1980-luvuilla. Tähän vaikutti entisen kansanedustajan Mauno Pohjosen maasäteilyinnostus.[3]
Maasäteilytutkimus muokkaa
Maasäteilyä tutkittiin Oulun yliopistossa vuosina 1976–1983.[3] Sokkotutkimuksessa 32 kaivonkatsojaa yritti etsiä vesisuonia pajusta ja metallista tehtyjen taikavarpujen avulla. Koehenkilöt eivät pystyneet havaitsemaan maastosta maasäteilyä tai maahan kaivettua vesiletkua. Tutkimuksessa selvitettiin myös maasäteilyltä suojaavien laitteiden tehoa, mutta minkäänlaista tehoa ei havaittu.[4] Tämän jälkeen maasäteilyä ei ole Suomessa akateemisesti juuri tutkittu.[3]
Suomessa toimii 1979 perustettu Maasäteilyntutkijat ry (vuoteen 2016 Sähkö- ja Maasäteilyntutkijat ry). Yhdistys julkaisee Varpuasiaa-nimistä lehteä.[3]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Hakusana Maasäteily teoksessa Selin, Risto: Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja. Ursan julkaisuja 81. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Kari-Koskinen, Onni ym.: Maasäteilyraportti. Julkaisija: Oulun yliopiston kansanterveystieteen ja biofysiikan laitokset. Kansanterveystieteen julkaisuja. M 86. Oulu: Kansanterveystieteen laitokset, 1985. ISBN 951-45-3591-X. Uusi painos: Skepsis, 2001 (PDF).
- ↑ a b c d e f g h Linja-aho, Vesa: Höpöhöpöä historian lehdiltä – muistatko maasäteilyn?. Skeptikko, 4/2017. Skepsis ry. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Maasäteilyraportti www.skepsis.fi. Viitattu 22.1.2018.
Kirjallisuutta muokkaa
- Edelman, Nils: Taikavarvut ja maasäteily. Teoksessa Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti (toim.): Paholaisen asianajaja: Opaskirja skeptikolle. Ursan julkaisuja 38. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7. Teoksen verkkoversio.
- Selin, Risto & Ollikainen, Marketta & Salmi, Ilpo V. (toim.): Paholaisen asianajajan paluu: Opaskirja skeptikolle. Ursan julkaisuja 63. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1997. ISBN 951-9269-88-6.
- Pohjonen, Mauno & Jantunen, Asko: Maasäteily ja terveys. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2025-1.