Kustaa IV Aadolf
Kustaa IV Aadolf (1. marraskuuta 1778 Tukholma, Ruotsi – 7. helmikuuta 1837 Sankt Gallen, Sveitsi) oli Ruotsin kuningas 1792–1809. Hän oli viimeinen Suomea hallinnut Ruotsin kuningas.
| Kustaa IV Aadolf | |
|---|---|
 | |
| Ruotsin kuningas | |
| Valtakausi |
29. maaliskuuta 1792 – 29. maaliskuuta 1809 |
| Kruunajaiset | 3. huhtikuuta 1800 |
| Edeltäjä | Kustaa III |
| Seuraaja | Kaarle XIII |
| Syntynyt |
1. marraskuuta 1778 Tukholma, Ruotsi |
| Kuollut |
7. helmikuuta 1837 (58 vuotta) Sankt Gallen, Sveitsi |
| Hautapaikka | Riddarholmskyrkan, Tukholma |
| Puoliso | Fredrika Dorotea |
| Lapset |
Kustaa, Vaasan prinssi Kaarle Kustaa, Suomen suuriruhtinas Sofia, Badenin herttuatar Cecilia, Oldenburgin herttuatar Amalia |
| Suku | Holstein-Gottorp |
| Isä | Kustaa III |
| Äiti | Sofia Magdalena |
| Uskonto | luterilainen |
.svg)
Nuori ja vakavamielinen kuningas muokkaa
Kustaa IV Aadolf oli Kustaa III:n ja Sofia Magdalenan vanhin poika. Kun Kustaa III murhattiin maaliskuussa 1792, oli Kustaa IV Aadolf vasta 13-vuotias. Holhoojahallituksen johtoon tuli hänen setänsä Kaarle-herttua, mutta käytännössä valta oli kreivi Gustaf Adolf Reuterholmilla, joka oli Kaarle-herttualle läheinen vapaamuurariveli. Holhoojahallituksen kausi kesti vuoteen 1796 saakka, jolloin Kustaa IV Aadolf tuli täysi-ikäiseksi ja ryhtyi hallitsemaan itsenäisesti. Hän erotti lähes välittömästi Reuterholmin ja nimitti korkeisiin virkoihin samoja miehiä, joihin hänen isänsä oli luottanut. Muun muassa Johan Christopher Toll ja Gustaf Mauritz Armfelt nousivat merkittävään asemaan hänen hovissaan. Kustaa III:n ajan vilkas ja kulttuuripainotteinen hovielämä ei kuitenkaan palannut takaisin, sillä Kustaa IV Aadolf oli vakavamielinen ja syvästi uskonnollinen mies. Hänen mielenkiintonsa suuntautui maatalouden tuottavuuden parantamiseen ja muihin vastaaviin käytännöllisiin hankkeisiin.
Isänsä Kustaa III:n tavoin Kustaa IV Aadolf pyrki hallitsemaan itsevaltaisesti. Hän yritti välttää valtiopäivien koolle kutsumista, sillä hän pelkäsi ranskalaisten vallankumousaatteiden tarttuneen myös ruotsalaisiin alamaisiinsa. 1700-luvun lopun katovuodet ja rautamalmin vientivaikeudet ajoivat kuitenkin Ruotsin valtiontalouden niin syvään kriisiin, että kuninkaan oli pakko kutsua valtiopäivät koolle Norrköpingiin vuonna 1800, jotta hän saisi säätyjen suostumuksen lisäveroille.
Valtiopäivillä oli varsinkin aateliston taholta odotettavissa vastarintaa, sillä se suhtautui penseästi kuninkaan vahvaan valta-asemaan. Aatelisto ei kuitenkaan halunnut ajautua välirikkoon kuninkaan kanssa, sillä tämä oli varsin suosittu kansan keskuudessa. Oli myös yleisesti tiedossa, että talouskriisi ei ollut Kustaa IV Aadolfin tuhlaavaisuuden syytä, sillä hän oli hyvin säästäväinen mies.
Kuningas sai lopulta suostumuksen lisäveroille. Jotkut lisäverojen vastustajat oli tosin pitänyt hiljentää kiristyksen avulla: kuningas uhkasi aloittaa uudelleen Kustaa III:n murhan tutkimukset, mikä olisi saattanut paljastaa kiusallisia asioita monien vastustajien menneisyydestä. Lisäveroja alettiin periä muun muassa sokerista, pelikorteista, taskukelloista ja koirista. Valtiopäivien yhteydessä päätettiin myös rahauudistuksesta, jolla yritettiin saada setelirahan inflaatio kuriin. Ruotsi joutui lopulta myymään Wismarin kaupungin Mecklenburgille saadakseen riittävästi hopeaa setelirahojen lunastamista varten.
Ulkopoliittiset ongelmat kasaantuvat muokkaa
Napoleonin sodat levisivät 1800-luvun alussa lähes koko Eurooppaan. Kustaa IV Aadolf yritti aluksi pitää Ruotsin sotien ulkopuolella ja solmi vuonna 1800 puolueettomuusliiton Venäjän, Preussin ja Tanskan kanssa. Iso-Britannia ei kuitenkaan hyväksynyt puolueettomuutta, vaan vaati kaikkia valtioita lopettamaan kaupan vihollisensa Ranskan kanssa. Brittien laivasto iski Tanskaan ja uhkasi myös Ruotsia, jolla ei ollut edellytyksiä torjua brittien hyökkäystä. Ruotsi joutui luopumaan puolueettomuudestaan ja käymään jatkossa ulkomaankauppaansa brittien sanelemin ehdoin.
Kustaa IV Aadolf alkoi vuoden 1803 paikkeilla siirtyä selkeästi Ison-Britannian puolelle Ranskaa vastaan. Liittoutuminen Ison-Britannian kanssa olisi ollut perusteltavissa järkevästi, sillä Iso-Britannia oli Ruotsin tärkein kauppakumppani. Kuninkaan ulkopoliittinen suunnanmuutos perustui kuitenkin lähinnä tunteisiin. Kustaa IV Aadolfin oikeustajua nimittäin loukkasi se, että Napoleon I oli röyhkeästi kaapannut vallan Ranskassa ja oli alkanut vaatia itselleen kuninkaille kuuluvaa kunnioitusta. Vähitellen hänen Napoleon-vihansa kasvoi niin suureksi, että hän alkoi pitää tätä Raamatun ennustamana Antikristuksena.
Ruotsi liittyi Napoleonin vastaiseen sotaan vuonna 1805 ja siirsi joukkoja Pommeriin. Kustaa IV Aadolf johti henkilökohtaisesti sotatoimia, mutta hän ei ollut Napoleonin kaltainen strateginen nero, vaan antoi sodanjohtajana itsestään melko naurettavan vaikutelman. Myös Ruotsin armeija oli heikosti varautunut sodankäyntiin. Napoleonin joukot ajoivat ruotsalaiset nopeasti täydellisen tappion partaalle, ja Ruotsin oli pakko vetäytyä vähin äänin sodasta. Kustaa IV Aadolf ei kuitenkaan ottanut tästä opikseen, vaan uskoi yhä jääräpäisesti siihen, että Ruotsin kannattaa jatkaa jyrkkää Napoleonin vastaista politiikkaansa.
Suomen sota ja kuninkaan syrjäyttäminen vallasta muokkaa
Venäjän keisari Aleksanteri I ja lähes koko Euroopan valloittanut Ranskan keisari Napoleon Bonaparte sopivat Tilsitissä heinäkuussa 1807, että Venäjä yrittäisi taivuttaa Ruotsin mukaan Ison-Britannian vastaiseen kauppasaartoon eli mannermaasulkemukseen ensin diplomaattisin keinoin ja mikäli se ei auta, niin tarvittaessa vaikka voimatoimin hyökätä Ruotsiin vastatoimeksi sen epäviisaasta liittoutumisesta Ison-Britannian kanssa. Kustaa IV Aadolf ei taipunut Venäjän keisarin vaatimuksiin. Kuningasta varoitettiin useasti Venäjän hyökkäysaikeista idässä, mutta hän ei jostain syystä uskonut varoituksiin. Suomen puolustus laiminlyötiin, kuningas odotti kevättä ja Englannista meritse saapuvia apujoukkoja. Kun Venäjä talvella 1808 hyökkäsi ilman sodanjulistusta, oli Ruotsin armeijan pääjoukko toisella puolella valtakuntaa Skånessa, varautuneena Tanskan suunnalta tulevaan hyökkäykseen, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.
Suomen sota 1808–1809 oli Ruotsille sotilaallinen katastrofi, sillä lähes koko Suomi menetettiin viholliselle muutamassa kuukaudessa ja lopulta Ruotsi joutui luovuttamaan kolmasosan alueestaan Venäjälle. Kustaa IV Aadolfin sodanjohtokyvyt osoittautuivat jälleen vähäisiksi, ja kun hänen johtamansa vastahyökkäys epäonnistui, sai hän raivokohtauksen ja syytti upseereitaan petoksesta. Vastoinkäymiset johtivat vähitellen siihen, että kuninkaan mielenterveys alkoi horjua. Yleinen mieliala alkoi kääntyä kuningasta vastaan, ja varsinkin armeijassa oltiin katkeria kärsityistä tappioista. Syntyi kuninkaan vastainen salaliitto, ja 13. maaliskuuta vuonna 1809 seitsemän sotilasta Carl Johan Adlercreutzin johdolla ryntäsivät kuninkaan linnaan ja pidättivät ja vangitsivat kuninkaan ja tämän perheen. Häntä pidettiin kotiarestissa Gripsholmin linnassa.
Valta siirrettiin väliaikaiselle hallitukselle, jonka johtoon tuli Kaarle-herttua, josta myöhemmin tuli lyhyaikainen kuningas Kaarle XIII. Tämä kutsui valtiopäivät koolle. Kustaa IV Aadolf luopui vapaaehtoisesti vallasta 29. maaliskuuta 1809, säästääkseen kruununsa pojalleen, mutta 19. toukokuuta 1809 valtiopäivät päättivät, että hänen jälkeläisensä ovat menettäneet oikeuden Ruotsin kuninkuuteen. Lisäksi hänet päätettiin joulukuussa 1809 karkottaa perheineen Ruotsista. Perhe matkusti Badeniin Saksaan, jonne perhe jäi syrjäytetyn kuninkaan jatkaessa matkaa Sveitsiin. Kustaa IV Aadolf oli aluksi hyvin masentunut kohtalostaan, ja hänen avioliittonsakin päätyi eroon vuonna 1812. Kustaa IV Aadolf vietti kiertelevää elämää eurooppalaisissa kaupungeissa vuoteen 1833 asti, jolloin hän asettui asumaan St. Galleniin, Sveitsiin. Siellä Kustaa IV Aadolf kuoli vuonna 1837.
Ainoa tapa, jolla entinen kuningas saattoi maanpaossa ollessaan vaikuttaa politiikkaan, oli kirjoittaminen sanomalehtien mielipidepalstoille. Vähäisestä vaikutusvallastaan huolimatta hän toisinaan epäili, että ruotsalaiset agentit yrittivät tappaa hänet. Niinpä hän käytti maanpakolaisvuosinaan muun muassa salanimiä ”eversti Gustafsson” ja ”Gottorpin kreivi”. Kuningas Oskar II:n aikana Kustaan ruumis tuotiin Ruotsiin ja haudattiin Riddarholmskyrkaniin, Tukholmaan.
Avioliitto ja perhe muokkaa
Kustaa IV Aadolf oli kihlannut Mecklenburg-Schwerinin herttuatar Louise Charlotten (1779–1801) marraskuussa 1795, perunut äkisti kihlauksen heti tultuaan täysi-ikäiseksi, vaikka tulevaa morsianta oli jo muistettu rukouksissa Ruotsin kirkoissa. Suurherttua Fredrik Frans I vaati tyttärensä puretusta kihlauksesta kompensaatiota ja vuonna 1803 sellainen saatiin sovituksi.
Hän sai kutsun Katariina II:lta vierailla Venäjällä huhtikuussa 1796. Kuningas matkusti elokuussa Pietariin setänsä Södermanlannin herttua Kaarlen kanssa salanimillä kreivi Gaga ja kreivi Vasa. Avioliitto keisarinnan pojantyttären, suuriruhtinatar Aleksandra Pavlovnan kanssa olisi tuonut Ruotsiin valtavat myötäjäiset sekä poliittista vakautta. Nuoret myös pitivät toisistaan paljon ja 13-vuotias morsian, joka oli jo kaksi vuotta opiskellut ruotsia, oli surun murtama, kun kuningas perui kihlauksen. Avioliitto kaatui syykuussa 1796 kahteen ylitsepääsemättömään kysymykseen: tulevan kuningattaren ortodoksiseen uskontoon sekä Gustav Mauritz Armfeltiin, ja oli siirtynyt Ruotsin kruunun palveluksesta Venäjän keisarikunnan puolelle. Ruotsin laissa oli kohta, jossa sanottiin että hallitsijan ja hänen puolisonsa tulee tunnustaa samaa uskontoa.
Lokakuussa 1797 kuningas avioitui Badenin prinsessa Fredrika Dorotean kanssa, joka oli Aleksanteri I:n vaimon Elisabet Aleksejevnan sisar. Kustaa IV Aadolfin puoliso vuosina 1797–1812 oli Fredrika Dorotea (1781–1826). Avioliitosta syntyi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Kustaa IV Aadolfin vanhin poika Kustaa, Vaasan prinssi (1799–1877) loi menestyksekkään sotilasuran Itävallan armeijassa. Hän piti isänsä kuoleman jälkeen itseään Ruotsin laillisena hallitsijana, mutta ei koskaan ryhtynyt konkreettisiin toimiin syrjäyttääkseen Ruotsia Kaarle XIII:n jälkeen hallinneen Bernadotten hallitsijasuvun.
Jälkimaine muokkaa
Historioitsijat ovat yleensä pitäneet Kustaa IV Aadolfia huonona hallitsijana. Häntä on luonnehdittu ahdasmieliseksi ja jääräpäiseksi mieheksi, joka syyllistyi karkeisiin ulkopoliittisiin virheisiin ja vei siten Ruotsin yhteen historiansa pahimmista kriiseistä. Kaunokirjallisuudessa hänestä on jopa tehty mahtipontinen typerys: J. L. Runebergin runossa ”Kuningas” (Vänrikki Stoolin tarinat, osa 1) Kustaa IV Aadolf pukee ylleen suuren edeltäjänsä Kaarle XII:n univormun, esiintyy juhlallisesti tuossa asussa avustajilleen ja kuvittelee tällä teollaan vahvistavansa suomalaisten taistelutahtoa venäläisiä vastaan.
- Kuningas juhlallisna, kuin mikä jumala, kahdennentoista Kaarlen nyt nähtiin puvussa.
- Täll’ erää liian ylväs hän oli puhumaan, salissa pitkill’ astui hän askelilla vaan.
Runeberg kohteli kuningasta kuitenkin tarpeettoman tylysti. Kustaa IV Aadolf ei ollut typerys, vaan ymmärsi hyvin muun muassa valtiontalouteen liittyviä asioita. Hänellä oli myös aitoa kiinnostusta kansansa elinolojen parantamiseen.
Lähteet muokkaa
- Alf Henrikson (1966): Svensk historia, sivut 741–759, 3. painos, Bonniers, ISBN 91-0-047053-8
Aiheesta muualla muokkaa
- Ilkka Mäntylä: Kustaa IV Aadolf (1778–1837) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 10.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
|
Edeltäjä: Kustaa III |
Ruotsin kuningas 1792–1809 |
Seuraaja: Kaarle XIII |