Karl August von Hardenberg
Karl August von Hardenberg (31. toukokuuta 1750 Essenrode, Braunschweig – 26. marraskuuta 1822 Genova, Sardinian kuningaskunta)[1] oli preussilainen ruhtinas ja valtiomies, joka toimi Preussin ulkoministerinä vuosina 1804–1806 sekä pääministerinä vuosina 1807 ja 1810–1822. Hän oli maansa merkittävä johtaja Napoleonin sotien aikana ja osallistui Wienin kongressiin. Hardenberg toteutti Preussissa sisäisiä uudistuksia, jotka liberalisoivat maan taloutta ja yhteiskuntaa.
Varhaisempi ura muokkaa
Hardenberg syntyi Essenrodessa lähellä Gifhornia. Hänen isänsä Christian Ludwig von Hardenberg oli hannoverilaiseen aateliseen maanomistajasukuun kuulunut sotamarsalkka. Hardenberg opiskeli Göttingenin ja Leipzigin yliopistoissa useita eri aineita painottuen kuitenkin lakiopintoihin. Hän sai vuonna 1770 viran Hannoverin vaaliruhtinaskunnan oikeusministeriöstä. Hardenberg matkusti vuosina 1772–1773 eri puolilla Saksaa ja kävi Englannissa, jossa hänet esiteltiin kuningas Yrjö III:lle. Kuningas nimitti hänet Hannoveriin raatimieheksi. Hardenbergin ensimmäisen vaimon, kreivitär Juliane von Reventlowin suhde Walesin prinssiin aiheutti skandaalin, jonka seurauksena Hardenberg siirtyi Hannoverista Braunschweigin herttuan palvelukseen. Hän ei kuitenkaan saavuttanut uudessakaan tehtävässään menestystä. Jouduttuaan lisäksi uuden avioliittonsa vuoksi jälleen juoroilun kohteeksi hän siirtyi uuteen virkaan Preussiin.[1]
Hardenberg nimitettiin vuonna 1790 Preussiin liitettyjen Ansbachin ja Bayreuthin ministeriksi, ja hän onnistui hyvin alueen kehittämisessä.[1] Hän johti Preussin valtuuskuntaa vuoden 1795 rauhanneuvotteluissa Ranskan kanssa ja allekirjoitti maansa edustajana Baselin rauhansopimuksen.[2] Vuodesta 1798 hän toimi kuningas Fredrik Vilhelm III:n luottomiehenä Berliinissä.[1]
Ulkoministerikausi muokkaa
Hardenberg oli Preussin ulkoministerinä vuosina 1804–1806. Hän kannatti puolueettomuutta Ranskan suuntaan.[1] Hän halusi laajentaa Preussin aluetta liittämällä siihen Englannin omistuksiin kuuluneen Hannoverin, ja neuvotteli asiasta vuoden 1805 alussa Ranskan keisari Napoleonin kanssa. Ennen sopimuksen syntymistä kuningas Fredrik Vilhelm, joka oli tuohtunut Ranskan joukkojen Ansbachissa suorittamasta Preussin alueen loukkauksesta, päättikin solmia marraskuussa 1805 Napoleonin-vastaisen liiton Venäjän kanssa. Tappiollisen Austerlitzin taistelun jälkeen Preussi joutui solmimaan 15. joulukuuta Schönnbrunnin sopimuksella liiton Ranskan kanssa ja luopumaan useista alueistaan vastineena Hannoverista. Napoleonin vaatimuksesta Hardenbergin oli jätettävä ministerinpaikkansa huhtikuussa 1806.[2]
Hallituksen johdossa muokkaa
Hardenberg osallistui tämän jälkeen Venäjän kanssa käytyihin neuvotteluihin, jotka johtivat neljännen liittokunnan syntyyn ja uuden sodan syttymiseen Ranskaa vastaan. Hänet nimitettiin Preussin hallituksen johtoon 10. huhtikuuta 1807, mutta Preussin sotilaallisen tappion seurauksena hän joutui eroamaan jo saman vuoden heinäkuussa, sillä Napoleon asetti sen ehdoksi rauhanneuvotteluissa.[2] Ollessaan seuraavat kolme vuotta syrjässä Preussin johdosta Hardenberg asui tilapäisesti Riiassa ja suunnitteli kuningas Fredrik Vilhelm III:n pyynnöstä uudistusohjelman Preussille.[1]
Kun Preussi ei vuonna 1810 taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi kyennyt enää maksamaan sotakorvauksiaan Ranskalle, Napoleon hyväksyi Hardenbergin nimityksen johtavaksi ministeriksi (leitender minister), jotta tämä voisi elvyttää maan valtiontalouden. Hardenberg toimi samalla myös valtiovarainministerinä. Pääministerinä Hardenberg jatkoi edeltäjänsä Karl vom Steinin aloittamia uudistuksia, tavoitteenaan säilyttää absoluuttinen monarkia mutta samalla modernisoida hallintoa tasavaltaisen Ranskan esimerkin mukaisesti. Hardenbergin vuosina 1810–1812 toteuttamiin uudistuksiin kuuluivat hallinnon tehostaminen, kaupan vapauttaminen, verotuksen uudistaminen, maiden lunastaminen talonpojille suurtilojen maaomaisuudesta ja tasa-arvoisten kansalaisoikeuksien myöntäminen juutalaisille. Hän suunnitteli myös neuvoa-antavan kansalliskokouksen koollekutsumista saadakseen kansalaisten tuen uudistuksille, mutta tämä ei toteutunut hänen elinaikanaan. Varsinkin maanomistaja-aateli vastusti Hardenbergin uudistuksia, ja vuoden 1815 jälkeen maatalouden uudistaminen jouduttiin keskeyttämään.[1]
Vuoden 1812 alussa Preussi joutui allekirjoittamaan liittosopimuksen Ranskan kanssa. Napoleonin tuhoisan Venäjän-sotaretken jälkeen Hardenberg alkoi etsiä tilaisuutta liiton purkamiselle ja lisäsi salassa varustelua. Hänen neuvostaan kuningas liittoutui ensin Venäjän kanssa helmikuussa 1813 solmitulla Kaliszin sopimuksella ja katkaisi vasta sen jälkeen yhteistyön Ranskan kanssa. Napoleonin kukistuttua Hardenberg osallistui Pariisin rauhanneuvotteluihin ja Wienin kongressiin, jossa hän esiintyi sovittelevasti. Wienissä Venäjä ehdotti Saksin liittämistä Preussiin vastineena Puolan yhdistämisestä kokonaan Venäjään. Englanti ja Itävalta vastustivat ajatusta, jolloin Hardenberg suostui luopumaan siitä ja pyrki lähentämään pääkiistakumppaneiksi muodostuneita Englantia ja Venäjää.[1] Yleisen käsityksen mukaan Hardenberg jäi Wienin kongressissa Itävallan taitavan ulkoministerin Klemens von Metternichin varjoon.
Hardenberg asettui vuonna 1815 kannattamaan konservatiivista Pyhää Allianssia. Myöhemmin hänen arvostuksensa kotimaassa väheni. Vaikka hän oli kannattanut uutta perustuslakia, liberaalien silmissä hän oli liian sovitteleva vanhoillisuuden suuntaan. Myöhemmin saksalainen historiankirjoitus esitti hänet valtiomiehenä, joka pelasti Preussin täydeltä romahdukselta Napoleonin sotien aikana.[1]
Hardenberg oli alun perin aatelisarvoltaan paroni, mutta hänet korotettiin vuonna 1814 ruhtinaaksi. Hän oli naimisissa kolmesti ja kaikki hänen avioliittonsa päättyivät avioeroon.[1]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karl August von Hardenberg Wikimedia Commonsissa
