Wikipedia

Kartanolaisuus

Kartanolaisuus oli kristillisvaikutteinen lahko, joka vaikutti 1920–1950-luvuilla erityisesti Satakunnassa. Päävaikutusalueet olivat Huittinen ja Vampula, joita pidettiin liikkeen ”äitiseurakuntina”, mutta tämän lisäksi kartanolaisuutta esiintyi ainakin Kangasniemellä, Laviassa, Sippolassa ja Juupajoella. Liikkeen johtajat olivat Alma Maria Kartano (1885–1953) ja ”unissasaarnaaja” Amanda Matilda eli ”Tilda” Reunanen (1894–1965).[1][2]

Alma Kartanon syntymäkoti, Takakartanon torppa Huittisissa.

Kartanolaisuus sai alkunsa, kun Alma Kartano ja Tilda Reunanen tapasivat toisensa Suomen sisällissodan aikana.[3] Liike tuli tunnetuksi ennen muuta lapsisaarnaajistaan. Näitä salaa koulutettuja lapsisaarnaajia oli noin kymmenen. Liikkeeseen kuului parhaimmillaan pari sataa jäsentä, mutta sen maan eri puolilla pitämät seurat kokosivat suuria joukkoja, parhaimmillaan toista tuhatta. Lapsisaarnaajien lisäksi vetonauloja olivat Tilda Reunasen hurmostilassa pitämät saarnat.[4]

Kartanolaisuus joutui, ensin 1930-luvun jälkipuoliskolla, sitten 1940-luvun loppu- ja 1950-luvun alkupuolella negatiivisen julkisen huomion kohteeksi sadistisena sekä seksuaalista hyväksikäyttöä ja pedofiliaa sisältävänä pidetyn sisäisen kurinpitonsa vuoksi. Uudelleen liike nousi julkisuuteen vuosina 2009 ja 2010 Ulla Appelsinin toimittamien kauppaneuvos Leevi Laitisen muistelmien myötä.

Liikkeen alkuperä muokkaa

Perustaja Alma Kartano muokkaa

Liikkeen perustajan Alma Kartanon (5. elokuuta 1885 Huittinen – 28. joulukuuta 1953 Sippola) kerrotaan opetelleen luku- ja kirjoitustaidon itsekseen. Hän työskenteli piikana muun muassa Kokemäellä, Huittisissa ja Eurassa, ja koki tänä aikana uskonnollisen herätyksen. Vuoden 1909 vaiheilla hän palasi Eurasta Huittisiin ja toimi pyhäkoulunopettajana. Alma Kartano kulki kylillä suosittuna julistajana, käyden myös innokkaasti ompeluseuroissa.

Satakunnassa vuosina 1908–1910 vaikuttanut ja Huittisissa 1910 vieraillut maallikkosaarnaaja Voldemar Kurki sai Alma Kartanon ryhtymään matkasaarnaajaksi. Hän oleskeli Voldemar Kurjen seurassa pitkähköjä aikoja Karjalassa, Inkerinmaalla, käyden kaukana Moskovan takana olevilla seuduillakin. Siellä hän tutustui venäläisperäisiin skoptsien eli ”kuohilaitten” ja hlystien (tai ”khlystien”) eli ”piiskaajien” yhteisöihin. Näihin liikkeisiin tutustuminen vakuutti Kartanon siitä, että kaikkinainen seksuaalisuus oli pahasta, myös avioliitossa.[1][2][5][6]

Alma Kartano opiskeli vuodesta 1910 alkaen puolentoista vuoden ajan Sortavalan diakonissalaitoksessa valmistumatta kuitenkaan diakonissaksi. Vuonna 1915 hän suoritti Hämeenlinnan opettajaseminaarissa yksivuotisen kiertokoulunopettajan kurssin. Hänet nimitettiin vuonna 1915 kiertokoulunopettajaksi, minkä jälkeen hän alkoi pitää julkisia hengellisiä kokouksia Huhtamon puolessa. Kokoukset olivat suosittuja ja kuulijoita oli runsaasti. Suomen sisällissodan jälkeen kokouksia järjestettiin säännöllisesti iltapäivisin.

Alma Kartano oli vuosina 1915–1921 kiertokoulunopettajana muun muassa Vampulassa Sallilan kylässä, Huittisissa Kalliokorven kulmakunnalla ja Kangasniemellä. Huittisten kirkkoneuvosto puuttui 1918 Kartanon toimiin kiertokoulun opettajana, syyttäen tätä siitä, ”että oli hengellisten kokousten muodossa harjoittanut kiihotusta vallankumouksellisten hyväksi ja Hallituksen asettamaa asevelvollisuutta vastaan.” Vaikka Alma Kartano kielsi syytökset, kirkkovaltuusto erotti hänet kiertokoulun opettajan virasta. Kirkkoneuvosto perusteli erottamista näin: ”katsoen siihen vaaraan joka uhkaa koulua ja oppilaita tällaisen henkisesti sairaan ja hengellisesti ylpeän ja kiihkomielisen opettajan kautta.”

Alma Kartanon veli kuoli mielisairaassa ja toinen veljistä joka oli toiminut punakaartin plutoonan päällikkönä, kaatui Lamminkoskella. Epävarmana pidetyn muistitiedon mukaan Alma Kartano olisi ollut ammuttavien joukossa, mutta Kalliokorven varakkaan isännän sanottiin pelastaneen hänen henkensä.[1][7] Alma Kartano haki vuoden 1918 lopulla kiertokoulun opettajan virkaa Etelä-Savosta Kangasniemeltä, ja sai viran taustastaan huolimatta.

Kangasniemellä Alma Kartano tutustui Kalvitsan kylästä Mikkelin maalaiskunnasta kotoisin olleeseen horrossaarnaaja Adam Härköseen. Opiskeltuaan Suistamon seminaarissa hän toimi Kymenlaaksossa alakoulunopettajana 1923–1925. Hän kutsui Adam Härkösen saarnaamaan Huittisiin, lähettäen tälle matkarahat. Adam Härkösen kokoukset Huittisissa saivat aikaan jonkinlaisen uskonnollisen innostuksen, jonka johdosta – Härkösen kertoman mukaan – Huittisiin tilattiin 60 Raamattua. Tämä menestys johti siihen, että Alma Kartano luopui kiertokoulun opettajuudesta ja muutti takaisin Huittisiin. Härkönen, jonka vaikutuspiirissä oli myös Tilda Reunanen, kehotti Kartanoa ryhtymään saarnaajaksi.[1][8][9]

Adam Härkösen vaikutus muokkaa

 
Horrossaarnaaja Adam Härkönen.

Alma Kartano ja Adam Härkönen toimivat aluksi yhdessä, mutta pian heidän tiensä erkanivat ja liikkeen kannattajat siirtyivät osin Härkösen, osin Kartanon kannattajiksi. Adam Härkösen mielestä Kartanon johtama ryhmä oli liian kuriton. Kartano piti öisiä kokouksia Huhtamon kulmakunnan syrjäisissä taloissa. Yöllisyyttä perusteltiin alkuseurakunnan käytäntönä. Kokoukset kestivät usein aamuun asti: saarna kesti jopa yli viisi tuntia ja rukouksia oli runsaasti. Kokoukset olivat hyvin karismaattisia, äänekkäitä ja mukana olijat hyppelivät ja takoivat lattiaa käsillään. Saarnojen aiheena oli usein maailmanlopun tuleminen. Tähän aikaan, 1920-luvun puolessavälissä, toiseksi johtavaksi hahmoksi nousi Tilda Reunanen.[9]

Unissasaarnaaja Tilda Reunanen muokkaa

Amanda Matilda (joka yleensä tunnettiin nimellä Tilda) Reunanen syntyi vuonna 1894 köyhän räätälin tyttärenä Riesolan kylässä. Hän oli kutoja, ja oli toiminut aikaisemmin pyhäkoulun opettajana. Reunanen asui Vampulan Keskilohkossa, harjoittaen maanviljelystä.[10]

Reunanen oli lukenut K. Sarlinin toimittaman Helena Konttisen elämäkerran, ja tätä teosta hän suositteli muillekinselvennä. Adam Härkönen oli horrossaarnassaan valtuuttanut Tilda Reunasen ja Alma Kartanon tehtäviinsä. Reunanen oli saanut uskoonkääntyneenä Vanhasta testamentista uuden nimen: hän oli Elias, Alman ollessa Moosesselvennä. Reunanen toimi kartanolaisten keskuudessa unissasaarnaajana. Tilda Reunanen ilmoitti toisinaan horrospuheissaan jonkun henkilön kuoleman, päivien ja jopa tuntien tarkkuudella.[2][11]

Kartanolaisten keskuudessa Reunasta puhuteltiin lempinimellä ”piiku”.[12] Ennen kuolemaansa Tilda Reunanen eli sairaalassa, jonka käytävillä hänen kerrotaan, erään kartanolaisen miehen mukaan, kulkeneen edestakaisin valittaen: ”Kyllä olen niin montaa ihmistä pettänyt, mutta nyt on liian myöhäistä.” [13] Hän kuoli vuonna 1965 ja haudattiin Huittisiin Alma Kartanon viereen.[2]

Liikkeen levinneisyys muokkaa

Kartanolaisuuden ydinaluetta olivat Huittinen ja Vampula, joita pidettiin uskovien ”äitiseurakuntina”.[1] Kartanolaisuutta oli muuallakin Satakunnassa, kuten Laviassa ja Juupajoella. Toinen kartanolaisuuden esiintymisalue oli Etelä-Savo, jossa Alma Kartano oli toiminut opettajana ennen liikkeen perustamista.

Etelä-Savon kartanolaisuuden keskus oli Kangasniemi, mutta liikkeen kannattajia asui myös Pieksämäen maalaiskunnassa ja Lapinlahdella. Myös Sippolassa ja muualla Kymenlaaksossa, jossa Kartano oli työskennellyt alakansakoulun opettajan sijaisena, oli jonkin verran kartanolaisia. Helsingissä asui yksittäisiä liikkeen kannattajia, ja kartanolaisuus herätti jonkin verran kiinnostusta pääkaupungin taiteilijapiireissä. Kyseessähän oli eksoottinen ja omintakeinen, Suomen kansan parista noussut uskonnollinen ryhmä.

 
Keskilohkon tila Vampulassa. Tilda Reunanen asui kyseisessä talossa.

Uskonnolliset piirteet muokkaa

Uskontulkinta muokkaa

Kartanolaisuuden uskontulkinnasta ei ole säilynyt laajempaa esitystä. Liike ei julkaissut uskontoa käsittelevää kirjallisuutta, eikä sen uskontulkintaa ole koskaan esitetty systemaattisessa muodossa. Asiaa koskevat näkemykset perustuvat liikkeen jäsenten ja sen julistusta kuulleiden kertomuksiin sekä liikettä tutkineen pastori Aarre Huovilan haltuunsa saamiin kirjallisiin lähteisiin (liikkeen sisäpiirille pidettyihin raamattutunteihin).

Raamatun merkitys muokkaa

Kartanolaisuus tunnusti Raamatun Jumalan sanaksi, mutta käytännössä Jumalan sanaa olivat myös liikkeen johtajien, ennen muuta Tilda Reunasen, saamat profetiat. Niiden kautta Jumalan katsottiin puhuvan nykyajan ihmisille. Raamatusta käytettiin ennen muuta Danielin kirjaa, Laulujen laulua ja Ilmestyskirjaa. Lopun aikoja kuvailevien Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan katsottiin olevan ajankohtaisia viimeisen tuomion lähestyessä, ja Laulujen laulu taas liittyi seurakunnan itseymmärryksen kannalta tärkeään morsiusmystiikkaan. Liikkeen uskontulkinnassa Vanhalla testamentilla oli keskeinen sija; Uusi testamentti hylättiin Ilmestyskirjaa lukuun ottamatta liian syvällisenä.

Kartanolaisten liikkeeseen kuulumattomille pidetyt saarnat ja raamattutunnit keskittyivät Raamatun kirjaimellisen merkityksen selittämiseen, mutta liikkeen sisällä sovellettu raamatuntulkinta oli huomattavan hengellistävää ja psykologisoivaa. Sen mukaan Raamatun tapahtumat eivät olleet (tai ainakaan niiden ei tarvinnut olla) kirjaimellisesti totta, vaan ne kuvasivat tapahtumia ja kehitystä ihmisen sielussa. Niinpä kertomus Jeesuksen syntymästä Betlehemissä ei ollut kirjaimellinen (Alma Kartanon mielestä Maria olisi ollut liian nuori synnyttämään), vaan se kuvasi Kristuksen joka päivä tapahtuvaa syntymistä uskovan sieluun. Kristuksen sovituskuolema taas kuvasi syntien anteeksiantamusta katumuksen ja parannuksen kautta.

Kartanolaisuuden mukaan Jeesus Kristus ei ollut historiallinen henkilö, vaan symboli. Alma Kartano opetti hengellistä raamatuntulkintaansa myös esittämällä, että raamatullisiin nimiin kätkeytyi syvällinen merkitys, joka avautui vain suomen kielen avulla. Jumalan kansaa kuvaava sana ”Israel” oli muodostettu sanoista ”Isältä raadeltu” (Jumalan raatelema eli hengessään nöyrä), ”Baabel” taas merkitsi ”Paa peliksi Jumalan työ”.[14]

Kartanolaisuuden käsityksen mukaan uudestisyntymätön eli ”luonnollinen” ihminen eli erossa Jumalasta ja oli kadotettu. Erityisesti ihmisen raadollisuutta korosti ”langennut kuudes käsky” eli sukupuolivietti, joka ei ollut Jumalan luomistahdon mukainen. Luonnollisen ihmisen kohdalla tosin muutkin käskyt olivat langenneita. Kun Jumalan pyhyys kohtasi langenneessa tilassa olevan ihmisen, tämä tuli tietoiseksi langenneesta tilastaan ja nöyrtyi parannukseen.

Parannukseen kuului syntien tunnustaminen Jumalalle rukouksessa ja katumuksen merkkinä myös itku. Tämän lisäksi synnit tuli tunnustaa myös kartanolaisuuden johtajille. Parannukseen kuului myös halu luopua synnin tekemisestä, ennen muuta sukupuolielämästä. Kartanolaisuus korosti päivittäisen parannuksenteon ja katumuksen tarvetta.

Maailmanlopun odotus muokkaa

Kartanolaisuuden julistusta leimasi voimakas lopunaikojen odotus.[1] Jeesuksen toisen tulemisen arveltiin olevan välittömästi edessä, ja sitä ennen saisi syntinen maailma rangaistuksensa. Alma Kartano odotti maailmanloppua vuodeksi 1933, joulun ja uuden vuoden välille ajan kohdalle, minkä tähden jäivät heinät paikoin korjaamatta ja lapset otettiin pois koulusta, ja vuonna 1942, jolloin ”Herra sanoi, että Herran lapset eivät olleet vielä valmiita ja siksi Herra antoi lisää aikaa.” [15]

Maailmanloppua odotettiin sekä 1943–1944 että 1955. Erityisesti talvisodan alla olikin otollinen aika julistaa Jumalan vihan kohtaavan uskotonta kansaa. Kun maailmanloppu ei odotuksista huolimatta saapunutkaan, liike selitti Jumalan pidentäneen ihmisille annettavaa armon aikaa, jotta mahdollisimman moni saisi mahdollisuuden kääntymykseen ja parannukseen.

Seurakuntanäkemys muokkaa

Kartanolaiset katsoivat itse muodostavansa lopunajan morsiusseurakunnan, jonka Jeesus ottaisi tullessaan omakseen. Toisaalta kartanolaisuus ei yrittänyt järjestäytyä omaksi yhteisökseen, vaan sen jäsenet pysyttelivät luterilaisen kirkon sisällä. Liike näki kuitenkin ulkopuolisen maailman pääosin pahana: se oli saatanan vallassa eikä sen kanssa saanut olla tekemisissä. Kartanolaiset eivät arvostaneet luterilaisen kirkon ehtoollista ja heidän mukaansa kaikki papit olivat perkeleestä.[16]

Raamatun käännös ja virsikirjat muokkaa

Kartanolaiset käyttivät Länsi-Suomen rukoilevaisuuden esikuvan mukaisesti vuoden 1776 raamatunkäännöstä, joka heidän mukaansa oli ainoa oikea. Vuoden 1938 käännös oli ihmisten väärentämä, ”pirun raamattu”. Liike tulkitsi jopa talvisodan Jumalan kostoksi uudesta raamatunkäännöksestä.

Kartanolaiset käyttivät laulukirjanaan v. 1886 virsikirjaa, sillä muut tämän jälkeen uudistetut virsikirjat olivat kartanolaisten mielestä suruttomien virsikirjantekijöiden väärennöksiä, joita ei sopinut käyttää.[17]

Uskonnolliset menot muokkaa

Liike järjesti rukous- ja saarnakokouksia, jotka saattoivat jatkua pitkälle yöhön. Niissä harjoitettiin pitkiä polvirukouksia, mielellään kasvot lattiaan painettuna ja niin kovalla äänellä ”että pirut pakenee” . Rukouskokoukset päättyivät usein ekstaattisiin kokemuksiin, joissa osanottajat takoivat päätään ja käsiään lattiaan, huusivat ja voihkivat sekä näkivät näkyjä, puhuivat kielillä ja profetoivat.

Liikkeen rakenne ja initiaatioasteet muokkaa

Alma Kartano ja Tilda Reunanen kutsuivat hurmosliikettään ”Neitsyen seurakunnaksi”. Kartanolaisuus oli järjestäytynyt hierarkkisesti. Liikkeen johtajina toimivat Alma Kartano ja Tilda Reunanen, joiden kautta Jumalan katsottiin puhuvan tälle ajalle. Heidän ympärillään oli liikkeen sisäpiiri, johon kuuluvia kutsuttiin Danielin kirjasta otetulla nimellä ”ne kirkkaimmat tähdet”. Heitä pidettiin Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina, joille oli mahdollista toisten ihmisten tuomitseminen jo tässä elämässä.

Eteneminen liikkeen sisäpiiriin tapahtui eräänlaisten siirtymäriittien eli ”siunausten” avulla. Rituaaleihin sisältyi muun muassa kannattajien sukuelinten koskettelua. Liikkeen yhteyteen liityttiin ”mantelipuun siunauksen” kautta. Tätä seurasi ”sypressipuun siunaus”, joka oikeutti saarnaamaan ja pitämään raamattutunteja. ”Alttarisiunaus” oikeutti saarnaamaan ulkopaikkakunnillakin, sekä johtamaan raamattutunteja. Liikkeen sisäpiiriin ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoiksi tultiin ”kristallikadun siunauksen” kautta.[4] Liikkeen lapsisaarnaajia varten oli oma siunausrituaalinsa, ”nasiirivoitelu” (kannattajien virheellisen nimityksen mukaan ”narsissivoitelu”).[18]

Kartanolaisten käyttämät siunaukset muokkaa

Puhdistaakseen liikkeen jäsenet sukupuolisista himoista kartanolaisuuden johtajat ottivat käyttöön kyseenalaista kuuluisuutta saaneen seremonian, alttarisiunauksen. Liikkeen käsityksen mukaan uskovan ihmisen ruumis oli Jumalan temppeli, ja ruumiin keskellä olevat sukuelimet olivat tämän temppelin alttari. Alttari piti puhdistaa, jotta koko ruumis voisi olla puhdas synnistä ja lihanhimosta.

Alttarisiunaus pantiin toimeen yleensä yöaikaan, ja siinä Alma Kartano saattoi siunattavan liikkeen toisen johtajan, Tilda Reunasen, vuoteeseen. Tilda asetti toisen kätensä siunattavan pään päälle ja toisen tämän sukuelimille (naisilla vatsan päälle) ja siunasi tämän, jotta himot kuolisivat ja siunattava olisi puhdas. Samaan aikaan liikkeen muut jäsenet rukoilivat huoneen ulkopuolella kovaan ääneen, jotta siunattavan himot kuolisivat. Liikkeen alkuaikoina siunauksia annettiin kaikille liikkeen jäsenille, myöhemmin vain sisäpiirille. Näissä siunauksissa oli pedofiilisia piirteitä, minkä vuoksi seremonioista kiellettiin kertomasta lahkon ulkopuolisille.[19][20][21]

Lapsisaarnaajat muokkaa

Kartanolaiset opettivat pieniä lapsia saarnaamaan herättääkseen huomiota ja saadakseen enemmän väkeä kokouksiinsa. Yksi tunnetuimmista kartanolaisten lapsisaarnaajista oli Leevi Laitinen. Hänet Alma Kartano ja Hilda Reunanen ottivat v. 1935, neljävuotiaana, Sippolan Liikalassa, kartanolaisten Hilja ja August Mänttärin omistamassa Akulan talossa kasvatettavaksi.[22] Leevin sisar Saara tuotiin Akulaan samana vuonna, seitsenvuotiaana.

Kartanolaisten lapsisaarnaajan koulutusohjelman mukaan leikkiminen oli syntiä ja ankarasti kiellettyä; aika käytettiin lukemiseen, saarnaamisen harjoittelemiseen ja virsien veisaamiseen. Opintojen perille menemistä koeteltiin koesaarnojen pitämisellä ja kannustettiin vitsalla.

Ensimmäisen saarnamatkansa Leevi Laitinen teki nelivuotiaana Hiitolan pitäjään, yhdessä Huittisten Huhtamosta kotoisin olevan Kaisu Niemisen ja Vampulasta kotoisin olevan Eila Mattilan kanssa. Kokouksia mainostettiin pylväisiin kiinnitetyillä ilmoituksilla. Kokoukset pidettiin kodeissa, jotka useimmiten täyttyivät täyteen kuulijoista. Kokoukset aloitettiin virren veisuulla, ja sen jälkeen saarnasivat joko Kaisu tai Eila. Sitten laulettiin virsi, sitten saarnasi Leevi, sitten joko Kaisu tai Eila, ja kokous päättyi virteen ja loppurukoukseen.[23]

Elämäntapa muokkaa

Kartanolaisuuden käytännön elämää leimasi tiukka askeesi, joka tarkoitti ennen muuta seksuaalisuudesta pidättäytymistä, myös avioliitossa. Avioliitto oli liikkeen opetuksen mukaan ”laillistettua huoruutta”, huoruuden pahinta lajia.[24] Naisten piti käyttää tummaa vaatepartta, peittää päänsä huivilla, joka oli leuan alta solmussa ja pukeutua pitkään hameeseen, etteivät miesten himot heräisi. Miesten paidassa ei saanut olla kaulusta, vain pieni reunus, solmiota ei saanut käyttää ollenkaan, ja miehen pään piti olla sileäksi ajettu.[25] Uiminen ja uimaan opetteleminen oli kiellettyä.[26]

Kartanolaisuus kielsi jäseniltään lihan syönnin, koska lihassa katsottiin olevan huoruuteen yllyttäviä aineita. Myös veriruokien syöminen oli kielletty. Kartanolaiset söivät kuitenkin muita eläinkunnan tuotteita, kuten maitoa, voita, munia ja kalaa. Lihan sijasta käytettiin runsaasti sieniä. Ruokavalion tuli olla yksinkertainen. Alkoholin nauttiminen ja tupakan polttaminen oli kielletty. Kiellot eivät kuitenkaan estäneet Alma Kartanoa ja Tilda Reunasta syömästä itse muilta jäseniltä kiellettyjä ruokia.[2]

Osa kartanolaisista eli sosialististen ihanteiden mukaisessa omaisuuden yhteydessä. He asuivat liikkeen kannattajien omistamilla maatiloilla Satakunnassa ja Etelä-Savossa, tekivät työtä maatiloilla ja saivat palkakseen asunnon ja ylöspidon. Myös liikkeen johtajat asuivat näissä ”kommuuneissa”. Myös niiden kartanolaisten, jotka eivät asuneet kommuuneissa, odotettiin tukevan liikettä taloudellisesti ja uskonveljiään esimerkiksi talkoilla.

Kartanolaisuus suhtautui hyvin negatiivisesti moderniin teknologiaan ja kulttuuriin. Se kielsi jäseniltään radion kuuntelemisen, kirjallisuuden ja jopa sanomalehtien lukemisen, teatterista ja elokuvista puhumattakaan. Moderni kulttuuri selitettiin synnilliseksi ja turmeltuneeksi, samalla kulttuurikielteisyys eristi liikkeeseen kuuluvat tehokkaasti ulkomaailmasta. Epäluulo nykyajan tekniikkaa kohtaan meni niin pitkälle, että jäsenistöä kehotettiin luopumaan – tuolloin vielä sangen harvinaisista – traktoreista ja muista maatalouskoneista. Sotien jälkeen näitä kuten muitakin sääntöjä höllennettiin jonkin verran.

Kartanolaisuus oli pasifistista. Se kielsi jäseniään tarttumasta aseeseen ja kehotti miehiä kieltäytymään asevelvollisuudesta. Tämä perustui liikkeen perustajan Alma Kartanon vasemmistolaisuuteen ja ehkä myös näkemystä tukevaan raamatuntulkintaan.[27] Toisaalta liike ei tuominnut esimerkiksi lasten ruumiillista kuritusta; kasvatusmenetelmät olivat erittäin julmia.

Kurinpitomenetelmät ja jäsenten kaltoinkohtelu muokkaa

Lasten kohtelu muokkaa

Lapset pyrittiin kartanolaisten keskuudessa eristämään omista vanhemmistaan ainakin joksikin aikaa. Alma Kartanon mukaan tämä kasvatti lapsista uskollisia Jumalalle, ”sukulihan rakkaus” kun oli hänestä vihollisuutta Jumalaa vastaan. Muutamat lapsista otettiin pois koulusta, ja lahkoon kuuluva opettaja järjesti heille opetusta.

Lasten kasvatus liikkeessä oli ankaraa, jopa hyvin julmaa. Lapsia piiskattiin milloin mistäkin syystä, pidettiin nälässä, ja heidän sairastuessaan turvauduttiin vain harvoin lääkärin apuun.[28][29] Lasten alusvaatteita ommeltiin vyötäisiltä kiinni, jotta voitaisiin estää heitä tekemästä haureutta. Toisinaan lapset kävivät käymälässäkin aikuisen ollessa vieressä valvomassa.[29]

Alma Kartano oli opettanut lasten seksuaalisuudesta näin: Nykyaikana on paholaisen villitys niin suuri, että nelivuotiaat lapset tietävät sukupuoliasioista niin paljon kuin ennen vanhaan 20-vuotiaat.[30] Kartanolaisuuden keskuudessa saarnattiin hyvin ahkerasti haureutta vastaan. Pieniä 4–5-vuotiaita lapsiakin epäiltiin haureuden harjoittamisesta: heidän uskottiin tekevän sitä joko yksinään tai keskenään. Tämän tähden lapsia piiskattiin, kunnes he tunnustivat rikoksensa. Ruoskiminen paljastaa salatut rikokset, uskoivat kartanolaiset.

He ruoskivat myös tuntikausia edellä mainittua pientä Leevi Laitista Vampulassa kesällä 1946, jotta hän tunnustaisi sekaantuneensa eläimeen.[31] Pieniä lapsisaarnaajia epäiltiin jatkuvasti synnin tekemisestä, erityisesti huoraamisesta. Kartanolainen Kerttu Häkkinen kuulusteli Leeviä riiputtamalla tätä jaloista ikkunasta, uhaten pudottaa pojan alas ikkunasta pää edellä, mikäli tämä ei tunnustaisi tehneensä huoruutta. Tunnustamisen jälkeen lapselle annettiin selkäsauna.[32] Lapsia rankaistiin joskus myös istuttamalla heitä kylmällä vedellä täytettyyn vatiin ja uhkaamalla kuohitsemisella.[33]

Vampulassa Soininkylässä Sorrin talossa kasvatettavina olevia lapsia herätettiin kesken unien yöllä ja laitettiin rukoilemaan, joskus ajettiin ulos pakkaseen, jotta maalliset ja lihalliset halut häviäisivät. Hymyileminen oli kiellettyä, eikä iloinenkaan saanut olla, ja leikkiminen oli kiellettyä. Kun lapsi lopulta kulki alakuloisena ja välinpitämättömänä saatettiin syyttää, että lapsi on niin huoruuden sokaisema, ettei voi ja kehtaa kulkea pää pystyssä ja siitä seurasi selkäsauna.[34]

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö muokkaa

Kartanolaisten käyttämässä keinossa haureuden syntiä vastaan nuori tyttö asettui makaamaan sängyn päälle alastomana ja sitten alaston toistasataa kiloa painava Tilda Reunanen asettui makaamaan hänen päälleen. Tällä tavalla sanottiin lihan himojen kuolettuvan. Alaikäiset lapset joutuivat saunottamaan ja vihtomaan Alma Kartanoa, joka makasi lauteella alastomana, ja tähän saunotukseen liittyi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.[35][36]

”Jumalan kivet” -tuomio muokkaa

Kartanolaisten harjoitettiin rangaistusta nimeltä ”Jumalan kivi”. Tämä merkitsi, että joko Alma Kartano tai Tilda Reunanen asettui makuulle niskuroivan tai muuten rangaistusta kaipaavan yhteisön jäsenen päälle, samalla kehottaen tätä parannukseen. Näin synnintekijä sai tuta päällään Jumalan vihan painon.

Lalli-lehdessä 1950-luvulla julkaistujen kirjoituksien pohjalta kootun ”Kartanolaisuus”-vihkosen mukaan Jumalan kiveen liittyi myös eroottisia piirteitä. Sen mukaan yhteisöön liittynyt mies riisuttiin alastomaksi, yksi nainen alastomana istui hänen lantioidensa kohdalla ja toinen rinnan päällä, muiden kartanolaisten katsellessa vieressä, ja sitten Tilda Reunanen siunasi miehen sukupuolielimet kädellään.[21][37]

Samainen lehtinen kertoi myös joidenkin kartanolaisten saaneen Jumalan kiven yhteydessä pysyviä ruumiillisia vammoja. Kummallekaan väitteelle ei kuitenkaan ole löytynyt tukea kahdessa muussa käytetyssä lähteessä, joten niihin on suhtauduttava varauksellisesti.

Sairaiden kohteleminen muokkaa

Vuoteessaan kuolemaa odottamassa olevia huonokuntoisia sairaita painostettiin ylistämään äänekkäästi Jumalaa ja huutamaan Alma Kartanon heille opettamia lauseita. Alma Kartano ja muut kartanolaiset hokivat vieressä, etteivät he kuole, vaan saavat elää.[38]

Haureuden palkka on selkäsauna muokkaa

Sippolassa Mänttärin talossa, joka oli yksi kartanolaisten pääpaikoista, oli palveluksessa Huittisten Huhtamosta kotoisin oleva nuori neito, ja siellä asui myös talon isännän veli. Jostakin syystä kartanolaiset saivat päähänsä, että heidän välillään olisi ollut sukupuoliyhteys. Tämän johdosta mies piestiin melkein liikuntakyvyttömäksi ja tyttö ruoskittiin tajuttomaksi. Tämän jälkeen henkihieverissä oleva tyttö kannettiin yläkertaan, jossa häntä yritettiin virvoitella. Kartanolaiset rukoilivat ympärillä, ettei hän vain kuolisi. Lopulta tyttö virkosi.[39]

Julkisuudessa muokkaa

Kartanolaisuus sai kielteistä julkisuutta vuonna 1935 Vampulassa Kukonharjun kylässä sijainneen Erkkilän talon poikien ja kyläläisten sekä kartanolaisten kesken puhjenneen riidan seurauksena. Erkkilän talon pojilta Eelikseltä ja Helgeltä oli vaadittu pitkiä työpäiviä, ilman ruokaa, jotta heidät olisi saatu saarnaamaan. Kun asia tuli kyläläisten tietoon, he suuttuivat ja menivät seitsemän miehen voimalla Erkkilän taloon, heittivät kartanolaiset pellolle, antoivat läheisessä metsässä selkäsaunan kartanolaisten ns. huoneenhaltijalle Huugo K:lle ja kutsuivat sitten pojat syömään. Tämän vuoksi kyläläiset haastettiin käräjille Huittisiin.

Oikeudenistunto pidettiin suljettujen ovien takana asian arkaluontoisuuden vuoksi. Kartanolaiset vannoivat kolme väärää valaa, ja yksi opettaja tuomittiin syyttömästi väärien valojen nojalla sakkorangaistukseen. Kartanolaiset olivat valalla vannoneet hänen olleen mukana heittämässä heitä talosta ulos. Erkkilän talon emäntä erosi kartanolaisista oikeuden käynnin aikana.[40]

Kartanolaisten johtajien saatua v. 1935 käräjäsyytteen taloudellisesta painostamisesta liike nousi julkisuuteen lehtien etusivuille. Kotimaa ja Helsingin Sanomat kirjoittivat kartanolaisuudesta v. 1936, ja Seura-lehti teki v. 1937 haastattelumatkan Huhtamoon.[41] Satakuntalainen kirjailija Eino Hosia julkaisi vuonna 1938 kartanolaisuuteen kriittisesti suhtautuvan romaanin Tulipunaiset ratsastajat. Tämän jälkeen liike sai useissakin yhteyksissä kielteistä julkisuutta.

Liikkeen entiset lapsisaarnaajat Leevi ja Saara Laitinen jättivät liikkeen vuonna 1949, ja heidän kertomuksiaan liikkeestä julkaistiin useissakin sanomalehdissä.[4] He samoin kuin eräät muutkin liikkeestä eronneet syyttivät kartanolaisia henkisestä ja ruumiillisesta julmuudesta, väärien valojen vannottamisesta oikeusistuimissa sekä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Sanomalehti Lalli julkaisi 1940-luvulla useita liikkeeseen hyvin kriittisesti suhtautuvia artikkeleita, jotka julkaistiin vuonna 1950 nimellä ”Kartanolaisuus. Sadismia ja perverssiä sukupuolielämää Jumalan nimen varjolla”. Kirjasen kirjoittajaksi oli merkitty H. Ahti.

Liikkeen saaman negatiivisen julkisuuden perusteella sisäasiainministeriö asetti selvitysmiehen, komisario Oiva Serhon tutkimaan kartanolaisuutta. Selvitysmies totesi muun muassa että liikkeessä käytettiin ruumiillista kuritusta. Selvitys ei kuitenkaan antanut aihetta toimenpiteisiin.[42]

Oriveden käräjillä oli 8.2.1950 esillä Juupajoelta kotoisin olevan Juha Aukusti Voimalan asumuserohakemus hänen vaimonsa ja perheensä jouduttua kartanolaisuuden lumoihin. Oikeudenkäynnin aikana todistajien esittämät lausunnot olivat hyvin järkyttäviä kertomuksia sadistisista julmuuksista, sukupuolisista rituaaleista ja puheita maailmanlopusta.[43] Vuosien 1950 ja 1952 välillä käydyissä asumusero- ja avioero-oikeudenkäynneissä kartanolaisista puolisoistaan eroa hakeneet kertovat kuulustelupöytäkirjoissa useaan otteeseen itseensä kohdistuneesta painostuksesta, pilkasta ja jopa väkivallasta.[44]

Leevi ja Saara Laitinen olivat oikeudessa todistamassa eräässä avioero-oikeudenkäynnissä 13.3.1950 kaikesta, mitä olivat nähneet ja kokeneet kartanolaisten keskuudessa ollessaan.[45]

Kartanolaisuutta käsiteltiin myös lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Erityisen paljon näitä ilmestyi 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, Laitisten sisarusten karattua liikkeen vaikutuspiiristä. Nokian Uutiset kirjoitti 1950-luvulla: ”Tällä kertaa tarinoimme lapsisaarnaajista. Paikkakuntamme uskonnollisia piirejä on viime aikoina järkyttänyt tieto eräässä uskonlahkossa käytettyjen lapsisaarnaajien surullisesta elämänkohtalosta. Sanomalehtien välityksellä lienee tieto heidän kokemuksistaan jo levinnyt laajemmallekin ja lapset ovat kaikkialla herättäneet suurta myötätuntoa.” [46]

Liike saavutti uudestaan huomiota 2000-luvulla siihen aikaisemmin kuuluneen Leevi K. Laitisen tullessa julkisuuteen muistelmineen. Hän kertoi kartanolaisuudesta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä vuonna 2009, ja vuonna 2010 ilmestyi hänen muistelmiinsa perustuva Ulla Appelsinin teos ”Lapsuus lahkon vankina”. Teoksen ilmestyttyä kartanolaisuutta käsiteltiin useissa sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleissa sekä televisiossa.

Liikkeen hajaantuminen muokkaa

Alma Kartanon kuoleman jälkeen vuonna 1953 liike hiipui. Tilda Reunanen vetäytyi pois liikkeestä ja kärsi tunnontuskia teoistaan.[13] Hän kuoli vuonna 1965. Kartano ja Reunanen on haudattu samaan hautaan Huittisiin.

Nykyisin kartanolaisten määrä on hyvin pieni, mutta esimerkiksi Alma Kartanon hautaa muistetaan yhä, vaikkei omaisia enää ole.[47]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f Mihin Suomi tänään uskoo, s. 170
  2. ↑ a b c d e Eve Hietamies: Määritä nimeke! Apu. 5.2.2010. A-lehdet. Viitattu 7.11.2010. [vanhentunut linkki]
  3. ↑ Kartanolaisuus, s. 6
  4. ↑ a b c Mihin Suomi tänään uskoo, s. 171
  5. ↑ Beckman, s. 35
  6. ↑ Suur-Huittisten historia IV, s. 257
  7. ↑ Suur-Huittisten historia IV, s. 257–258
  8. ↑ Kansallisbiografia 5
  9. ↑ a b Suur-Huittisten historia IV, s. 258
  10. ↑ Kartanolaisuus, s. 7
  11. ↑ Suur-Huittisten historia IV, s. 258–259
  12. ↑ Beckman, s. 2
  13. ↑ a b Beckman, s. 107
  14. ↑ Beckman, s. 95
  15. ↑ Beckman, s. 28, 73
  16. ↑ Beckman, s. 29
  17. ↑ Beckman, s. 20–21
  18. ↑ Beckman, s. 37–38
  19. ↑ Beckman, s. 38
  20. ↑ Kartanolaisuus, s. 12–13
  21. ↑ a b Eve Hietamies: Lahkon lapsi (arkistoitu versio (archive.org)) Apu. 5.2.2010. A-lehdet. Arkistoitu 15.2.2011. Viitattu 5.12.2010.
  22. ↑ Beckman, s. 4
  23. ↑ Beckman, s. 11–12
  24. ↑ Beckman, s. 36
  25. ↑ Beckman, s. 39–40
  26. ↑ Beckman, s. 67
  27. ↑ Beckman, s. 44–45
  28. ↑ Beckman, s. 97, 100
  29. ↑ a b Kartanolaisuus, s. 19
  30. ↑ Kartanolaisuus, s. 17
  31. ↑ Kartanolaisuus, s. 17–18
  32. ↑ Beckman, s. 5–6
  33. ↑ Beckman, s. 9–10
  34. ↑ Kartanolaisuus, s. 18–20
  35. ↑ Kartanolaisuus, s. 12, 17
  36. ↑ Beckman, s. 78–79
  37. ↑ Kartanolaisuus, s. 12
  38. ↑ Kartanolaisuus, s. 13–14
  39. ↑ Kartanolaisuus, s. 15
  40. ↑ Kartanolaisuus, s. 7–9
  41. ↑ Suur-Huittisten historia IV, s. 261
  42. ↑ Beckman, s. 94
  43. ↑ Kartanolaisuus, s. 5–6, 8
  44. ↑ Sopanen, Matleena: LOPUNAJAN VALITUT – koheesion rakentuminen kartanolaisuudessa. Historian pro gradu -tutkielma., s. 44. TamPub. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta ja kulttuuritieteiden yksikkö, 2014. Teoksen verkkoversio.
  45. ↑ Beckman, s. 87–88, 94–95
  46. ↑ Beckman, s. 89
  47. ↑ Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia, s. kartanolaisuus-artikkeli. Edita.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Toim. H. Ahti: Kartanolaisuus. Sadismia ja perverssiä sukupuolielämää Jumalan nimen varjolla, Lisäpainos Lalli-lehden kirjoituksista, 1950.
  • Appelsin, Ulla: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina, WSOY, 2010.
  • Irja Aro-Heinilä: Martta on, romaani, Artbox Irja, 2010 (käsittelee kartanolaisuutta)
  • Hosia, Eino: Tulipunaiset ratsastajat, romaani, 1938.
  • Lauerma, Hannu: Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus, Edita, Helsinki, 2009

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kartanolaisuus&oldid=21660165”