Roomalainen riitus
Roomalainen riitus (lat. Ritus Romanus) on katolisen kirkon yleisin jumalanpalvelusjärjestys. Sen piiriin kuuluvat muodostavat ylivoimaisen enemmistön maailman katolilaisista.[2] Riitus koskee jumalanpalveluksessa – ennen kaikkea messussa – käytettävää tekstiä, riittien toimitusta sekä kirkollista kalenteria.[3] Historiansa aikana roomalainen riitus on laajentunut ja muuttunut jonkin verran muiden katolisten jumalanpalvelusjärjestysten tavoin.[2]
Roomalaisen riituksen juuret ovat Rooman seurakunnassa ensimmäiseltä vuosisadalta eteenpäin kehittyneissä käytännöissä. Riituksen mukaisen messun ydinosat pysyivät melko muuttumattomina Gregorius I:n ajoilta (590–604) vuoteen 1570 asti, jolloin Pius V:n uudistettu jumalanpalvelusjärjestys astui voimaan. Uudistuksen yhteydessä roomalainen riitus standardisoitiin ja määrättiin käyttöön kaikissa latinalaisen kirkon hiippakunnissa ja sääntökunnissa, joiden oma jumalanpalveluskäyttö oli alle 200 vuotta vanha.[3]
Riituksen liturginen kieli on perinteisesti ollut latina. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen Paavali VI kuitenkin julkisti vuonna 1969 uudistetun jumalanpalvelusmuodon, jossa katolinen messu saatettiin toimittaa latinan lisäksi myös kansankielisenä. Kansankielinen messu on tämän jälkeen yleistynyt katolisessa maailmassa, ja nykyisin valtaosa roomalaisen riituksen jumalanpalveluksista seuraa kansankielistä versiota latinankielisen sijaan.[1] Vuonna 2007 Benedictus XIV:n Summorum Pontificum salli uudelleen vuoden 1962 messukirjan mukaisen tridentiinisen messun käytön Paavali VI:n messun rinnalla tietyin ehdoin.[1][2] Tätä ennen paikalliset piispat olivat saaneet päättää tridentiinisen messun käytöstä, ja käytännöt kirkon sisällä olivat vaihdelleet.[3] Benedictus määritteli messun molemmat muodot keskenään tasavertaisiksi, ja niiden täsmennettiin palvelevan eri tarkoitusta: Novus Ordo edustaa messun tavanomaista muotoa, kun taas tridentiininen messu edustaa sen erityislaatuista muotoa.[1]
Suomessa roomalainen riitus on ollut käytössä keskiajalla vain rajallisesti. Turun hiippakunnassa käytettiin omaa dominikaaniseen riitukseen perustuvaa liturgista käytäntöä luultavasti 1200-luvun lopulta lähtien, joskin käytännössä yksityiskohdat ovat voineet poiketa seurakunnasta riippuen ainakin 1400-luvulle asti, jolloin käyttöä pyrittin yhdenmukaistamaan.[4] Viipurin, Rauman ja Kökarin fransiskaanikonventeissa on sen sijaan ollut käytössä roomalaisen riituksen fransiskaaninen traditio, joka erosi varsinaisesta Rooman käytöstä muun muassa pyhimysten muistopäivien osalta.[3][4]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Scott P. Richert: What Is the Novus Ordo, or the Mass of Paul VI? Learn Religions. Viitattu 15.2.2024. (englanniksi)
- ↑ a b c Liturgical Studies: The Roman Rite Libraries, Research and Course Guides. Univesity of St. Thomas. Viitattu 15.2.2024. (englanniksi)
- ↑ a b c d Scott P. Richert: Tridentine Mass–Extraordinary Form of the Mass Learn Religions. Viitattu 15.2.2024. (englanniksi)
- ↑ a b Knuutila, Jyrki & Hiekkanen, Markus: ”Viipuri kirkollisena keskuksena 1200-luvun lopulta 1500-luvun puoliväliin”, Arki, kirkko ja artefakti: Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710), s. 38. 1. painos. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2017. ISBN 978-952-67216-5-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 13.2.2024).