Karjalan työkansan kommuuni
Karjalan työkansan kommuuni (ven. Каре́льская трудова́я комму́на, Karelskaja trudovaja kommuna) oli heinäkuussa 1918 perustuslailla määriteltyyn Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan 8. kesäkuuta 1920 perustuslain 11. pykälän pohjalta perustettu ja 20. kesäkuuta 1923 lakkautettu ensimmäinen neuvostovallan mukainen aluehallinnon yksikkö.[1] Tätä ennen työkommuuni oli perustettu volgansaksalaisia varten vuoden 1918 lopussa ja maaliskuussa 1919 Baškirian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.
| Karjalan työkansan kommuuni |
|
|---|---|
1920–1923 |
|
|
|
|
| Pääkaupunki | Petroskoi |
| Edeltäjä(t) |
.svg){kind=small} Neuvosto-Venäjä  Karjalan väliaikainen hallitus Aunuksen Karjalan väliaikainen hallitus |
| Seuraaja(t) |
 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta |
.jpg)
Hankkeen taustaa muokkaa
Ajatus Karjalan työkansan kommuunista perustui Ruotsiin paenneen Edvard Gyllingin vuonna 1919 Leninille lähettämään ehdotukseen Karjalan kommuunista, joka oli tarkoitus perustaa Pohjoisen jäämeren ja Syvärin välille. Gylling halusi muodostaa suomalaisille kansallisen alueen ja samalla torjua Suomen tasavallan karelianismin ja heimoaatteen hengessä tekemiä vaatimuksia saada osia Itä-Karjalasta liitetyksi Suomeen.[1]
Gyllingin lisäperusteena Leninille oli, että Karjalan työkommuuni voisi toimia tukialueena vallankumouksen valmistelulle Suomessa ja Skandinavian maissa. Vuonna 1919 muun muassa Trotskin kannattama ajatus maailmanvallankumouksesta oli vielä ajankohtainen, eikä sosialismi yhdessä maassa -ajatus ollut vielä vakiintunut, koska bolševikit eivät olleet vielä kärsineet lopullisia tappioita Puolassa eikä Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavallan länsiraja rauhansopimuksilla Tarton rauhoja Viron, Suomen eikä Riian rauhaa Puolan kanssa ollut solmittu.
Perustaminen muokkaa
Gyllingin ehdotuksen perusteella kansankomissaarien neuvosto keskusteli asiasta maalis-huhtikuussa 1920 Aunuksen kuvernementin puolueorganisaatioiden kanssa.
4. huhtikuuta 1920 alkoivat suomalais-neuvostovenäläiset rauhanneuvottelut Rajajoen rautatieasemalla, jotka katkesivat 24. huhtikuuta. Kansankomissaarien neuvosto kieltäytyi tunnustamasta Aunuksen retkikunnan tukemaa Uhtuan hallitusta. Neuvottelut katkesivat erimielisyyteen demarkaatiolinjasta ja Suomen sisällissodan hävinneiden suomalaisten punakaartilaisten tulevaisuudesta.
Itä-Karjalan kysymyksen avoimeksi jääminen Suomen kanssa sai neuvostohallituksen etenemään Karjalan autonomia-asiassa. Leninin kutsusta toukokuun puolessa välissä 1920 Edvard Gylling ja Yrjö Sirola menivät Moskovaan. Gylling ehdotti Karjalaan taloudellista ja laajaa muuta autonomiaa.
8. kesäkuuta 1920 kansankomissaarien neuvoston dekreetillä karjalaisista Aunuksen kuvernementista ja Arkangelin kuvernementista muodostettiin Karjalan työkommuuni. Kommuuni perustettiin juuri ennen Tarton rauhanneuvotteluja, joissa Neuvosto-Venäjä saattoi nyt viitata kansojen itsemääräämisoikeuden jo toteutuneen Itä-Karjalassa.[2]
Itä-Karjalaan eli Venäjän Karjalaan kuuluviksi luettiin 1900-luvun alussa yleensä silloisesta Aunuksen kuvernementista Petroskoin ja Aunuksen kihlakunnat ja suurin osa Poventsan kihlakuntaa sekä Arkangelin kuvernementista suurin osa Kemin kihlakuntaa.[3][4] Työkommuunin alue oli kuitenkin selvästi suppeampi, sillä sen itäraja kulki suunnilleen Muurmannin rataa pitkin Vienanmerestä Ääniseen siten, että Sungun niemi, Soutjärven vepsäläisalue ja Syvärin suu jäivät sen ulkopuolelle.[4] Raja vedettiin siten, että karjalaiset tulivat työkommuunin alueella enemmistöksi. Vuonna 1920 suoritetun laskennan mukaan siellä asui 145 753 henkeä, joista karjalaisia oli 60,8 % eli 89 951 henkeä.[4]
1.–3. heinäkuuta Petroskoissa järjestettiin ensimmäinen Karjalan nuorisoliiton edustajakokous ja kommunistisen puolueen edustajakokous, jossa yhdistyivät Karjalan työkommuunin puolue-elimet.
Aunuksen kuvernementti jakautui jäljelle jäävään Aunuksen kuvernementtiin ja Karjalan työkommuuniin.
Lokakuussa 1920 perustettiin Karjalan kommuuni -sanomalehti.
Tarton rauhan jälkeen suomalaiset vetäytyivät Repolasta ja Porajärveltä, jotka nekin tulivat Karjalan työkommuunin hallintaan.
11.–19. helmikuuta 1921 järjestettiin ensimmäinen yleiskarjalainen edustajainkokous, jossa säädettiin asetus Karjalan toimeenpanevasta komiteasta eli hallituksesta, jonka puheenjohtajaksi, eli Karjalan pääministeriksi, valittiin Edvard Gylling. 24. huhtikuuta 1921 perustettiin Karjalan työkommuunin talousneuvosto, jonka puheenjohtajaksi valittiin Aleksandr Vasiljevitš Šotman. Vuonna 1921 Suomelta luovutettiin Rajaselän kylä Karjalan työkommuunille.
Karjalan työkommuuni muutettiin 25. heinäkuuta 1923[5], Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi Samalla sen aluetta laajennettiin niin, että siihen kuuluivat kaikki vanhastaan Itä-Karjalaan luetut alueet sekä lisäksi Puudožin kihlakunta Äänisjärven itäpuolella. Tämän kihlakunnan asukkaista suurin osa oli kuitenkin venäläisiä, minkä vuoksi karjalaiset jäivät tasavallassa vähemmistöksi.[4]
Suomalaiset työkommuunissa muokkaa
Suomen sisällissodan jälkeen yli 10 000 Suomen punaisen kaartin sotilasta pakeni suomalaisten hallitsemaan Neuvosto-Karjalaan, erityisesti pääkaupunki Petroskoihin, mutta myös pienemmille paikkakunnille teollisuuslaitosten, metsätyömaiden ja sovhoosien lähelle.[6]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 216. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
- ↑ Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 2 : Toukokuu 1918 – joulukuu 1920, s. 352. Helsinki: WSOY, 1971.
- ↑ Tietosanakirja, 10. osa (Työehtosopimus–Öölanti), s. 908–909. Tietosanakirja Oy, 1919. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d Arvo Poika Tuominen: ”Karjalan murhenäytelmä”, Kremlin kellot, s. 350–351. Tammi, 1957.
- ↑ ”Itä-Karjala”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–Maskotti), s. 22. Otava, 1927. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Mainio, Aleksi: Kirkkaasti paras selvitys suomalaisten surmaamisesta Neuvosto-Karjalassa: lähes 15 000 ammuttiin tai tuomittiin leirille hs.fi. Viitattu 19.11.2021.