Kalorikki
Kalorikki (joskus kalorium) on oletettu aine, jollaisena lämpöä pidettiin yleisesti 1800-luvun puoliväliin saakka. Antoine Laurent Lavoisier piti sitä yhtenä alkuaineista. Sen oletettiin olevan massatonta tai ainakin äärimmäisen harvaa, näkymätöntä ja nestemäistä ainetta, jota kaikki kappaleet sisälsivät sitä enemmän, mitä korkeampi niiden lämpötila oli. Lämmön johtumisen oletettiin johtuvan kalorikin siirtymisestä kappaleesta toiseen.[1] Siitä sekä oletetuista sähkö-, valo- ja magneettinesteistä käytettiin yhteisnimitystä imponderabilia.[2]
Kalorikkiteorian avulla voitiin selittää monia ilmiöitä kuten lämpölaajeneminen ja lämpötilaerojen tasoittuminen. Vaikeasti selitettäväksi osoittautui kuitenkin kitkalämpö. Sen oletettiin johtuvan siitä että kitka pyrki puristamaan kappaleita niiden kosketuskohdassa, jolloin niiden sisälle varastoitunut kalorikki tulisi pinnalle ja leviäisi ympäröiviin aineisiin saaden niiden lämpötilan kohoamaan. Tästä kuitenkin pääteltiin, ettei kappaleita voitaisi kitkan avulla lämmittää miten paljon tahansa, sillä ennen pitkää kaikki kalorikki olisi puristunut ulos.[3]
Rumfordin kreivi Benjamin Thompson osoitti kuitenkin kokeellisesti jo vuonna 1797, että hankaamalla tarpeeksi kauan vastakkain kahta metallikappaletta, joista toinen oli osittain veden alla, voitiin vesi saada jopa kiehumaan.[4] Tätä hän piti todisteena siitä, ettei lämpö ollut mitään erityistä ainetta vaan aineen pienimpien osien liikettä.[5] Hänen teoriansa tuli kuitenkin yleisesti hyväksytyksi vasta puoli vuosisataa myöhemmin, samalla kun energian säilymislaki tuli tunnetuksi.[6].
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Hans Christian von Baeyer: Maxwellin demoni, s. 21. Suomentanut Hannu Karttunen. Art House, 2000. ISBN 951-884-321-X.
- ↑ Otavan suuri ensyklopedia, 22. osa (Ensyklopedia ja hakemisto, Hano-L, s. 8579, hakusana Imponderabilia. Otava, 1982. ISBN 951-1-05085-0.
- ↑ Baeyer, s. 22-23
- ↑ Baeyer, s. 17-19
- ↑ Baeyer, s. 23
- ↑ Baeyer, s. 21, 23