Kaledonian kanava

kanava Skotlannissa

Kaledonian kanava (engl. Caledonian Canal) on Skot­lannissa sijaitseva kanava, joka johtaa Skot­lannin itä­rannikolta Invernessistä länsi­rannikolle Corpachiin lähelle Fort Williamia. Se rakennettiin 1800-luvun alku­puolella insinööri Thomas Telfordin johdolla, joka johti samaan aikaan myös Götan kanavan rakennus­töitä Ruotsissa.

Kääntösilta Kaledonian kanavan yli.

Reitti muokkaa

Kaledonian kanava on noin 97 kilo­metrin pituinen ja kulkee koillis–lounais-suunnassa. Vain kolmas­osa sen pituudesta on keino­tekoista kanavaa, muun osan siitä muodostavat järvet Loch Dochfour, Loch Ness, Loch Oich ja Loch Lochy.[1] Kanava ja järvet sijaitsevat Skot­lannin poikki kulkevassa Great Glenin eli Glen Moren laaksossa. Kanavassa on 29 sulkua, joista kahdeksan liittyy välittömästi toisiinsa muodostaen Banaviessa sijaitsevan Neptunuksen portaikon (engl. Neptune’s Staircase). Lisäksi kanavassa on neljä akveduktia, ja sen yli johtaa kymmenen siltaa.

Kanavan rakentaminen muokkaa

Kanava rakennettiin, jotta saatiin parannettua Skot­lannin ylä­maiden vaikeaa työllisyystilannetta. Alueen talous­elämä oli lamassa, koska merkittävä osa ylämaan väestöstä oli menettänyt maansa ja tulonsa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa suur­maan­omistajien suorittamien karkotusten vuoksi. Tämän vuoksi monet olivat paenneet Skot­lannin alamaille tai Kanadaan.[2] Kanavan tarkoituksena oli myös tarjota puisille purje­laivoille turvallisempi reitti Skotlannin koillis- ja luoteisrannikoiden välille, jottei niiden tarvinnut kiertää Skot­lannin pohjois­kärjen ympäri Cape Wrathin ja Pentlandin vuonon kautta.[3]

Ensimmäisen suunnitelman kanavaksi laati James Watt vuonna 1783, mutta vasta Caledonian Canal Commission ryhtyi toimiin saadakseen sen rakennetuksi.[2] Vuonna 1803 Britannian parlamentti sääti kanavan rakentamisesta erityisen lain,[4] ja insinööri Thomas Telford nimitettiin kartoittamaan kanava-alue, suunnittelemaan se ja johtamaan rakennus­töitä. Suunnitteluvaiheen alussa oli mukana myös William Jessop, ja molemmat valvoivat rakennus­töitä, kunnes Jessop kuoli vuonna 1814. Rakennus­töiden arveltiin kestävän seitsemän vuotta ja maksavan 474 000 puntaa, mutta molemmat arviot osoittautuivat aivan liian pieniksi.

Kanavan syrjäisen sijainnin vuoksi rakennus­työt aloitettiin samaan aikaan sen molemmista päistä, ja myöhemmin kanavan jo valmistuneita osuuksia hyödynnettiin tarvittavien materiaalien kuljettamiseksi sen keski­osaan. Corpachissa lähellä Fort Williamia ensimmäinen sulku rakennettiin kalliolle, mutta kanavan toisessa päässä meren­rantaan suunnitellun sulun kohdalla pohjassa oli liejua 17 metrin syvyyteen saakka. Liejun päälle kasattiin kiviainesta, ja sen annettiin asettua paikalle kuuden kuu­kauden ajan ennen kuin rakentaminen voitiin aloittaa. Maa­perä, jonka poikki kanava kaivettiin, oli vaihtelevaa, ja lisää vaikeuksia kohdattiin rakennettaessa sulkuja, jotka tuolloin olivat lajissaan maailman suurimpia. Myös työvoiman saannissa oli vaikeuksia ja poissa­oloja esiintyi paljon varsinkin syksyisin perunan­noston aikana ja sen jälkeen. Tämän vuoksi Telford palkkasi töihin irlantilaisia kanava­työläisiä, mitä arvosteltiin paljon, koska projektin yhtenä tarkoituksena oli juuri helpottaa työttömyyttä Skot­lannin ylä­mailla. Kanava valmistui vuonna 1822, 17 vuotta suunnitellusta aika­taulusta jäljessä, ja maksoi 910 000 puntaa. Sitä rakentamassa oli ollut 3 000 paikallista asukasta.[5]

Kustannusten säästämiseksi kanava rakennettiin vain 4,6 metrin syvyiseksi alkujaan suunnitellun 6,1 metrin sijasta. Rakennustöiden kestäessä oli kuitenkin alettu rakentaa entistä suurempia laivoja ja myös rauta­runkoisia höyry­laivoja, joista monet olivat liian suuria mahtuakseen kulkemaan kanavassa. Myöskään sota­laivasto ei tarvinnut kanavaa enää sen jälkeen, kun Napoleon oli voitettu Waterloossa vuonna 1815 ja kanavan rakentamiseen vaikuttanut, meren­kulkuun kohdistunut uhka oli väistynyt.[2]

Kanava käytössä muokkaa

Käytetyissä materiaaleissa ilmeni ennen pitkää heikkouksia, ja osa Corpachin kaksois­sulusta romahti vuonna 1843. Kanava suljettiin korjaustöitä varten, ja samalla sitä syvennettiin 5,5 metrin syvyiseksi. Töitä johti Telfordin seuraaja James Walker. Ne valmistuivat vuonna 1847, mutta kanavasta ei tullut niin vilkas­liikenteistä kuin oli odotettu. Kaupallisesti hanke ei vaikutta­nut­kaan menestyk­selliseltä, mutta kanavan seudun maisemat tekivät siitä myöhemmin huomattavan matkailu­nähtävyyden. Kuningatar Viktoria matkusti sen läpi vuonna 1873, ja matkan osakseen saama julkisuus houkutteli paljon entistä enemmän ihmisiä vierailemaan seudulle, ja monet halusivat myös matkustaa kanavalla. Myöskään rautateiden rakentaminen Fort Williamiin, Fort Augustukseen ja Invernessiin ei haitannut kanavaa paljon, sillä junien aika­taulut suunniteltiin niin, että niistä voitiin sopivasti siirtyä kanavalla liikennöineisiin höyry­laivoihin.

Tavara­liikenne kanavalla vilkastui ensimmäisen maailman­sodan aikana, sillä miinojen rakentamiseen tarvittavia komponentteja laivattiin kanavan kautta Invernessistä Amerikkaan, ja kalastus­alukset käyttivät sitä, jottei niiden tarvinnut kiertää Skotlannin pohjois­kärjen kautta. Kanava siirrettiin vuonna 1920 kulku­laitos­ministeriön ja vuonna 1962 British Waterwaysin omistukseen. Siihen tehtiin parannuksia, ja sulut automatisoitiin vuosien 1964 ja 1969 välillä. Vuoden 1990 aikoihin kanava oli selvästi korjauksen tarpeessa, sulkujen seinät olivat pullistuneet, ja arvioitiin, että sen kunnostaminen maksaisi 60 miljoonaa puntaa. Kun valtiolta ei tähän ollut saatavissa määrä­rahoja, British Waterways laati kunnostus­suunnitelman, ja vuosien 1995 ja 2005 välillä osa kanavasta kuivatettiin joka talvi. Sulkujen kaksi­osaisten seinien puoliskot kiinnitettiin toisiinsa ruostumattomasta teräksestä valmistetuilla tangoilla, ja sulkujen rakenteita vahvistettiin yli 5 000 tonnilla saumauslaastia. Kaikki sulku­portit vaihdettiin uusiin, minkä tuloksena kanavan rakenteet olivat toden­näköisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin.[2]

Kanava on nykyisin suojeltu historiallinen muisto­merkki, ja siellä käy joka vuosi yli puoli miljoonaa vierailijaa. British Waterways, joka on yhdessä Highland Councilin ja Skotlannin metsä­komission kanssa laatinut suunnitelman Great Glenin alueen kehittämiseksi, toivoi tämän lukumäärän kasvavan yli miljoonaan vuoteen 2012 mennessä.[2] Kanavalla kulkee risteily­laivoja, ja sen rantoja pitkin kulkee pyörä­teitä.


 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Caledonian Canal

Lähteet muokkaa

  1. Waterscape - Caledonian Canal Waterscape. Viitattu 24.9.2013.
  2. a b c d e David Hayward: The Caledonian Canal. British Waterways, 2007. ISBN 978-0-9556339-2-8.
  3. Hugh McKnight: The Shell Book of Inland Waterways. David and Charles, 1958. ISBN 978-0-7153-8239-4.
  4. Joseph Priestley: Historical Account of the Navigable Rivers, Canals, and Railways of Great Britain. {{{Julkaisija}}}, 1831. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. Jane Cumberlidge: Inland Waterways of Great Britain, 8. painos. Imray Laurie Norie and Wilson, 2009. ISBN 978-1-84623-010-3.

Aiheesta muualla muokkaa