MC5
MC5 oli yhdysvaltalainen rockyhtye, joka perustettiin Detroitissa 1960-luvun puolivälissä. Yhtyeen nopeatempoista ja energistä rockia on pidetty sekä punkrockin että metallimusiikin edelläkävijänä.
| MC5 | |
|---|---|
 MC5 esiintymässä vuonna 2005. |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1964–1972, 2003–2012 |
| Tyylilaji |
garage rock protopunk hard rock blues-rock heavy metal |
| Kotipaikka | Detroit, Yhdysvallat |
| Laulukieli | englanti |
| Entiset jäsenet |
Rob Tyner, laulu (1965–1972) |
| Levy-yhtiö | |
Yhtyeen klassiseen kokoonpanoon kuuluivat Fred ”Sonic” Smith (kitara), Wayne Kramer (kitara), Rob Tyner (laulu), Michael Davis (basso) ja Dennis Thompson (rummut). Yhtye hajosi vuonna 1972. 2000-luvun alkuvuosina MC5 esiintyi jälleen elossa olevien jäsentensä ja parin uuden muusikon voimin.
MC5 on lyhenne sanoista Motor City Five. Motor City on yhtyeen kotikaupungin, autotehtaistaan tunnetun Detroitin, kutsumanimi.
Yhtyeen albumi Kick out the Jams (1969) valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[1].
Historia muokkaa
Varhaiset vaiheet muokkaa
MC5:n perustivat parhaat ystävykset Wayne Kramer ja Fred ”Sonic” Smith Detroitissa vuonna 1964. He ihailivat rhythm and blues - ja blues -artisteja, Chuck Berryä, Dick Dalea ja The Venturesia. Yhtye esitti näiden inspiroimaa energistä, raakasointista ja nopeatempoista musiikkia, jota voi kutsua garage rockiksi. Yhtyeellä oli poliittinen, vallankumouksellinen ja kapinallinen asenne. Alkuperäisessä kokoonpanossa Wayne Kramer oli kitaristi-laulaja, Fred ”Sonic” Smith basisti, Billy Vargo toinen kitaristi sekä Bob Gaspar rumpali. He jättivät opiskelunsa ja työpaikkansa keskittyäkseen yhtyeeseen.
Wayne Kramerin mielestä he tarvitsivat managerin ja hän pyysi tähän tehtävään Rob Tyneriä, joka oli poliittisesti aktiivinen, käynyt kouluja ja vahvasti mukana silloisessa beatnik-kulttuurissa. Vuonna 1965 Fred Smith otti Billy Vargon paikan kakkoskitaristina ja Rob Tyneristä tuli basisti. He huomasivat Tynerin olevan olevan lahjakkaampi laulajana kuin basistina. Patrick Burrows liittyi yhtyeeseen basistiksi, mutta vuoden kuluttua hän ja Bob Gaspar jättivät MC5:n vuonna 1966. Heidät korvattiin Michael Davisilla ja Dennis Thompsonilla. Davisin ja Thompsonin tultua mukaan MC5:n klassinen kokoonpano oli syntynyt.
Lähes yksinomaan vain Detroitissa esiintynyt MC5 sai mainetta heidän erittäin energisistä konserteistaan ja erikoisista tempauksistaan. Kirjailija Robert Bixbyn mukaan MC5 oli ”hallitsematon luonnonvoima, jota yhtye itse vain vähän jos lainkaan pystyi hallitsemaan”. Heidän levy-yhtiönsä oli Elektra Records ja managerina Danny Fields.
Merkittävimmät vuodet muokkaa
Vuonna 1969 MC5 julkaisi ensimmäisen lp-levynsä Kick Out The Jams, joka oli detroitilaisella Grande Ballroom- klubilla vuotta aikaisemmin äänitetty konserttitaltiointi. Kyseessä on ehkä koko 1960-luvun rajuin ja hyökkäävin rocklevytys. Levyn tyylikirjo ulottui suorasukaisesta rockista free jazz- ja Jimi Hendrix-vivahteiseen ääniteokseen ”Starship”. Sanoitustensa puolesta MC5 liittyi avoimesti 1960-luvun protestiliikkeeseen. Esikoislevyn tuottaja oli vasemmistoradikaalin White Panther -järjestön johtajiin lukeutunut John Sinclair. Levy nousi Yhdysvalloissa Top 30 -albumilistalle asti, vaikka sen sisältämä provosoiva kielenkäyttö, kuten nimikappaleen ”motherfuckers!”-huuto, aiheuttikin reaktioita jälleenmyyjien keskuudessa. Hudson's Department Store -levykauppa kieltäytyi myymästä kaikkia Elektra Recordsin julkaisemia levyjä, jolloin MC5 aloitti Hudsons'in vastaisen mainoskampanjan. Levyn myöhemmässä versiossa sana olikin sensuroitu muotoon ”brothers and sisters”.
Yhtyeen seuraavat lp-levyt olivat suoraviivaiseen rockiin keskittynyt Back In The USA (1970) sekä High Time (1971), jolla oli jälleen läsnä kokeellisiakin elementtejä. Näiden levyjen myyntiluvut jäivät ilmestymisen aikoihin melko olemattomiksi. Nykyisin kyseiset albumit ovat Kick Out The Jamsin tapaan hyvin arvostettuja rock-kriitikoiden keskuudessa.
Yhtyeen hiipuminen ja hajoaminen muokkaa
MC5:n musiikki oli herättänyt huomiota ja kiinnostusta Euroopassa, ja yhdysvaltalaisen suosionsa hiipuessa yhtye harkitsi Britanniaan siirtymistä. Vuonna 1972 MC5 teki kiertueen Euroopassa ja konsertoi elokuussa myös Turun Ruisrockissa. Ennen tätä Michael Davis oli erotettu yhtyeestä hänen heroiiniriippuvuutensa vuoksi. Laulaja Rob Tyner erosi yhtyeestä Ruisrockin jälkeisenä syksynä ja pian hänen perässä lähti myös Dennis Thompson.
MC5:n kokoonpano alkoi rakoilla ja jäsenten keskinäiset välit huonontua. Yhtyeeseen kaksin jääneet Wayne Kramer ja Fred ”Sonic” Smith löysivät korvaaviksi jäseniksi basisti Derek Hughesin ja rumpaliksi Ritchie Dharman. Tämä kokoonpano konsertoi vuoden 1972 marraskuussa Helsingin Kulttuuritalolla ja Tampereen Kinopalatsissa[2]. Yhtye ei kuitenkaan onnistunut enää pitämään vanhaa henkeä yllä ja jäi Kulttuuritalon konsertissa lämmittelijäyhtyeensä Hurriganesin varjoon. Viimeisen kerran yhtye esiintyi kotikaupunkinsa Detroitin Grande Ballroomissa uudenvuodenaattona 1972.
Kaksi yhtyeen jäsenistä joutui sittemmin vankilaan huumausainerikosten johdosta.
Hajoamisen jälkeen muokkaa
1970-luvun lopulla punkkarit alkoivat kiinnostua MC5:n musiikista. Yhtyeen maine ja suosio kasvoivat voimakkaasti 1980- ja 1990-luvuilla. Varsinkin ns. action rock -tyyliä ja garage rockin uusinta sukupolvea edustavat yhtyeet ovat saaneet suuria vaikutteita MC5:ltä.
Yhtyeen jäsenistä Fred ”Sonic” Smith perusti Sonic’s Rendezvous Bandin ja avioitui punk-runoilija Patti Smithin kanssa. Pariskunta teki yhteisen levyn Dream of Life (1987). Rob Tyner pysyi kauan erossa musiikin tekemisestä, kunnes aloitti soolouran vuonna 1990 ja teki sooloalbumin Blood Brothers. Tyner kuoli sydänkohtaukseen syyskuussa 1991. Fred ”Sonic” Smith kuoli alkoholismin aiheuttamaan sairauteen vuonna 1994. Kahta vuotta aiemmin yhtye oli kokoontunut klassisen kokoonpanonsa elossa olevien jäsenten voimin esiintymään Tynerin muistokonsertissa. Wayne Kramer on julkaissut useita sooloalbumeja.
Yhtyeen paluu muokkaa
Vuonna 2003 MC5:n kolme elossa olevaa jäsentä eli Wayne Kramer, Michael Davis ja Dennis Thompson, alkoivat esiintyä yhdessä nimellä MC5/DKT. He tekivät paluun esiintymällä 100 Clubilla Lontoossa sijaitsevalla klubilla. Fred Smithin ja Rob Tynerin paikat täyttivät useat uudet muusikot. Laulajan paikan jakoivat David Vanian, Lemmy Kilmister ja Ian Astbury. Smithin paikalla soitti vähän aikaa Nicke Andersson. Uusi MC5 ei tehnyt uusia levytyksiä.
Helmikuussa 2005 MC5:n laulajaksi liittyi Handsome Dick Manitoba, joka tunnetaan The Dictatorsin laulajana. Heinäkuussa 2005 yhtye esiintyi Joensuun Ilosaarirockissa. MC5:n ura päättyi lopullisesti helmikuussa 2012 Michael Davisin kuoltua maksasairauteen 68-vuotiaana.[3]
Jäsenet muokkaa
| Alkuperäinen (1964–1965) |
|
|---|---|
| (1965–1966) |
|
| Kuuluisin (1966–1972) |
|
| (1972) |
|
| (1972) |
|
| (1972) |
|
| Rob Tynerin muistokonsertissa (22. helmikuuta 1992) |
|
| (2003–2005) |
|
| (2005–2012) |
|
- Rob Tyner – laulu (1965–1972) (kuollut 1991)
- Wayne Kramer – kitara (kuollut 2024)
- Fred ”Sonic” Smith – kitara (1965–1992), basso (1964–1965) (kuollut 1994)
- Michael Davis – basso (1966–1972, 1992–2012) (kuollut 2012)
- Dennis Thompson – rummut (1966–2012)
- Handsome Dick Manitoba – laulu (2005–2012)
- Billy Vargo – kitara (1964–1965)
- Bob Gaspar – rummut (1964–1966)
- Patrick Burrows – basso (1965–1966)
- Steve Moorhouse – basso (1972)
- Derek Hughes – basso (1972)
- Ritchie Dharma – rummut (1972)
Diskografia muokkaa
Alkuperäiset albumit muokkaa
- Kick out the Jams (Elektra, 1969)
- Back in the USA (Atlantic, 1970)
- High Time (Atlantic, 1971)
Hajoamisen jälkeen julkaistut albumit muokkaa
- Babes In Arms (ROIR/Danceteria, 1983)
- Kick Copenhagen Live 72 (Lawnmover, 199?; bootleg)
- Sonic Sounds from the Midwest (ei yhtiötä; bootleg)
- Live Detroit 68/69 (Revenge, 199?)
- Live 69/70 (NKVD, 199?)
- Vintage Years (NKVD, 199?)
- Black To Comm (Receiver, 1994)
- Power Trip (Total Energy, 1994)
- Looking At You (Total Energy, 1995)
- American Ruse (Total Energy, 1995))
- Thunder Express (Jungle Records, 1995)
- Friday the 13th (Alive, 1995)
- Teenage Lust (Total Energy, 1996)
- Ice Pick Slim (Alive, 1997)
- Starship: Live at Sturgis Armory June 1968-1998 (Total Energy, 1998)
- '66 Breakout (Total Energy, 1999)
- The Big Bang: The Best of MC5 (Rhino, 2000)
- Human Being Lawnmover - The Baddest & the Maddest of the MC5 (Total Energy, 200?)
- Purity Accuracy (Easy Action, 2005; kuuden cd:n boksi)
Singlet muokkaa
- I Can Only Give You Everything / One of the Guys (AMG Records, 1967)
- Looking at You / Borderline (A-Square Records, 1968)
- I Can Only Give You Everything / I Just Don't Know (AMG, 1969)
- Kick Out the Jams / Motor City Is Burning (Elektra, 1969)
- Ramblin' Rose / Borderline (Elektra, 1969; Britannia)
- Tonight / Looking at You (Atlantic, 1969)
- Esta Noche (Tonight) / Tutti Frutti (Atlantic/Hispa Vox, 1969; Espanja)
- Shakin' Street / The American Ruse (Atlantic, 1970)
- Back in the USA / Tutti Frutti (Atlantic, 1970; Saksa)
- Over and Over / Sister Ann (Atlantic, 1971; ei julkaistu virallisesti, vain koelevyt olemassa)
Lähteet muokkaa
- Legs McNeil ja Gillian McCain: Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk, Penguin Books, 1997.
Viitteet muokkaa
- ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9.
- ↑ Huhtamäki, Mikael: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
- ↑ "AP NewsBreak: Bassist Michael Davis from influential '60s band MC5 dies at age 68", The Washington Post, February 19, 2012. Luettu 19.2.2012. [vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta MC5 Wikimedia Commonsissa
