Lajinmäärityksessä ihminen, tutkija tai luonnonharrastaja, pyrkii havaitsemaan eliöyksilön taksonomiset tuntomerkit, jotta kyseessä olevan yksilön laji voidaan selvittää. Useimmiten tämä tapahtuu eliöyksilön ulkoisia tuntomerkkejä eli fenotyyppiä tarkastelemalla.

Lajin tunnistamisessa eli lajinmäärityksessä oleellinen osa-alue on määritettävän eliöyksilön perinnölliset eli perityt rakennepiirteet, kuten lehtien kasvutapa ja muoto, varpaiden määrä tai siipisuonien sijainti (hyönteisillä). Nykyään on pyritty kehittämään myös genotyyppiin perustuvia lajinmäärityksen keinoja. Lähisukuisten eliöiden samanlaiset geenit vaikeuttavat kuitenkin lajin geneettistä määrittämistä. Lähisukuiset lajit ovat toki vaikeita tunnistaa myös fenotyyppiin perustuvassa lajinmäärityksessä.

Taksonomiset lajituntomerkit eivät aina ole helposti havaittavissa, joten usein lajinmäärityksessä käytetään apuna toissijaisia lajituntomerkkejä, kuten karvoituksen tai höyhenten määrää, väriä ja värin jakautumista, tai käyttäytymispiirteitä, kuten eliöyksilön ääntelyä tai liikkumistapaa. Lajinmääritys on sitä varmempi, mitä useampia taksonomisia lajituntomerkkejä yksilössä havaitaan. Taksonomisten lajituntomerkkien avulla pystytään epäselvät lajinmääritykset useimmiten varmistamaan, jos asia koetaan tarpeelliseksi. Harrastajien muistiinpanoissa epävarma lajinmääritys voidaan kirjata esimerkiksi suvun tai jopa heimon tarkkuudella. Tieteellisissä artikkeleissa tämänkaltainen epätarkkuus on epäsuotavaa.

Aiheesta muualla muokkaa

Tämä biologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.