Kalle Kallio

Kalle Emil Kallio (23. toukokuuta 1899 Rautalampi – 7. kesäkuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen ortopedian ja traumatologian professori, joka kehitti sotainvalidien hoitoa ja kuntoutusta. Hän kehitti myös uusia leikkausmenetelmiä

Kallio Kristian Runebergin kansikuvassa 1958.

Henkilöhistoria

Kallion vanhemmat olivat maanviljelijä Kalle Kallio ja Hilma Lydia Pietiläinen ja puoliso vuodesta 1928 Aino Aili Elina Korckman. Myös heidän pojastaan Kaarlo Erkki Kalliosta (s. 1929) tuli lääkäri. Ylioppilaaksi Kallio valmistui Jyväskylän lyseosta 1919.

Työura

Kunnanlääkäristä kirurgiksi

Kallio valmistui lääkäriksi 1927 ja työskenteli aluksi kunnanlääkärinä Vesannolla. Tämän jälkeen hän työskenteli Turun lääninsairaalassa ja Marian sairaalassa Helsingissä, viimeksi mainitussa kirurgian apulaislääkärinä. Hän kertoo muistelmissaan pyörtyneensä kerran leikkaussalissa, jolloin eräs vanhempi kollega ennusti, että hänestä tulee kirurgi. Hän kiinnostuikin kirurgiasta ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1932.

Työskenneltyään Viipurin sotilassairaalassa ja Enson tehtaiden lääkärinä sekä kenttäsairaalan kirurgina talvisodassa Kallio siirtyi evakkona Helsinkiin Suomen Punaisen Ristin sairaalan sotasairaalaosastoon ja sittemmin 1942 Invalidisäätiöön. Siellä hän oli mukana aloittamassa ja kehittämässä invalidihuoltoa talvi- ja jatkosodan sotainvalideille. Hän oli myös suunnittelemassa Fabian Langenskiöldin kanssa Invalidisäätiön sairaalaa ja ammattikoulua. Se oli ainutlaatuinen vain invalidihuoltoa varten suunniteltu sairaalarakennus, joka valmistui 1943 Helsingin Ruskeasuolle. Jatkosodan aikana Kallio toimi myös 33. Kenttäsairaalan pääkirurgina kesästä 1941 alkuvuoteen 1942, saaden ylennyksen lääkintämajuriksi.

Leikkausmenetelmien kehittäjä ja opettaja

Kallio sai nopeasti mainetta taitavana ja uusia menetelmiä kehittävänä lääkärinä, minkä lisäksi hän oli erinomainen opettaja. Hän filmasi uusia menetelmiään ja esitti niitä kansainvälisissä konferensseissa. Samalla hän teki myös leikkauksia ja näytti ulkomaisille kollegoilleen kädestä pitäen kuinka tekniikka toimii. Saksassa oli kehitetty ns. Krunkenbergin leikkaus, jolla loukkaantunut käsi voitiin korjata käyttökelpoiseksi. Menetelmä ei ollut sodan takia levinnyt maailmalle ja siitä tuli kansainvälinen läpimurto, kun Kallio esitti leikkauksesta tekemänsä filmin Yhdysvalloissa. Toinen menestys oli hänen itsensä kehittämä menetelmä, jossa potilaan ihoa käytetään nivelrikon parantamiseen kiinnittämällä sitä ruston paikalle nivelpintoihin. Tämä menetelmä tuli yleiseksi 1950-luvulla erityisesti lonkkanivelen korjausleikkauksissa.

Kallio toi Yhdysvalloista idean potilaiden kuntouttamisesta ja sopeutumisvalmennuksesta. Suomenkielinen kuntoutus-termi englanninkielisen rehabilitation-sanalle on hänen keksimänsä. Potilaat opetettiin selviytymään arkielämästä ennen sairaalasta kotiuttamista. Edelleen hän toi Suomeen uusia proteesin valmistus- ja kiinnitysmenetelmiä. Niihin kuului niin sanottu kosmeettinen proteesi, jolla korvataan amputoitu raaja ja saadaan se näyttämään aidolta.

Ortopedian ja traumatologian professori

Kallio nimitettiin 1950 Helsingin yliopiston kirurgian professorin virkaan, joka hänen ehdotuksestaan muutettiin kymmenen vuotta myöhemmin ortopedian ja traumatologian professuuriksi. Virkaan sisältyivät HYKS:in kirurgian klinikoiden ylilääkärin ja vuodesta 1960 Töölön sairaalan ylilääkärin tehtävät. Suomen Punaisen Ristin sairaala oli samoihin aikoihin liitetty Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan ja sen nimi muutettu Töölön sairaalaksi.

Järjestöaktiivi

Kallio oli mukana monissa alansa järjestöissä, joista mainittakoon lääkäriseura Duodecimin puheenjohtajuus, Suomen kirurgiyhdistyksen puheenjohtajuus ja lääketehdas Orionin hallintoneuvoston jäsenyys. Jäätyään eläkkeelle 1967 hän toimi vielä pari vuotta kansainvälisen kirurgikollegion Euroopan pääsihteerinä. Hän oli myös Viipurilaisen osakunnan inspehtori 1953-1962.