Kauko Kare
Kauko Aatos Kare (vuoteen 1935 Karén; 19. huhtikuuta 1914 Hattula – 21. maaliskuuta 1996 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, toimittaja, kääntäjä ja kustantaja ja Urho Kekkosen ajan tunnettu toisinajattelija.[1] Kare käytti muun muassa nimimerkkejä Kaksiparta, Antti Kaleva Keinonen, Oka, Teemu ja Martinpoika.
Ura toimittajana muokkaa
Kauko Kareen isä oli hattulalaisen Vesunnin kartanon omistaja G. A. Karén. Kare pääsi ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta 1932, ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1957. Kare työskenteli 1930-luvulta alkaen toimittajana eri lehdissä, muun muassa Kajaani-lehdessä, ja oli 1940-luvulla Forssan Lehden päätoimittaja. Hän pyrki Ajan Suunnan päätoimittajaksi. Bjarne Nitovuoren mukaan hän ihaili Mussolinia.[2]
IKL:n ja AKS:n kaltaisiin oikeistolaisiin opiskelijajärjestöihin boheemi filosofian ylioppilas ei liittynyt. Jo sodan jälkeen hän tunnustautui tannerilaiseksi sosiaalidemokraatiksi, joskin elämänkerturit katsovat hänen edustaneen klassista liberalismia. Hän oli antikommunisti. Kare laski saaneensa kolmesti potkut mielipiteittensä vuoksi. 75 000 kappaletta myynyt menestysteos Tähän on tultu lopetti kesällä 1967 siitä koituneet rahahuolet.[3]
Kare työskenteli 1930-luvulta alkaen toimittajana etenkin Kajaani-lehdessä, 1940-luvulla Forssan Lehden päätoimittajana. Hänen ollessaan Suomalaisen Suomen toimitussihteerinä lehden avustajakuntaan kuuluivat myös Erno Paasilinna ja Aarne Kinnunen.[4]
Kare toimi WSOY:n kustannusvirkailijana 1948–1951 ja Suomalaisen Suomen toimitussihteerinä 1948–1952 sekä 1957–1966. Hän oli myös julkaisemansa aikakauslehden Nootin päätoimittaja ja johti perustamaansa ja omistamaansa Alea-Kirja Oy -kustantamoa vuodesta 1967. Lehtityössään Kare loi linjan, jossa yhdistyvät sotien aikana kehittynyt asevelihenki ja perinteinen isänmaallisuus. Kareen jyrkän ehdoton ote hänen oikeina pitämiinsä asioihin johti hänet välirikkoon työnantajien kanssa toinen toisensa jälkeen, ja näin hän ajautui yksinäiseksi freelancer-toimittajaksi.[5] Nootti-lehti oli Urpo Lahtisen Lehtimiehet-kustantamon julkaiseman skandaalilehti Hymyn ohella 1970-luvulla toistuvasti Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään Vladimir Stepanovin hampaissa.[6]
Karetta luonnehditaan usein sananvapauden esitaistelijaksi, mutta 1960-luvun kirjasodissa – kohteina Sissiluutnantti ja Juhannustanssit – hän asettui asevoimien ja kirkon kannalle ja tuomitsi kyseiset romaanit.[2]
Kekkos-kriitikko muokkaa
Kare nousi julkisuuteen 1967 julkaisemallaan teoksella Tähän on tultu: Paasikiven linjalta K-rintamaan, jossa hän arvosteli presidentti Urho Kekkosen toimia. Hän joutui tuolloin perustamaan oman kustantamonsa, jotta saisi teoksensa julkaistua.[2] Kareen mielestä Kekkosen linja oli ns. yöpakkasista lähtien syrjäyttänyt Paasikiven linjan, Saimaan kanava oli Suomelle kallis ja hyödytön, Neuvostoliitto osti Suomesta vientituotteita liian halvalla, riippuvuus neuvostoöljystä oli kansallinen uhkatekijä, poliittiset virkanimitykset pönkittivät Kekkosen sisäpoliittista vallankäyttöä ja Kekkonen oli vierailullaan Virossa vuonna 1964 tunnustanut Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon. Tähän on tultu ja sen täydennetty ja tiivistetty toinen versio saavuttivat suuren menekin. Ensimmäistä versiota myytiin lähes 70 000 kappaletta.
Kare oli tämän jälkeen yksi Kekkos-vastaisen oikeisto-opposition tunnetuimpia henkilöitä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Hänen kustantamonsa Alea-Kirja julkaisi kymmeniä muiden kustantamojen torjumia teoksia, joista valtaosa edusti poliittisia oppositionäkemyksiä. Vuoden 1978 presidentinvaalissa Kare politikoi Perustuslaillisen Kansanpuolueen ehdokkaan Ahti M. Salosen puolesta.[5]
Kareen johdolla perustettiin vuonna 1971 kansalaisjärjestö Itsenäisyyden Puolesta, jonka oli tarkoitus koota yhteen Kekkosen, kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan vastustajia yli puoluerajojen. Vuodesta 1974 Kare keskittyi Nootin toimittamiseen ja kustantamonsa johtamiseen, joten yhdistyksen puheenjohtajaksi tuli Heikki Eskelinen. Kare riitautui 1980-luvulle tultaessa yhdistyksen johdon kanssa.[7] Hän osoitti vuonna 1974 kiinnostusta Aleksandr Solženitskyn teoksen Vankileirien saaristo julkaisemiseen.[8]
Mauno Koiviston presidenttikaudella vuonna 1984 Alea-Kirjan julkaisema nimimerkki Sirje Sinilindin raportti Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikasta vuosina 1940–1984 katkaisi Suomen mediassa vaikenemisen todellisuudesta miehitetyssä Virossa. Historioitsija Seppo Zetterberg esitteli teoksen myönteisesti mm. Yleisradion Ajankohtaisessa kakkosessa.[9] Jukka Tarkan mukaan se perustui laajaan ja monipuoliseen, osittain läntisten tutkijoiden ulottumattomissa olleeseen lähdeaineistoon.[10]
Kauko Kare sai Aleksis Kiven Seuran Eskon puumerkki -mitalin vuonna 1991.[11]
Tarkka kirjoittaa, että monet historiantutkijat ovat vuosikymmenien viiveellä myöntäneet Kareen olleen Kekkos-kritiikissään useammin suunnilleen oikeassa kuin täysin väärässä. Tarkan mielestä Kareen uskottavuutta söi kuitenkin hänen koulupoikamaisen rehvasteleva tyylinsä, joka antoi aseita hänen vähättelijöidensä ja pilkkaajiensa käsiin.[5] Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla vuonna 1981 kirjoitettu kohukirja Tamminiemen pesänjakajat oli Tarkan mukaan Tähän on tultu -teoksen henkinen seuraaja.[12]
Teoksia muokkaa
- Toivo Pekkanen: Kirjailijankuvan piirteitä. WSOY 1952
- J. K. Paasikivi: Valtakunnallinen elämäntyö. Kivi 1956
- Yrjö Jylhä: Runoilijan- ja soturinkohtalo. Otava 1957
- Pukkisänky, pakinoita Lounais-Hämeestä (ja muualtakin). 1957
- J. K. Paasikivi: Itsenäisyys – rauha – valtiollinen sivistys. Karisto 1960
- Toivo Pekkasen ajatuksia. 1962
- Tunnettuja suomalaisia – Well-known Finns. Tekijät Jussi Pohjakallio ja Kauko Kare. Käännös Brad Absetz. Karisto 1962, 1963
- Asiasta sanaan: Suomalaisen asiaproosan tyylinäytteitä tarkasteluviitteineen. Tekijät Seppo Kahila ja Kauko Kare. Weilin+Göös 1965
- Tähän on tultu: Paasikiven linjalta K-rintamaan. Alea-Kirja 1967
- Tähän on tultu 2: Paasikiven linjalta Kekkosen kolmanteen. Alea-Kirja 1969
- Kaljupäitä ja paljasjalkaisia yksikamarinen leikin kuvastimessa, tekijät Kauko Kare ja Seppo Sauri. Karisto 1969
- Mehiläisen hunajaa, hämäläisestä auringonpaisteesta kiinalaiseen kuutamoon. 1970
- Vihreä murha, salapoliisiromaani. Alea-Kirja 1972 (salanimellä Antti Kaleva Keinonen)
- Kalle Kähkönen – toripojasta talousneuvokseksi muistikuvia. 1973
- Musta murha: Salapoliisiromaani. Alea-Kirja 1973. (salanimellä Antti Kaleva Keinonen)
- Ammattina autokyyditys Suomen taksiliikenteen vaiheita. 1974
- Tahko Pihkala: Legenda jo eläessään. WSOY 1975
- Tähän on tultu, Ahti M. Salonen: raportti presidentinvaihdoksen välttämättömyydestä vakava- ja leikkimielisille äänestäjille. Alea-Kirja 1977
- Yrjö Kivimies 8.12.1899–18.3.1980: Muistojulkaisu. Toimittanut Kauko Kare. Alea-Kirja 1980
- Paavo Susitaival: Aktivisti ei hellitä: tapahtumia, muistelmia, mielipiteitä 1917–1939; koonnut Kauko Kare. Karisto 1981
- Vanha iloinen kirkonkyläni ja sen maanmainio väki: Kaksiparran näkökulmasta. Alea-Kirja 1983
- Eino Leino: kansallisrunoilija elämän- ja kirjailijankohtalon luonnehdintaa. Alea-Kirja 1985
- EY – kyllä vai ei terveen järjen puolesta taloudellinen integraatio, maatalouden alueellinen kehitys, puoluevalta. Alea-Kirja 1992
- Terveen järjen puolesta2: Alea-Kirjan ja Nootin 25 vuotta. 1993
- "Tieteen pyhä lehmä" korkeakoulu – matalapolitiikka. 1994
- Vanhan Kuninkaankartanon iloiset vuodet (Hattulan Vesunnin kartano). Alea-Kirja 1994
Käännöksiä muokkaa
- Gabriel Ferry: Metsäsissi. WSOY 1955
- Honore de Balzac: Toursin kirkkoherra. Karisto 1960
- Gustaf Mattsson: "Tänään": valittuja pakinoita. Valikoinut ja suomentanut sekä esipuheen kirjoittanut Kauko Kare. Karisto 1961
- Gustaf Mattsson: Hyvä herrasväki: toinen sarja valittuja pakinoita, teoksesta valikoinut ja suomentanut Kauko Kare. Karisto 1967
- Otto Kumenius: Viiden rintaman vastavakoilija. Käsikirjoituksesta suomentanut Kauko Kare. Alea-Kirja 1969, 1983
- Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys. Karisto 1974, 1990, 1997
- Honore de Balzac: Ukko Goriot Toursin kirkkoherra Herra Gobseck. 1985
- Carl-Gustaf Lilius: Valta ja painajainen: poliittisia esseitä; suomentaneet Kauko Kare ja Olavi Laine. Alea-Kirja 1988
- Magnus Lemberg: Hjalmar J. Procopé: isänmaanystävä ja maailmankansalainen. Suomentaneet Kauko Kare ja Katariina Kare-Evans. Alea-Kirja 1994
Lähteet muokkaa
- Kurjensaari, Matti: ”Venäjän vanki: Kauko Kare”, Kansakunnan kaapin päällä. Helsinki: Tammi, 1969.
Viitteet muokkaa
- ↑ Uola, Mikko: ”Kare, Kauko (1914–1996)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 797–798. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Nitovuori, Bjarne: Kauko Kare – dissident till höger. Hufvudstadsbladet, 14.9.2020, s. 10. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 14.9.2020.
- ↑ Simula, Matti: Mies äärioikeassa: Fasistiksi herjattu Kauko Kare puolusti demokratiaa ja sananvapautta. Suomen Kuvalehti, 11.9.2020, nro 37, s. 62. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Tarkka, Pekka: Kauko Kare (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat. 21.3.1996.
- ↑ a b c Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 309–310. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-25796-7.
- ↑ J. Tarkka 2013, s. 348.
- ↑ Kotonen, Tommi: Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana, s. 150–151. Atena, Jyväskylä 2018.
- ↑ Tammi ei ota Solzhenitsyniä. Helsingin Sanomat 5.3.1974. Historia. Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten.
- ↑ Kauko Kare Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 3.5.2018. (viroksi),(suomeksi)
- ↑ J. Tarkka 2013, s. 444.
- ↑ Eskon puumerkin saajat Aleksis Kiven Seura. Viitattu 13.10.2016.
- ↑ J. Tarkka 2013, s. 385.
Kirjallisuutta muokkaa
- Grönroos, Simo: Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Diss. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2023. ISBN 978-951-51-9234-9. Teoksen verkkoversio. [vanhentunut linkki]
- Konttinen, Seppo – Vitie, Kari: Eri mieltä: Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Helsinki: Otava, 2020. ISBN 978-951-1-36604-1.
Aiheesta muualla muokkaa
- Kare, Kauko hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)