Kansanvaltuutettujen neuvosto
Kansanvaltuutettujen neuvosto (saks. Rat der Volksbeauftragten) oli Friedrich Ebertin johtama Saksan hallitus vuoden 1918 vallankumouksen jälkeisenä siirtymäkautena ennen Weimarin tasavallan perustamista, 10. marraskuuta 1918 – 13. helmikuuta 1919. Kansanvaltuutettujen neuvoston jäsenet olivat kaikki sosiaalidemokraatteja kahdesta eri puolueesta.
Historia muokkaa
Tausta muokkaa
Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) ministerit erosivat prinssi Max von Badenin hallituksesta aamulla 9. marraskuuta osoittaakseen solidaarisuutta maassa puhjenneelle vallankumoukselle. Keskipäivällä hallitus antoi ilmoituksen keisari Vilhelm II:n erosta. Kun työläisten ja sotilaiden neuvostot ottivat vallan kaupungissa toisensa jälkeen, prinssi Max ilmoitti vielä samana iltapäivänä luovuttavansa valtakunnankanslerin tehtävät sosiaalidemokraattien johtajalle Ebertille järjestyksen säilyttämiseksi. SPD:n valtiopäiväryhmän puheenjohtaja Philipp Scheidemann kiirehti julistamaan Berliinin valtiopäivätalon parvekkeelta Saksan tasavallaksi. SPD:n puolueneuvosto oli jo ehtinyt päättää aloittavansa neuvottelut työläis- ja sotilasneuvostojen kanssa ”kansanhallituksen” muodostamiseksi. Uuteen hallitukseen haluttiin mukaan myös vallankumouksellisten työläisten suosiosta nauttinut Saksan itsenäinen sosiaalidemokraattinen puolue (USPD), vaikka sen tavoitteet olivat radikaalimmat kuin SPD:n.[1]
Kansanvaltuutettujen neuvosto Saksan hallituksena muokkaa
Ebert ilmoitti 10. marraskuuta muodostaneensa uudeksi hallitukseksi kansanvaltuutettujen neuvoston. Siihen kuului kuusi jäsentä, kolme SPD:stä ja kolme USPD:stä. Puheenjohtajuus oli jaettu Ebertin ja USPD:n johtajan Hugo Haasen kesken. Muut jäsenet olivat SPD:n Scheidemann ja Otto Landsberg sekä USPD:n Wilhelm Dittmann ja Emil Barth. Vallankumoushallitus sai valtuutuksensa vastaperustetulta Suur-Berliinin työläis- ja sotilasneuvostolta.[2] Vanha virkakoneisto ja armeija asettuivat myös tukemaan sitä.[1] Keisarilliset ministeriöt ja niiden valtiosihteerit eli ministerit jatkoivat aluksi toimintaansa uuden hallituksen alaisina, esimerkiksi ulkoministeri Wilhelm Solf erosi vasta joulukuussa.
Kiireellisimpänä uuden hallituksen asialistalla oli pikaisen aselevon solmiminen maailmansodan päättämiseksi.[1] Aseleponeuvottelut Compiègnessa olivat jo loppusuoralla ja aselepo allekirjoitettiinkin hallituksen perustamista seuraanneena päivänä. Kansanvaltuuttetujen neuvosto ilmoitti kutsuvansa Berliiniin 16. joulukuuta työläis- ja sotilasneuvostojen kongressin, joka saisi valita, päättäisikö Saksan tulevasta valtiomuodosta vaaleilla valittava parlamentti vai neuvostokongressi itse. Tämä jätti avoimeksi mahdollisuuden sekä parlamentarismiin että neuvostovaltaan, mutta 30. marraskuuta Ebert ilmoitti, että perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit pidettäisiin joka tapauksessa, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä suhteellisen vaalitavan pohjalta.[3] Naiset saivat ensimmäisen kerran äänestää Saksassa. Kansavaltuutettujen neuvosto ilmoitti myös 12. marraskuuta palauttavansa kaikki sota-aikana rajoitetut kansalaisoikeudet.[1]
Kun Berliinissä kokoontunut neuvostokongressi päätti 20. joulukuuta luovuttaa valtansa tulevalle kansalliskokoukselle, vähemmistöön jäänet spartakistit yllyttivät työläisiä ja sotilaita taistelemaan neuvostojen vallan puolesta. Berliinin keskustassa puhkesi jouluaattona pieni matruusien sotilaskapina, joka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Tämän seurauksena USPD:n edustajat erosivat kansanvaltuutettujen neuvostosta 29. joulukuuta.[4] Ebert korvasi heidät SPD:n edustajilla, Gustav Noskella ja Rudolf Wissellillä.[5] Sisäisestä turvallisuudesta vastannut oikeistososiaalidemokraatti Noske kukisti sitten tammikuun alussa 1919 spartakistikapinan armeijan avulla.[4] Kansalliskokouksen vaalit pidettiin 19. tammikuuta 1919 ja kansalliskokous kokoontui Weimarissa 6. helmikuuta. Sosialistiset puolueet eivät saaneet siihen enemmistöä, joten SPD liittoutui porvarillisten keskustapuolueen ja Saksan demokraattisen puolueen (DDP) kanssa. Jo ennen uuden perustuslain säätämistä kansalliskokous valitsi 11. helmikuuta Ebertin väliaikaiseksi valtakunnanpresidentiksi ja 13. helmikuuta Scheidemannin valtakunnankansleriksi.[6] Kansanvaltuutettujen neuvosto lakkasi tässä yhteydessä toimimasta.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 244–245. Gummerus 1988.
- ↑ Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 246–247.
- ↑ Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 243.
- ↑ a b Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 247.
- ↑ Der Rat der Volksbeauftragten (saksaksi) Deutsches Historisches Museum 11.4.2000. Viitattu 26.1.2018.
- ↑ Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 248–250.