Wikipedia

Kiinan riittikiista

Kiinan riittikiista oli katolisten lähetys­saarnaajien 1600-luvulla käymä kiista kungfutse­laisuuden uskonnolli­sesta luonteesta ja kiinalaisista rituaaleista. Kiistan aiheena oli, oliko kiinalaisten perinteisiä esi-isien kunnioittamiseksi suoritettuja rituaaleja sekä muita kungfutselaisia ja kiinalaisia keisarillisia riittejä pidettävä pakanallisina uskonnollisina menoina, missä tapauksessa ne olisivat katolisen uskon vastaisia.[1][2]

Matteo Ricci (vasemmalla) ja Xu Guangqi (kiin. 徐光啟) (oikealla) Eukleideen Alkeet-teoksen (kiin. 幾何原本) vuonna 1670 julkaistun kiinankielisen painoksen kannessa

Jesuiitat esittivät mielipiteenään, että kiinalaiset riitit olivat maallisia eivätkä ne, tosin tietyin edellytyksin, olleet risti­riidassa kristinuskon kanssa, minkä vuoksi ne oli hyväksyttävä ja kristitty­jen­kin oli luvallista osallistua niihin.[3] Toista mieltä olivat kuitenkin dominikaanit ja fransiskaanit, jotka laativat asiasta raportin Roomaan.

Rooman Kansojen evankelisoimisen kongregaatio asettui vuonna 1645 dominikaanien puolelle ja tuomitsi selon­teossaan kiinalaiset riitit. Vuonna 1656 sama kongregaatio kuitenkin asettui jesuiittojen puolelle ja peruutti tuomionsa.[1] Tämä oli yksi monista kiistoista, joita jesuiitat ja dominikaanit kävivät keskenään Kiinassa ja muuallakin Aasiassa, muun muassa Japanissa[4] ja Intiassa.[5]

Kiistaan puuttuivat myös Euroopan johtavat yli­opistot samoin kuin Qing-dynastian keisari Kangxi, useat paavit, erityisesti Klemens XI ja Klemens XIV sekä Pyhän istuimen viran­omaiset. Ennen 1600-luvun loppua monet dominikaanit ja fransiskaanit olivat siirtyneet jesuiittojen kannalle, mutta Rooma vastusti. Klemens XI tuomitsi kiinalaiset riitit vuonna 1704. Vuonna 1742 Benedictus XIV vahvisti tuomion uudestaan ja kielsi enää väittelemästä asiasta.[1]

Kaksi vuosi­sataa myöhemmin Pyhä istuin otti asian jälleen käsittelyyn. Paavi Pius XII antoi 8. joulukuuta 1939 julistuksen, jonka mukaan kristityillä oli oikeus osallistua esi-isien ja Kungfutsen kunniaksi pidettyihin riitteihin ja seremonioihin. Myöhemmin Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962–1965) hyväksyi peri­aatteen, jonka mukaan paikallisia seremonioita voitiin mahdollisuuksien mukaan sisällyttää kirkon kristilliseen liturgiaan.[1]

Tausta muokkaa

Varhainen mukautuminen paikallisiin tapoihin muokkaa

 
Kiinassa lähetys­saarnaajina toimineet jesuiitat yrittivät omaksua kiinalaisia tapoja. Nicolas Trigault (1577–1628) kiinalaisessa asussa, Peter Paul Rubensin maalauksessa.

Toisin kuin Amerikan manterella, jonka Espanja ja Portugali olivat valloittaneet sotilaallisesti, Aasiassa eurooppalaiset lähetys­saarnaajat kohtasivat yhtenäisiä, luku­taitoisia yhteis­kuntia, joihin Euroopan vaikutus­valta ei ollut vielä sanottavasti ulottunut.[6]

Alessandro Valignano, Jeesuksen veljeskunnan edustaja, oli yksi ensimmäisistä jesuiitoista, joka suositteli teoksissaan Résolutions ja Cérémonial, että kristilliset tavat oli mukautettava Aasian yhteiskuntiin.[6]

Matteo Riccin sopeutumispolitiikka muokkaa

Kiinassa Matteo Ricci sovelsi Valgnanon Cérémonial-teoksen periaatteita Kiinan oloihin. Yhdessä vaiheessa jesuiitat jopa alkoivat käyttää buddha­laisten munkkien asua, ennen kuin he ottivat käyttöon arvokkaampana pidetyn Kiinan oppineiden virka­miesten silkki­puvun.[6] Erityisesti Matteo Riccin kristillisiä humanistisia näkemyksiä kungfutse­laisuudesta ja kiina­laisista rituaaleista, ”Matteo Riccin direktiivejä” (kiin. 利瑪竇規矩), seurasivat Kiinassa ja Japanissa toimineet jesuiitta­lähetys­saarnaajat. [7]

Paavi Aleksanteri VII hyväksyi 23. maalis­kuuta 1656 antamassaan päätöksessä ”kiinalaisille tavoille suosiolliset” käytännöt ja vahvisti samalla vuonna 1615 tehdyn päätöksen, joka hyväksyi kiinan kielen käytön liturgiassa. Tämä merkitsi huomattavaa poikkeusta katolisen kirkon yleisestä käytännöstä, joka yleensä kielsi paikallisten kielten käytön kirkossa ja edellytti käytettävän yksinomaan latinaa.[6]

Vuonna 1659 Kansojen evankelisoimisen kongregaatio, joka tunnetaan myös nimellä Propaganda Fide, antoi Aasiassa toimineille uusille lähetys­saarnaajille ohjeet, joissa heitä selvästi kehotettiin mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kunnioittamaan niitä:[8]

»Älä toimi kiihkomielisesti, älä esitä mitään syitä näiden kansojen vakuut­tamiseksi siitä, että heidän on muutettava riittejään, tapojaan tai käytäntöjään, paitsi jos ne selvästi ovat uskonnon (katolisen kristin­uskon) ja moraalin vastaisia. Mikä olisikaan järjettö­mämpää kuin tuoda Ranska, Espanja, Italia tai mikä tahansa muu Euroopan maa kiina­laisille? Älä vie heitä pois maistaan, vie heidät sen sijaan uskoon, uskoon joka ei hylkää riittejä tai taistele niitä vastaan, eikä muitakaan kansojen tapoja vastaan, elleivät ne ole sopi­mattomia, vaan sen sijaan yllä­pitää ja suojelee niitä »
( Lainaus vuoden 1659 ohjeista.[9])

Kiinalaisten suhtautuminen muokkaa

 
Keisari Kangxi ja jesuiitta­tähti­tieteilijä Adam Schall. ”Tapisserie de Beauvais”, 1690–1705.

Keisari Kangxi oli aluksi hyvissä väleissä Kiinassa toimineita jesuiitta­lähetys­saarnaajien kanssa. Hän oli kiitollinen niistä palveluksista, joita he suorittivat hänelle tähti­tieteen, diplomatian ja tykkien valmistamisen alalla.[10] Jesuiitat tekivät suuria palveluksia myös keisarikunnan sotavoimille välittämällä tietoa eurooppalaisesta tykistön teknologiasta, ja he johtivat monien eri kaliiberia olevien tykkien valmistusta. Jesuiitat Jean-François Gerbillon ja Thomas Pereira osallistuivat vuonna 1689 myös Nertšinskin rauhan­neuvotteluihin, joissa he toimivat kielen­kääntäjinä.[11] Ennen 1600-luvun loppua jesuiitat olivat myös saaneet monia kiinalaisia kääntymään kristin­uskoon.

Vuonna 1692 Kangxi antoi asetuksen suvaitse­vai­suudesta kristin­uskoa kohtaan (kiin. 容教令 tai 正教奉傳)[3][12][4][13]

»Eurooppalaiset ovat hyvin rauhallisia; he eivät lietso levottomuuksia maakunnissa, he eivät aiheuta vahinkoa kenellekään, he eivät tee rikoksia eikä heidän opillaan ole mitään yhteistä keisari­kunnassa esiintyvien valheellisten lahkojen kanssa, eikä sillä ole taipumusta kiihottaa kapinaan ... Päätämme sen vuoksi, että kaikki Taivaan herralle omistetut temppelit, missä paikassa ne sijaitsevatkin, on säilytettävä, ja että kaikille, jotka haluavat palvoa tätä Jumalaa, on sallittava pääsy näihin temppeleihin, suitsukkeiden uhraaminen hänelle ja kristittyjen vanhojen tapojen mukaiset seremoniat. Tämän vuoksi älköön kukaan tästedes vastustako heitä.[14]»

Tämä asetus soi kristin­uskolle Kiinassa saman aseman kuin buddha­laisuudella ja tao­laisuudella oli.[15] Keisari Kangxi otti myös muutamia jesuiittoja hoviinsa tiede­miehiksi ja taiteilijoiksi.[16]

Kiista muokkaa

Kiinaan päässeet jesuiitat onnistuivat menestyksellisesti palvelemaan keisarin hovissa. He tekivät kiinalaisiin vaikutuksiin tietämyksellään tähtitieteestä ja mekaniikasta, ja keisarillinen observatorio annettiin heidän ylläpidettäväkseen.[17] Heidän täsmällisten lasku­menetelmiensä ansiosta keisari onnistui ennustamaan auringon- ja kuun­pimennykset, mikä kuului hänen rituaalisiin velvollisuuksiinsa. Toiset jesuiitat toimivat hovimaalareina. Jesuiittoihin taas Kiinan konfutse­lainen yläluokka teki suuren vaikutuksen, ja he omaksuivat pitkälti Kiinan ylä­luokan elin­tavat.[18][19]

 
Isä Philippe Couplet’n ja isä Prospero Intorcettan teos Confucius Sinarum Philosophus ("Kiinalainen filosofi Kungfutse") vuodelta 1687.

Ongelmaksi lähetystyötä harjoittaville jesuiitoille muodostui kuitenkin, miten heidän olisi suhtauduttava kiinalaisiin riitteihin. Vähitellen he alkoivat Matteo Riccin oppien mukaisesti hyväksyä ne.[20] Kiinan yläluokka oli sitoutunut kungfutse­laisuuteen, kun taas muu väestö harjoitti enimmäkseen buddha­laisuutta ja tao­laisuutta. Tästä huolimatta kaikki kolme muodostivat sekä valtiollisen että yksityisen elämän viitekehykset. Sekä kungfutse­laisuuteen että tao­laisuuteen kuului oleellisena osana kunkin omien esi-isien kunnioitus.[4]

Jesuiittojen lisäksi muutkin uskonnolliset järjestöt kuten dominikaanit, fransiskaanit ja augustinolaiset aloittivat lähetystyön Kiinassa 1600-luvulla ja saapuivat sinne usein Espanjan siirto­maana olleilta Filippiineiltä. Toisin kuin jesuiitat, he kieltäytyivät millään tavoin sopeutumasta paikallisiin tapoihin ja halusivat soveltaa Kiinaan samaa tabula rasa -periaatetta, jota he olivat soveltaneet muuallakin,[21] ja jesuiittojen käytännöt kauhistuttivat heitä.[22] Täten he panivat alulle kiivaan kiistan, jonka he toivat Roomaan tiedoksi ja ratkaistavaksi.[23] He nostivat esiin kolme erimielisyyden aihetta:[21]

  • Miten sana ”Jumala” olisi käännettävä kiinan kielelle. Tavallisin käännös oli ollut Tianzhu (天主), ”Taivaan Herra”, mutta jesuiitat olivat hyväksyneet, että kiinalaiset kristityt käyttäisivät Jumalasta sanaa Tian (天) (”taivas”) tai Shangdi (上帝) (Ylin herra, Korkein hallitsija)
  • Saivatko kristityt osallistua Kungfutsen kunniaksi tiettyinä aikoina vuodesta järjestettyihin riitteihin
  • Saivatko kristityt käyttää muisto­tauluja, joissa oli sanat ”sielun paikka”, ja osallistua kiinalaisten esi-isiensä kunniaksi pitämiin riitteihin.

Roomassa jesuiitat yrittivät selittää, että nämä ”kiinalaiset riitit” eivät olleet uskonnollisia vaan sosiaalisia seremonioita, ja että kristinuskoon kääntyneillekin oli hyväksyttävää osallistua niihin.[12][24] Jesuiittojen mukaan myös kiinalainen kansan­usko, uhrit keisarille ja esi-isille olivat luonteeltaan ei-uskonnollisia eivätkä sen vuoksi olleet yhteen­sopimattomia katolisuuden kanssa, kun taas heidän vastustajiensa mukaan nämä olivat sikäläisten pakanallisten uskontojen harjoittamista, ensimmäisen käskyn kieltämää epä­jumalien palvontaa ja sen vuoksi katolisen uskon vastaisia.[12][25]

Paavi Klemens XI:n päätös muokkaa

 
Paavi Klemens XI

Klemens XI tuomitsi 20. marraskuuta 1704 antamassaan säädöksessä Cum Deus optimus kiinalaiset riitit ja kungfutse­laiset rituaalit ja kielsi väittelemästä asiasta enempää.[12][20] Säädöksessä kiellettiin myös käyttämästä Jumalasta nimiä Tiān ja Shàngdì ja edellytettiin käytettävän nimitystä Tiānzhǔ ('Taivaan Herra').[12]

Vuonna 1705 paavi lähetti keisari Kangxin luo paavillisen lähetystön tekemään asian hänelle selväksi. Charles-Thomas Maillard De Tournonin johtama lähetystö ilmoitti kiinalaisten riittien kiellosta tammikuussa 1707, mutta sen vuoksi heidät karkotettiin Macaoon.[26][3]

Paavi antoi 19. maaliskuuta 1715 vielä bullan Ex illa die, joka virallisesti tuomitsi kiinalaiset riitit:[26][27][28]

»Paavi Klemens XI toivoo saattavansa seuraavat tosi­asiat maailman kaikkien kansojen tietoon ...

I. Lännessä käytetään Taivaan, Maan ja koko maailman­kaikkeuden luojasta nimeä Deus (Jumala). Koska sana Deus ei sovellu kiinan kieleen, Kiinassa asuvat länsi­maalaiset ja katolisuuteen kääntyneet kiinalaiset ovat monien vuosien ajan käyttäneet nimitystä "Taivaallinen Herra" (Tiānzhǔ). Tästedes nimityksiä kuten "Taivas" [Tiān] ja "Shàngdì" ei pidä käyttää: Deusta tulee nimittää Taivaan, Maan ja koko maailman­kaikkeuden Herraksi. Tauluja, joissa on kiinalaiset sanat "Kunnioitus taivasta kohtaan", ei saa ripustaa katoliseen kirkkoon, ja mikäli sellainen jossakin kirkossa jo on, se on välittömästi poistettava.

II. Keväinen ja syksyinen Kungfutsen palvonta ja esi-isien palvonta eivät ole sallittuja katolisuuteen kääntyneille. He eivät saa olla rituaaleissa läsnä edes sivusta­katsojina, sillä läsnäolo sivusta­katsojana tässä rituaalissa on yhtä pakanallista kuin aktiivinen osallistuminen siihen.

III. Kiinalaiset virkamiehet ja valta­kunnallisissa, maa­kunnallisissa tai piiri­kunnallisissa tutkinnoissa menestyneet ehdokkaat, jos he ovat kääntyneet roomalais­katolisuuteen, eivät saa osallistua kungfutse­laisissa temppeleissä jokaisen kuu­kauden ensimmäisenä ja viidentenä­toista päivänä pidettäviin palvontamenoihin. Sama kielto koskee kaikkia kiinalaisia katolilaisia, jotka virka­miehinä on vastikään nimitetty virkoihinsa tai jotka opiskelijoina ovat vastikään läpäisseet valta­kunnalliset, maa­kunnalliset tai piiri­kunnalliset tutkinnot.

IV. Kukaan kiinalainen katolilainen ei saa palvoa esi-isiään suvun temppeleissä.

V. Kiinalainen katolilainen ei saa kotona, hautausmaalla eikä hautajaisten aikana suorittaa esi-isien palvonta­menoja. Hän ei saa tehdä niin edes ollessaan ei-kristittyjen seurassa. Sellainen rituaali on luonteeltaan pakanallinen olo­suhteista riippumatta.

Edellä olevista päätöksistä huolimatta olen tehnyt selväksi, että kiinalaiset käännynnäiset saavat jatkaa muita kiinalaisia tapoja ja perinteitä, joita ei voida mitenkään tulkita luonteeltaan pakanallisiksi. Tamän päätöksen tarkoitus ei ole vaikuttaa siihen, miten kiinalaiset hoitavat koti­talouksiaan tai hallitsevat maataan. Kiinassa toimiva paavillinen lähetystö määrittää tarkemmin, minkä tapojen noudattaminen edelleen sallitaan ja minkä ei. Paavillisen lähetystön poissa­ollessa vastuu sellaisten päätösten tekemisestä kuuluu Kiinassa harjoitettavan lähetystyön johdolle ja Kiinan piispalle. Lyhyesti sanottuna tavat ja perinteet, jotka eivät ole risti­riidassa roomalais­katolisuuden kanssa, on sallittava, kun taas sellaisia, jotka selvästi ovat sen vastaiset, ei ole suvaittava missään olo­suhteissa.[29]»

Vuonna 1742 Benediktus XIV toisti bullassaan Ex quo singulari Klemens XI:n säännökset. Benediktus vaati, että Kiinassa toimivien lähetys­saarnaajien oli valalla vannottava, etteivät he enää kiistele asiasta.[30]

Keisari Kangxin vastatoimet muokkaa

Vastatoimena paavin päätökselle kiinalaiset karkottivat 1700-luvun alussa maasta kaikki katoliset lähetys­saarnaajat.[31]

Heinäkuussa 1706 Kiinan keisari Kangxi oli saanut tarpeekseen Charles-Thomas Maillard De Tournonin johtamasta paavillisesta lähetystyöstä, ja hän antoi keisarillisen määräyksen, että lähetys­saarnaajat saivat jäädä Kiinaan vain sillä ehdolla, että he julistivat noudattavansa Matteo Riccin sääntöjä.[20]

Vuonna 1721 Kangxi, joka ei voinut hyväksyä Klemens XI:n säännöksiä, kielsi kristillisen lähetystyön Kiinassa.[32][33] Kangxin säädöksessä sanottiin:

»Luettuani tämän julistuksen olen päätellyt, että länsimaalaiset ovat todella pikkumaisia. Heidän kanssaan on mahdotonta keskustella järkevästi, koska he eivät ymmärrä suurempia asioita niin kuin me Kiinassa ne ymmärrämme. Ei ole ainoatakaan länsi­maalaista, joka olisi perehtynyt kiinalaisiin teoksiin, ja heidän huomautuksensa ovat usein uskomattomia ja naurettavia. Tästä julistuksesta päätellen heidän uskontonsa on aivan saman­lainen kuin monet pienet mutta kiihko­mieliset buddhalaiset ja taolaiset lahkot. En ole koskaan nähnyt asia­kirjaa, joka sisältäisi yhtä paljon mielettömyyttä. Tästä lähtien länsi­maalaisten ei sallita saarnata Kiinassa, jotta he eivät aiheuttaisi enempää levottomuuksia.[34]»

Kiinalaiset käännynnäisetkin osallistuivat kiistaan laatimalla vasta­lause­kirjelmiä, kirjoja ja pamfletteja.[20] Ankarimmat kiistat käytiin eräiden kristittyjen oppineiden ryhmän ja katolisen piispa Charles Maigrot de Crisseyn välillä Fujianin maakunnassa. Kiinalainen käännynnäis­ryhmä oli jesuiittojen, piispa vähemmän mukautuvien domikaanien ja fransiskaanien kannalla.[24]

Qianlongin vahvistus muokkaa

Vaikka jesuiitat yhä puolustivat kristin­uskoa Kiinassa tavalla, joka perustui Matteo Riccin ensimmäisenä harjoittamaan mukautumis­politiikkaan, heidän toimintansa päättyi 1700-luvulla epä­onnistumiseen. Keisari Qianlongin aikana kiinalaisia kristittyjä alettiin vainota yhä enemmän.[12] Vaikka keisari Qianlong arvosti ja ihaili jesuiitta Giuseppe Castiglionen taide­teoksia ja länsi­maista teknologiaa, hän saattoi kristin­uskon vastaiset säädökset uudestaan voimaan vuonna 1737.[12]

Jesuiittajärjestön lakkauttaminen muokkaa

Paavi Klemens XIV lakkautti jesuiitta­veljes­kunnan vuonna 1773 muun muassa sen vuoksi, koska hän ei hyväksynyt jesuiittojen mukautumis­politiikkaa; erityisesti vuoden 1773 säädös ei hyväksynyt sitä, että kiinalaiset riitit voitaisiin asettaa Euroopan ja kristin­uskon rinnalle.[20]

Paavi Pius XII:n päätös muokkaa

Riittikiista oli edelleen suurimpana esteenä katolisen kirkon yrityksille kiinalaisten käännyttämiseksi kristin­uskoon. Vuonna 1939, muutamia viikkoja paaviksi valitsemisensa jälkeen, Pius XII määräsi Kansojen evankelisoimisen kongregaatiota lieventämään Klemens XI:n ja Benedictus XIV:n säännöksiä.[35][36] Sen jälkeen kun apostoliset sijaiset olivat saaneet Mantšukuon hallitukselta vakuutuksen, että niin sanotut ”kiinalaiset riitit” olivat luonteeltaan vain ”maallisia”, Pyhä Istuin antoi 8. joulukuuta 1939 uuden Plane Compertum -nimisen säännöksen, jonka mukaan:

  • Katolilaisten on sallittua olla läsnä kungfutse­laisissa temppeleissä tai kouluissa Kungfutsen kunniaksi pidetyissä seremonioissa.
  • Katolilaisten virkamiesten ja opiskelijoiden on sallittua olla passiivisesti läsnä julkisissa seremonioissa, jotka näyttävät taika­uskoisilta.
  • On luvallista kallistaa päänsä tai muutoin osallistua kuolleiden tai heidän kuviensa edessä suori­tettaviin menoihin.
  • Kiinalaisia riittejä koskeva Benediktus XIV:n määräämä vala ei ole täysin sopu­soinnussa äskeisten säännösten kanssa, ja se on tarpeeton.[37]

Tämä merkitsi, että kiinalaisia tapoja ei enää pidetty taika­uskoisina vaan hyväk­syttä­vinä tapoina osoittaa kunnioitusta sukulaisille ja sen vuoksi sallittuja katolisille kristityille.[38] Samalla julis­tettiin, että kungfutselaisuus ei ole epäkristillinen, pakanallinen uskonto vaan filosofia ja oleellinen osa kiinalaista kulttuuria. Pian tämän jälkeen, vuonna 1943, Kiinan hallitus solmi diplomaatti­suhteet Vatikaanin kanssa. Paavin päätös muutti Kiinan kirkollisia oloja lähes vallan­kumouksellisesti.[39] Kun kirkko alkoi kukoistaa, Pius XII perusti paikallisen papillisen hierarkian, ja vuonna 1946 hän nimitti Thomas Tien Ken-sinin (kiin. 田耕莘), Qingdaon silloisen apostolisen vikaarin, ensimmäisenä Kiinan kansalaisena kardinaaliksi[39], ja myöhemmin samana vuonna Pekingin arkkipiispaksi.

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Chinese Rites controversy

Lähteet muokkaa

  • Frédéric Mangienne: Monseigneur Pigneau de Béhaine. Editions Eglises d'Asie, 1999. ISSN 12756865. ISBN 2-914402-20-1.
  • Missions étrangères de Paris. 350 ans au service du Christ. Pariisi: Editeurs Malesberbes Publications, 2008. ISBN 978-2-916828-10-7.
  • Jan Olav Smit: Pope Pius XII. Burns Oates & Washburne, 1951.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Chinese Rites Controversy (Roman Catholism) Encyclopedia Britannica. Viitattu 4.4.2014.
  2. ↑ The Chinese Rites Controversy: A Long Lasting Controversy in Sino-Western Cultural History pacificrim.usfca.edu. Arkistoitu 26.6.2010. Viitattu 4.4.2014.
  3. ↑ a b c Michael Dillon: ”Rites Controversy”, China – A Cultural and Historical Dictionary, s. 266. Curzon, 1998. ISBN 0-7007-0438-8.
  4. ↑ a b c George Minamiki: The Chinese rites controversy: from its beginning to modern times. Loyola University Press, 1985. ISBN 978-0-8294-0457-9. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Edward G. Gray, Norman Fiering: The Language Encounter in the Americas, 1492–1800: A Collection of Essays, s. 117. Berghahn Books, 2000. ISBN 978-1-57181-210-0. Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ a b c d Frédéric Mantienne: Monseigneur Pigneau de Béhaine, s. 177–202. Pariisi: Editions Eglises d'Asie, 1999. ISSN 12756865. ISBN 2-914402-20-1.
  7. ↑ What Were "The directives of Matteo Ricci" Regarding the Chinese Rites?. Pacific Rim Reports, 2010, nro 54. Artikkelin verkkoversio. [vanhentunut linkki]
  8. ↑ Marcel Launay, Gérard Moussay: Les Missions étrangères: Trois siècles et demi d'histoire et d'aventure en Asie, s. 4–5, 77–78. Librairie Académique Perrin, 2008. ISBN 978-2-262-02571-7. Teoksen verkkoversio.
  9. ↑ Marcel Launay, Gérard Moussay: Les Missions étrangères: Trois siècles et demi d'histoire et d'aventure en Asie, s. 5, 77–78. Librairie Académique Perrin, 2008. ISBN 978-2-262-02571-7. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Mantienne, s. 180
  11. ↑ Launay, Moussay 2008, s. 83
  12. ↑ a b c d e f g Jocelyn M. M. Marinescu: Defending Christianity in China: The Jesuit Defense of Christianity in the "Lettres Edifiantes Et Curieuses" & "Ruijianlu" in Relation to the Yongzheng Proscription of 1724, s. 29, 33–, 136–, 240–. ProQuest, 2008. ISBN 978-0-549-59712-4. Teoksen verkkoversio. [vanhentunut linkki]
  13. ↑ Stephen Neill: History of Christian Missions. Penguin Books, 1964. Teoksen verkkoversio.
  14. ↑ Don Alvin Pittman: Toward a Modern Chinese Buddhism: Taixu's Reforms, s. 35–36. University of Hawaii Press, 2001. ISBN 978-0-8248-2231-6. Teoksen verkkoversio.
  15. ↑ Jesus in history, thought, and culture. 2. K – Z, s. 170. ABC-CLIO. ISBN 978-1-57607-856-3. Teoksen verkkoversio.
  16. ↑ Zhidong Hao: Macau: History and Society, s. 133–. Hong Kong University Press, 2011. ISBN 978-988-8028-54-2. Teoksen verkkoversio.
  17. ↑ Joseph Needham, Colin A. Ronan: The Shorter Science and Civilisation in China. Cambridge University Press, 1985. ISBN 978-0-521-31536-4.
  18. ↑ Jesuit Astronomers in Beijing 1601–1805. Quarterly Journal of the Royal Astronomical Society, 1994, nro 35. Artikkelin verkkoversio.
  19. ↑ Joseph Needham: Chinese astronomy and the Jesuit mission: an encounter of cultures. China Society, 1958. Teoksen verkkoversio.
  20. ↑ a b c d e Stewart J. Brown, Timothy Tackett: Cambridge History of Christianity: osa 7, Enlightenment, Reawakening and Revolution 1660–1815, s. 463. Cambridge University Press, 2006. ISBN 978-0-521-81605-2. Teoksen verkkoversio.
  21. ↑ a b Mantienne, s. 178
  22. ↑ Launay, Moussay, s. 82
  23. ↑ Mantienne, s. 177–180
  24. ↑ a b D. E. Mungello: The Great Encounter of China and the West, 1500–1800, s. 28. Rowman & Littlefield Publishers, 2012. ISBN 978-1-4422-1977-9. Teoksen verkkoversio.
  25. ↑ Donald Frederick Lach, Edwin J. Van Kley: East Asia, s. 195. University of Chicago Press, 1998. ISBN 978-0-226-46765-8. Teoksen verkkoversio.
  26. ↑ a b Mantienne, s. 180
  27. ↑ 中國教會的禮儀之爭（1715年） (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ 现代欧洲中心论者对莱布尼茨的抱怨 (Arkistoitu – Internet Archive)
  29. ↑ Mantienne, s. 177–182
  30. ↑ The History Of The Catholic Church From The Renaissance To The French Revolution Volume 1, s. 202. Kessinger Publishing, 2004. ISBN 978-1-4191-2406-8. Teoksen verkkoversio.
  31. ↑ Chinese Christianity: An Interplay Between Global and Local Perspectives, s. 152. BRILL, 2012. ISBN 978-90-04-22574-9. Teoksen verkkoversio.
  32. ↑ Marcia R. Ristaino: The Jacquinot Safe Zone: Wartime Refugees in Shanghai, s. 21. Stanford University Press, 2008. ISBN 978-0-8047-5793-5. Teoksen verkkoversio.
  33. ↑ Robert Richmond Ells: They Need Nothing: Hispanic-Asian Encounters of the Colonial Period, s. 69. University of Toronto Press, 2012. ISBN 978-1-4426-4511-0. Teoksen verkkoversio.
  34. ↑ Dun Jen Li: China in transition, 1517–1911. Van Nostrand Reinhold, 1969. Teoksen verkkoversio.
  35. ↑ Matthew Bunson, Monsignor Timothy M Dolan: OSV's Encyclopedia of Catholic History, s. 228. Our Sunday Visitor Publishing, 2004. ISBN 978-1-59276-026-8. Teoksen verkkoversio. [vanhentunut linkki]
  36. ↑ Christina Miu Bing Cheng: Macau: A Cultural Janus, s. 78. Hong Kong University Press, 1999. ISBN 97-96-29-486-4. Teoksen verkkoversio.
  37. ↑ S.C.Prop. Fid., 8.12.1939, AAS 32–24.
  38. ↑ Jan Olav Smit: Pope Pius XII, s. 177–180. Lontoo, Dublin: Burns Oates & Washburne, 1951.
  39. ↑ a b Smit, s. 188

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kiinan_riittikiista&oldid=22136698”