Wikipedia

Katajanokka

Helsingin 8. kaupunginosa

Katajanokka (ruots. Skatudden) on kaupunginosa Helsingin kantakaupungin itärannalla. Se oli alkujaan niemi, mutta nykyisin sen erottaa mantereesta Katajanokan kanava. Kanavan yli johtaa neljä siltaa, joiden mantereen puoleiset päät ovat Kauppatorin ja Aleksanterinkadun itäpään välisellä alueella.

Katajanokka
Skatudden
Kaupungin kartta, jossa Katajanokka korostettuna. Helsingin kaupunginosat
Kaupungin kartta, jossa Katajanokka korostettuna.
Helsingin kaupunginosat
Kaupunki Helsinki
Suurpiiri Eteläinen suurpiiri
Kaupunginosa nro 08
Pinta-ala 0,57 km² [1]
Väkiluku 4 994[2] (31.12.2020)
Väestötiheys 8 761 as./km²
Postinumero(t) 00160[3]
Lähialueet Kaartinkaupunki, Kaivopuisto, Kruununhaka, Mustikkamaa-Korkeasaari

Katajanokalla sijaitsevat muun muassa entinen vankila ”Nokka” (Hotel Katajanokka), Uspenskin katedraali, Katajanokan Kasino, Wanha Satama, Stora Enson pääkonttori, Suomen ulkoministeriö ja Viking Linen terminaali. Katajanokka muodostaa keskeisen osan Eteläsatamasta. 1800- ja 1900-luvuilla Katajanokka tunnettiin tavaraliikenteen solmukohtana ja jopa Suomen suurimpana tuontisatamana,[4] mutta sittemmin sen rooli asuinalueena on kasvanut. Katajanokalle liikennöivät raitiolinjat 4 ja 5.

Katajanokalla on noin 4 900 asukasta (2020).[5] Se kuuluu Vironniemen peruspiiriin ja Eteläiseen suurpiiriin. Katajanokan ja Kruununhaan raja kulkee kanavan luoteisrantaa pitkin.

Historia muokkaa

 
Katajanokan vanhaa puutaloasutusta vuonna 1868. Taustalla vasta valmistunut Uspenskin katedraali.
 
Katajanokan lentosatama Helsingin ilmailupäivien aikana talvella 1928. Vasemmalla näkyy Lutikkalinnan pääty radiomastoineen. Rakennuksessa sijainneen Radiopataljoonan lähetysaseman kautta lähetettiin Suomen ensimmäiset yleisradio-ohjelmat 1920-luvulla.

Katajanokka oli alun perin pääasiassa metsää. 1600-luvulla alueen pohjoisrannalla toimi ruukki, ja eteläpuolisella Laukkasaarella (ruots. Lökholmen) oli kruununmakasiini. Itäisin osa oli porvariston laidunmaata.[6] Helsingin kaupunkiasutus laajeni nykyisen Senaatintorin tienoilta Katajanokalle 1700-luvulla. Augustin Ehrensvärdin vuoden 1749 suunnitelmassa Katajanokka oli osa kaupunkia ympäröivää puolustusmuuria, sillä niemellä oli tärkeä strateginen merkitys.[7] Suunnitelma ei toteutunut, ja Katajanokalle alkoi muuttaa kalastajaperheitä. Niemelle syntynyt laitakaupunkiasutus jäi pääosin ennalleen vuosikymmeniksi sen jälkeenkin, kun Helsinki muilta osin oli 1800-luvun alkupuolella rakennettu Johan Albrecht Ehrenströmin laatiman asemakaavan (1812) mukaisesti kokonaan uudestaan. Asemakaavassa ehdotettu Katajanokan kanava, joka erotti niemen mantereesta ja yhdisti Helsingin Etelä- ja Pohjoissataman toisiinsa, rakennettiin vasta vuonna 1844.[8] Ehrenströmin kaavassa Katajanokka oli puolustuksen ja varastomakasiinien aluetta.[7]

Kaupunginosa tunnettiin alkujaan 1600-luvulla ruotsinkielisellä nimellä Estnäs Skatan (suom. Vironniemen kärki). Suomenkielinen väestö ei osannut ruotsia, joten skata on todennäköisesti muotoutunut suomalaiselle luontevaksi katajaksi. Ruotsinkielinen nimi Skat Udden löytyy vuoden 1775 kartasta, kun suomenkielinen nimi Katajanokka esiintyi ensimmäisen kerran Suomettaren sivulla vuonna 1856.[9]

Kasarmi muokkaa

 
Vastavalmistunut Merikasarmi kuvattuna Pohjoissatamasta päin vuonna 1827.
 
Itämeren laivaston sotasatama Katajanokan pohjoisrannassa vuonna 1907.

1810–1830-luvuilla Katajanokan itäiseen kärkeen rakennettiin Carl Ludvig Engelin ja A. F. Granstedtin suunnittelemia kasarmirakennuksia venäläisen sotaväen käyttöön. Vuonna 1831 kasarmialueelle sijoittui Ensimmäisen suomenmaalaisen meriekipaasi, minkä jälkeen kasarmin nimeksi vakiintui Merikasarmi Katajanokan kasarmin sijaan. 1880-luvulla joukko-osasto lakkautettiin, kun Suomen suuriruhtinaskunnassa siirryttiin asevelvollisuusarmeijaan. Alueesta tuli tämän jälkeen Venäjän Itämeren laivaston tukikohta.[10][11]

Suomen itsenäistymisen jälkeen varuskunta-alue siirtyi puolustusvoimien käyttöön. Siellä sijaitsivat Helsingin laivastoasema ja sotasatama (vuoteen 1958), radiopataljoonan lähetysasema (1920-luvulla) sekä Valtion telakka ja konepajat -yhtiön (vsta 1950 Valmet Oy) telakat 1970-luvun puoliväliin. Merivoimien esikunta toimi 1880-luvulla rakennetussa punatiilisessä esikuntarakennuksessa vuoteen 1983 ja Kaartin pataljoona majaili merikasarmilla 1960-luvulla. Rappiolle päässeet Merikasarmin rakennukset korjattiin ja restauroitiin ulkoasiainministeriön käyttöön vuosina 1984–1989. Samalla rakennettiin uudet siipirakennukset vanhan tykistöpihan molemmin puolin. Osaksi toista siipirakennusta jätettiin porttirakennelma vuodelta 1776. Kyseessä on osa tykkimakasiinia, joka oli rakennettu Suomenlinnan rakentamisen kanssa samaan aikaan. Lisäksi matruusikasarmin itäpuolelle rakennettiin kopio läntisestä upseerikasarmista Engelin alkuperäistä suunnitelmaa noudattaen.[12]

Asemakaava muokkaa

Suurin osa Katajanokan länsiosan rakennuskannasta oli 1800-luvulle saakka vanhoja 1700-luvulla rakennettuja, jo pahasti rappeutuneita puutaloja ja varastoja. Poikkeuksena olivat vuonna 1868 rakennettu Uspenskin katedraali ja Suomen Rahapajan rakennus (1836), jotka toteutettiin Ernst Lohrmannin vuoden 1861 kaavan mukaan,[7] sekä varuskunnan läheisyydessä sijainnut Katajanokan vankila ja muutama aivan vuosisadan lopulla rakennettu asuinkerrostalo.[13] Katajanokka oli jäänyt asemakaavoitetun kaupungin ulkopuolelle, kunnes se nousi keskeisen kiinnostuksen kohteeksi 1870-luvulla,[14] jolloin kaupunki pakkolunasti alueen pienet puutalot.[15] Alue liitettiin asemakaavaan kaupungininsinööri J. Conrad D. Reuterin vuoden 1876 kaavassa.[16]

Vuonna 1879 Theodor Tallqvistille annettiin tehtäväksi laatia uusi asemakaava, jonka lähtökohtana tuli olla Katajanokan eteläosan sovittaminen aikaisempaa paremmin merenkulun ja kaupankäynnin tarpeisiin. Tallqvist otti vaikutteita Göteborgin, Kööpenhaminan ja Hampurin satamista.[16] Tallqvistin asemakaava valmistui vuonna 1882, vaikka toteutus jäikin odottamaan satamaradan valmistumista.[17] Kaavan mukaan Kruunuvuorenkadun eteläpuolinen ranta-alue varattiin satama-alueeksi ja pohjoispuolella oleva alue asuntoalueeksi. Niemen kärki jäi edelleen varuskunta-alueeksi. Kaavassa ei panostettu estetiikkaan, eikä puistoja ja viheralueita juuri ollut mukana.[7] Asuntokorttelien sijoittaminen sataman yhteyteen oli epätavallista. Syyksi on nähty se, että Katajanokan keskiosa olisi ollut satamatoiminnoille liian mäkistä maastoa, kun taas merelle satamaa pystyttiin laajentamaan maantäytöillä.[18]

Laiturirakennustöiden yhteydessä vuonna 1894 Katajanokkaan yhdistettiin täyttömaalla Laukkasaari.[19] Vuonna 1984 insinööri Herman Norrmén muokkasi Tallqvistin ehdotuksesta lopullisen asemakaavan, joka vahvistettiin seuraavana vuonna. Norrmén muun muassa lisäsi maantäyttöjä ja poisti kaavasta kääntöpöydät sekä satamaradan linjauksen Pohjoisrantaan, josta se Tallqvistin mukaan olisi voinut kulkea päärautatieasemalle Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan pohjoispuolitse.[20] Katajanokan kaavaa kritisoi muun muassa arkkitehti Lars Sonck, jonka mukaan alueesta tehtiin ”sekamelska”, jossa potentiaaliset virkistyspaikat oli ympäröity laitureilla, makasiineilla ja sotilaallisilla tarkoituksilla.[7]

Muuta rakennushistoriaa muokkaa

 
Postikorttikuva Luotsikadun, Satamakadun ja Kruunuvuorenkadun kulmasta noin vuonna 1900

Satama-alueelle rakennettiin joukko tiilisiä makasiineja. Viereinen asuntoalue, Katajanokan ”vanha puoli”, rakennettiin pääosin 1900-luvun alussa yhden vuosikymmenen kuluessa. Alueen rakennuskanta muodostaa harvinaisen yhtenäisen jugend-arkkitehtuurin kokonaisuuden. Esimerkiksi arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen suunnittelivat taloista kolme: ensimmäisenä näistä valmistui Tallbergin talo, jonka suunnitelma oli kolmikon ensimmäinen kilpailuvoitto.[21] Katajanokasta alkoi tulla varakkaampien väestönosien, erityisesti kauppiaiden ja virkamiesten asuttama alue.[22]

»Se oli individualismin ja nationalismin, romantiikan ja nuorten voimien reaktio vuosisadan lopulla vallinnutta akateemista kaavamaisuutta vastaan, joka saavutti niin intensiivisen ilmenemismuodon tämän alueen arkkitehtuurissa. Syntyi torneja ja sakaroita ja ulokkeita ja parvekkeita, jyrkkiä kattoja, omaperäisiä yksityiskohtia ja vahvaa elinvoimaa – joka hyvin usein merkitsi samaa kuin levottomuus, kaikki ristiriidassa edeltävän ajanjakson renessanssipainotteisten rakennusten kanssa.»
(Nils Wasastjernan 1940-luvulla kirjoittama kuvaus Katajanokan arkkitehtuurista[22])

Sataman läheisyydessä sijaitsi useita pääkonttoreita, kuten Keskon pääkonttori (1939) ja Pauligin konttori. Makasiineja rakennettiin muun muassa Osuustukkukaupalle ja Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnalle.[23] Pauligin kahvipaahtimo edusti alueen elintarviketeollisuutta. Se perustettiin vuonna 1904 ja oli toiminnassa 1960-luvun lopulle asti.[24]

1930-luvulla ehdotettiin siltaa Katajanokalta Korkeasaareen. Myös Katajanokan kanavan täyttämisestä keskusteltiin.[24]

Toisessa maailmansodassa tuhoutuneen muutaman talon tai rakentamattoman tontin uudisrakentaminen on toteutettu historialliseen ympäristöön sopeuttaen.

Katajanokan länsireunalla kanavan äärellä on akateemikko Alvar Aallon suunnittelema Stora Enson pääkonttori (1962), valkoisella marmorilla päällystetty, italialaisista renessanssipalatseista innoituksensa saanut rakennus. Se näkyy Pohjoisesplanadin päätteenä Kauppatorin suunnasta, joskin rakennuksen erityispiirre on, ettei sillä ikään kuin ole etujulkisivua. Sen tieltä purettiin koristeellinen, punatiilinen Norrménin talo, joka oli rakennettu vuonna 1897. Aallon rakennuksen sopivuudesta Kauppatorin miljööseen ja Uspenskin katedraalin hallitsemaan kaupunkikuvaan on käyty vuosikymmenestä toiseen kärjekästä väittelyä. Kun Enson rakennuksen lähelle rakennettiin vuonna 1993 ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston valkoinen toimitalo, rakennusten on katsottu tasapainottavan toisiaan ja muodostavan yhdessä oman selvärajaisen arkkitehtonisen kokonaisuutensa.[25]

Vuonna 1913 Uspenskin katedraalin tontille rakennettiin niin sanottu Rauhankappeli (Haminan rauhan 100-vuotismuistoksi). Se koettiin venäläisen sorron symbolina ja vuonna 1919 ilmeisesti kiihkokansalliset ylioppilaat tervasivat sen. Tervaa oli mahdoton puhdistaa vuolukivestä, mistä syystä rakennus purettiin.[26] 1960-luvulla Uspenskin katedraalin alle rakennettiin väestönsuoja.[27]

Katajanokan kärki muokkaa

Merikasarmia ympäröivän itäisen kärjen, ns. uuden puolen, rakennuskanta muodostui jo 1920-luvulla monenlaisista varasto-, työpaja- ja telakkatoimintaan liittyvistä rakennuksista.[10] Alueen eteläisellä rannalla sijaitsi myös Aeron (nyk. Finnair) lentosatama, josta käsin reittilentoliikennettä harjoitettiin vuodesta 1924 vuoteen 1936.[28] Katajanokan itäinen osa pysyi kaupunkilaisilta suljettuna.[29] Kun merivoimien varuskunta ja sotasatama olivat siirtyneet Upinniemeen ja Valmetin telakka muuttanut Vuosaareen, pääosa vanhoista varasto- ja teollisuusrakennuksista purettiin. Arkkitehtikolmikko Vilhelm Helander, Pekka Pakkala ja Mikael Sundmanin suunnittelema ”Katajanokan kärjen” asemakaava vahvistettiin vuonna 1976,[27] ja vuosina 1977–1986 alueelle nousi 21 uutta asuinkerrostaloa.[30] Viimeiset vapaat tontit rakennettiin vuosina 2006–2009. Alueen kaavoituksessa pyrittiin takaisin umpikorttelimaiseen tiiviiseen kaupunkitilaan vastakohtana aiemmalle lähiörakentamiselle, mitä on pidetty käännekohtana suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa. Lisäksi suunnitelmaa kiitettiin ympäröivän vanhan alueen rakennus- ja kulttuurihistoriallisten arvojen huomioon ottamisesta.[31] Aukiotilat pyrittiin mitoittamaan todellisen käyttäjämäärän mukaan sopivan kokoisiksi. Suunnittelunormien vuoksi rakennustehokkuus jäi kuitenkin vanhaa osaa alhaisemmaksi. Punatiiliset julkisivut määrättiin paikalla muurattaviksi, vaikka elettiin elementtirakentamisen kulta-aikaa. Suuri osa taloista kaavoitettiin vuokra- tai hitas-taloiksi, ja siksi kustannustasosta piti tinkiä. Esimerkiksi pysäköinti piti järjestää maantasoisena. Viimeisimmissä vuonna 2007 valmistuneissa taloissa sen sijaan pysäköinti on maan alla. Vanhaa rakennustakantaa otettiin uusiokäyttöön muun muassa liikuntatiloina ja kouluna.[27]

Satama muokkaa

 
Katajanokanlaituri vuonna 1967.
 
Katajanokan terminaali

Katajanokan eteläinen ranta rakennettiin 1800-luvun lopulla tavaraliikennesatamaksi, joka oli samalla osa Eteläsatamaa. Sinne johti Töölönlahden eteläpuolella sijainneelta Töölön tavara-asemalta alkanut, kaupungin eteläisiä rantoja kiertänyt Helsingin satamarata, joka valmistui Vanhan kauppahallin kohdalle vuonna 1894. Seuraavana vuonna rata ulottui Katajanokalle. Satamaan rakennettiin iso ratapiha, ja raiteita kulki eri makasiinien välissä. Yksi raide ylsi aivan itäosaan asti. Uusia raiteita rakennettiin vielä vuosina 1966–1967.[32]

Vuonna 1959 pystytettiin viimeiset Katajanokan 14 uudesta kolmijalkaisesta nosturista. Sen jälkeen Katajanokallakin pystyttiin parhaassa tapauksessa käyttämään kahta nosturia laivan jokaista luukkua kohden.[33] Yksi uusista nostureista oli purkamassa S/S Nioben lastia, kun tavaravaunuletka törmäsi nosturin jalkaan paikassa, jossa nosturin ja rautatien kiskot kulkivat ristiin. Nosturi kaatui ja romuttui täysin, mutta sen kuljettaja selvisi onneksi vammoitta.[34]

Satamatoimintaan liittyi aikoinaan lieveilmiöitä. Katajanokka oli 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin huonomaineista aluetta, jossa harjoitettiin viinan salakauppaa ja prostituutiota. Katajanokan pohjoisrannan ilmettä määrittivät pitkään huolintaliikkeiden suuret makasiinit. Pohjoisrannalla oli aikoinaan myös jätelaituri, jossa käymälätuotteet lastattiin proomuihin, joilla ne vietiin maalle peltoja lannoittamaan. Tosin jätteiden kuljettajat kaatoivat välillä lastinsa suoraan mereenkin.[35]

Rahtisatama oli käynyt kannattamattomaksi,[36] ja Katajanokan keskeinen sijainti sopi huonosti tavaraliikenteeseen.[37] Satamaradan liikenne väheni, kun Eteläsatama muuttui pääosin autolauttasatamaksi. Autolauttaliikenteen aloitti 9. heinäkuuta 1974 Tukholmaan lähtenyt M/S Viking 5.[38] Rautatieliikenne Katajanokalle päättyi lopulta keväällä 1980. Neljä viimeistä satamanosturia purettiin tammikuussa 1986. Sataman entisen ratapihan paikalla on nykyisin leveä puistokatu, Katajanokanlaituri, jonka varrella sijaitsevia vanhoja makasiinirakennuksia on muutettu muun muassa hotelleiksi ja kongressikeskuksiksi.

Katajanokan satama-alueen vartiointia tehostettiin 3. toukokuuta 1994 lähtien passintarkastuksen ja tullitoiminnan tehostamiseksi. Satama-alueella asioivilla tuli olla mukanaan valokuvallinen henkilökortti. Toukokuun alussa 1997 koko Eteläsataman porttivartiointi siirtyi vartiointiliikkeen hoidettavaksi.

Telakka muokkaa

 
Katajanokan pohjoisrantaa vuonna 1963. Telakka näkyy taustalla.

Vuosina 1945–1970 Valmetin telakalla Katajanokan itäosassa valmistettiin noin 160 alusta, joista osa toimitettiin sotakorvauksina Neuvostoliitolle. Telakka työllisti noin tuhat työntekijää, ja se aiheutti huomattavaa läpikulkuliikennettä asuinkortteleiden ohi. Katajanokan ahtaus asetti rajoitteita sille, miten paljon toimintaa voitiin kehittää ja tuotantovolyymiä lisätä. Lopulta Valmet joutui etsimään telakalle uuden paikan.[39] Telakka siirrettiin Vuosaareen vuonna 1974.[40] Viimeinen telakalta vesille laskettu alus oli tuotesäiliöalus MT Tebostar 26. huhtikuuta 1974. Paikalla toimi jonkin aikaa laivaromuttamo.[24]

Jäänmurtajat muokkaa

Telakan entinen varustelulaituri vuokrattiin jäänmurtajien käyttöön 24. maaliskuuta 1975. Aiemminkin yksittäisiä jäänmurtajia oli kesäisin Katajanokan rannoilla. Jäänmurtajat olivat kesäisin hajallaan Helsingin satamissa ennen kuin ne saivat oman jäänmurtajasataman. Esimerkiksi kesällä 1971 jatkettiin vanhaa väliaikaista järjestelyä, jossa kaksi murtajaa oli Jätkäsaaressa, kolme Hietalahdessa ja kolme Valmetin telakan lähellä Katajanokalla.[41] Murtajat kytkettiin kaupungin kaukolämpöverkkoon 10. joulukuuta 1979. Siihen saakka ne olivat tuottaneet itse tarvitsemansa lämmön ja lämpimän veden.[42]

Jäänmurtajat ovat monitoimimurtajia lukuun ottamatta edelleen kesälevossa Katajanokan rannassa. Monitoimimurtajat tarvitsevat laituritilaa vain varusteiden asennukseen ja varastointiin. Tällaista palvelua niille tarjoaa Kotkan satama.[43] Nykyiset jäänmurtajat ovat Kontio, Otso, Voima, Urho, Sisu ja Polaris. Kesäaikaan laiturissa olevia jäänmurtajia on mahdollista vuokrata myös yksityistilaisuuksiin.

 
Suomen jäänmurtajia kesällä 2004 Katajanokan laiturissa: Sisu ja Urho, Kontio ja Otso sekä Apu ja Voima (Apu myytiin Venäjälle jokimurtajaksi 2006).

Suunnitelmia muokkaa

Katajanokalle oli tarkoitus rakentaa arkkitehtuurin ja muotoilun talo (Armi), jonka suunnittelusta järjestettiin arkkitehtikilpailu vuonna 2001. Rakennus olisi sijoittunut Enso Gutzeitin pääkonttorin viereen, Kanavaterminaalin paikalle. Hankkeelle ei saatu järjestettyä rahoitusta ja sen takana olleiden järjestöjen tiet erkanivat, joten hanke haudattiin lopulta vuonna 2006. Vuonna 2007 esiteltiin ajatus samalla paikalle rakennettavasta Alvar Aallon nimellä ja maineella ratsastavasta hotellista, jonka suunnittelijoiksi toivottiin sveitsiläisarkkitehteja Herzogia ja de Meuronia.

Vuonna 2006 esiteltiin suunnitelma sillan rakentamiseksi Katajanokalta Laajasaloon. Silta olisi tullut raitiovaunujen ja kevyen liikenteen käyttöön. Myöhemmissä versioissa osa sillasta korvattiin tunnelilla, ja vaihtoehtoiseksi reitiksi keksittiin Tervasaaren ja Sompasaaren kautta kulkeva linjaus. Myöhemmin Kruunusillat linjattiin kulkemaan Hakaniemen kautta.

Helsingin hätäkeskukselle oli tarkoitus rakentaa tilat Katajanokalle.[44] Myöhemmin tilojen vuokraa pidettiin liian kalliina, ja hätäkeskus päätettiin siirtää Keravalle. Luolille löydettiin kuitenkin uusi käyttäjä, jota ei kuitenkaan ole kerrottu julkisesti. Luolia louhittaessa räjäytykset aiheuttivat vaurioita muun muassa Luotsikadun varrella olevissa kiinteistöissä.

Nähtävyyksiä muokkaa

 
Entinen lääninvankila on muutettu hotelliksi.

Katajanokan jugendtaloja muokkaa

 
Jugend-arkkitehtuuria Kauppiaankadulla.
 
Satamakadun taloja.
 
Asunto-osakeyhtiö Koiton talo Luotsi- ja Vyökatujen kulmassa.

Numeroinnit viittaavat Helsingin kaupungin kokousjärjestäjien virallisen sivuston kiertokäyntikartan kohdenumeroihin.[45]

Kuvia muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Katajanokan Tulli- ja pakkahuone / Rakennushistoriaselvitys. Helsingin kaupunki, 2022. ISBN 978-952-7417-89-8. Verkkoversio (PDF) (viitattu 8.5.2023).
  • Itkonen, Jaana: Katajanokan täyttö- ja toimintahistoria (PDF) 10.8.2016. Helsingin kaupungin kiinteistövirasto. Viitattu 28.2.2023.
  • Kervanto Nevanlinna, Anja: Kadonneen kaupungin jäljillä: Teollisuusyhteiskunnan muutoksia Helsingin historiallisessa ytimessä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Helsinki alueittain 2013 2014. Helsingin kaupunkgin tietokeskus. Viitattu 19.10.2014.
  2. ↑ Taulukko: Helsingin väestön ennakollinen ikärakenne neljännesvuosittain ja alueittain alkaen 31.12.2015. Lopullinen tieto 31.12.2020 (Tilastokanta > Pääkaupunkiseutu alueittain > Väestö > Ennakkoväkiluku) aluesarjat.fi. Arkistoitu 13.10.2004. Viitattu 29.7.2021.
  3. ↑ Postinumeroalueet Helsingin karttapalvelu. Viitattu 28.2.2023.
  4. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 132, 167
  5. ↑ Harru Sinkko & Netta Mäki: Helsingin väestö vuodenvaihteessa 2020/2021 ja väestönmuutokset vuonna 2020. Helsingin kaupunki. Viitattu 6.3.2022.
  6. ↑ Itkonen 2016, s. 3–5
  7. ↑ a b c d e Putkonen, Lauri: Katajanokan kanavaterminaalin alue / asemakaavahistoria, rakennushistoria ja kaupunkikuvan kehitys 1.3.2010. Helsingin kaupunki. Viitattu 8.5.2023.
  8. ↑ Carina Jaatinen & Tommi Lindh & Hannu Lunkka: Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 2/1998. Helsingin kaupunginmuseo. ISBN 951-718-174-4.
  9. ↑ Jäntti, Jarna: Helsingin Korttelieläimet: Kantakaupungin Kuvitettua Historiaa, s. 144. Espoo: Myllylahti, 2017. ISBN 978-952-202-846-4.
  10. ↑ a b Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 38.
  11. ↑ Kaija Ollila, Kirsti Toppari: Puhvelista Punatulkkuun, Helsingin vanhoja kortteleita, s. 308–309. Sanoma Oy, 1981 (4. p.). ISBN 951-9134-69-7.
  12. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 38–39.
  13. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 28.
  14. ↑ Klinge, Matti: Eurooppalainen Helsinki, s. 199. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. ISSN 2323-7392. ISBN 978-951-858-185-0.
  15. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 73
  16. ↑ a b Tulli- ja pakkahuone / Rakennushistoriaselvitys, s. 9
  17. ↑ Erävuori, Jukka: Helsingin sataman ja satamahallinnon historia, s. 69, 72. Helsingin kaupunki, 1981.
  18. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 74
  19. ↑ Sillantaus, Teppo & Tikkanen, Sallamaria: Saaristosotaa keskellä Katajanokkaa Elokuvasäätiön talo lepää Laukkasaaren peruskalliolla (Maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat. 24.8.1996. Viitattu 28.2.2023.
  20. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 76, 80–81
  21. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 29–35.
  22. ↑ a b Kervanto Nevanlinna 2002, s. 90
  23. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 134–135
  24. ↑ a b c Tulli- ja pakkahuone / Rakennushistoriaselvitys, s. 10
  25. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 45–46.
  26. ↑ Puhvelista Punatulkkuun, s. 303.
  27. ↑ a b c Tulli- ja pakkahuone / Rakennushistoriaselvitys, s. 12
  28. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 9.
  29. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 137
  30. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 36–37.
  31. ↑ Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri – Katajanokan kaupunginosan inventointi, s. 21–24.
  32. ↑ Itkonen 2016, s. 13
  33. ↑ Helsingin Sanomat 3.6.1959 s. 7 ja 25
  34. ↑ Uusi Suomi 15.10.1957 s. 1 ja 16
  35. ↑ Toppari, Kirsti: Vanha kauppahalli. Helsinki 1979 s. 21
  36. ↑ Pohjanpalo, Olli: Kiskot tiensä päässä | Helsingin rantoja kiertävät syrjäraiteet katoavat metri metriltä (Maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat. 7.4.1990. Viitattu 23.2.2023.
  37. ↑ Herranen, Timo; Hoffman, Kai & Turpeinen, Oiva: Helsingin historia vuodesta 1945. 1., s. 441. Helsingin kaupunki, 1997.
  38. ↑ Uusi Suomi 9.7.1974 s. 1
  39. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 217
  40. ↑ Kervanto Nevanlinna 2002, s. 171–172
  41. ↑ Uusi Suomi 27.4.1971 s. 14
  42. ↑ Ilta-Sanomat 10.12.1979 s. 4
  43. ↑ Navigator 2004:5 s. 9
  44. ↑ http://www.helsinki.fi/fi/index/kaupunkijaseutu/uutiset/9d01365bba952dfe11cc737574e8da19.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  45. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Kävellen Helsingissä, 5 reittiä kaupunkiin, reitti 1 (PDF) (Numerot viittaavat esitteen karttaan) 2011. Helsingin kaupunki. Arkistoitu 9.12.2013. Viitattu 19.10.2014.
  46. ↑ Rantasalo, Tuuli: Vuosien taistelu ratkesi: ikivanhan varaston saa kunnostaa asunnoiksi Helsingissä Helsingin Sanomat. 24.9.2023. Viitattu 25.9.2023.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Halonen, Tero: Olofsborg. Katajanokan jugendlinnan vuosisata. Jyväskylä 2002. ISBN 952-5429-03-2.

Aiheesta muualla muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Katajanokka&oldid=21989946”