Wikipedia

Kaarlo Castrén

suomalainen poliitikko
Tämä artikkeli käsittelee Suomen pääministeriä. Kouluhallituksen kouluneuvoksesta kertoo artikkeli Kaarlo Alarik Castrén.

Kaarlo Castrén (28. helmikuuta 1860 Turtola – 19. marraskuuta 1938 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, asianajaja ja talousmies, joka toimi Suomen pääministerinä vuonna 1919 ja valtiovarainministerinä vuosina 1918–1919. Hänen pääministerikautenaan säädettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Castrén edusti ensin nuorsuomalaisia ja sittemmin Kansallista Edistyspuoluetta. Hänet tunnetaan myös vuonna 1888 perustamastaan Castrén & Snellman -asianajotoimistosta.[1][2]

Kaarlo Castrén
Suomen pääministeri
K. Castrénin hallitus
17.4.–15.8.1919
Edeltäjä Lauri Ingman
Seuraaja J. H. Vennola
Suomen valtiovarainministeri
Ingmanin I hallitus
27.11.1918–17.4.1919
Edeltäjä Juhani Arajärvi
Seuraaja August Ramsay
Senaatin siviilitoimituskunnan päällikkö
2.8.1908–23.4.1909
Edeltäjä Hugo Lilius
Seuraaja Hugo Rautapää
Henkilötiedot
Syntynyt28. helmikuuta 1860
Turtola
Kuollut19. marraskuuta 1938 (78 vuotta)
Helsinki
Tiedot
Puolue Kansallinen Edistyspuolue
Muut puolueet Nuorsuomalainen puolue
(vuoteen 1918)

Suku ja perhe muokkaa

Kaarlo Castrén kuului Castrénin sivistyssukuun, josta tuli useita poliitikkoja.[3] Castrénin vanhemmat olivat Karungin kirkkoherra, rovasti Johan Robert Castrén ja Ida Maria Susanna Taucher.[4][5] Kaarlo Castrénin nuorempi veli oli senaattori ja nuorsuomalainen poliitikko Arthur Castrén. Senaattori Jalmar Castrén oli heidän serkkunsa. Castrén oli etäisempää sukua myös K. J. Ståhlbergille.[3] Castrénin puolisona oli vuodesta 1888 Elin Rosina Tamelander, jonka isä oli Oulun läänin kuvernööri Carl Adolf Tamelander. Heille syntyi neljä lasta, joihin kuuluivat lääkäri, professori Harry Castrén ja pääjohtaja Aarne Robert Castrén.[4]

Varhaisempi ura muokkaa

Castrén kirjoitti ylioppilaaksi Oulun ruotsalaisesta lyseosta vuonna 1879 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1883 ja molempain oikeuksien kandidaatiksi 1887.[4][5] Hän opiskeli myös Leipzigissa ja oli opiskeluaikanaan vuonna 1884 Morgonbladetin vastaavana toimittajana. Castrén perusti vuonna 1888 varatuomari Frans Emil Snellmanin kanssa Castrén & Snellman -asianajotoimiston, jonka osakkaana hän oli vuoteen 1897. Asianajajan työn ohella Castrén työskenteli vuosina 1888–1892 ylimääräisenä kopistina senaatin valtiovarain- ja kauppa- ja teollisuustoimituskunnissa.[4][2]

Castrén kuului Helsingin kaupunginvaltuustoon vuosina 1892–1897.[4] Säätyvaltiopäiville hän osallistui porvarissäädyssä Tornion edustajana 1894 ja Haminan edustajana 1905–1906.[4][6] Hän ei ollut koskaan kansanedustajana.[4][2]

Castrén oli nuorsuomalaisessa puolueessa lähellä K. J. Ståhlbergin johtamaa vasemmistoliberaalia siipeä eli ”varpusia” ja toimi useita vuosia puolueen puheenjohtajana. Puolueen linjanvetäjinä toimivat kuitenkin muut, ja puheenjohtajalle jäi epäkiitollinen sovittelijan rooli. Castrén nimitettiin lokakuussa 1906 senaatin siviilitoimituskunnan apulaispäälliköksi Mechelinin senaattiin. Elokuussa 1908 hänestä tuli siviilitoimituskunnan päällikkö uudessa Hjeltin senaatissa. Hän erosi senaatista toisen sortokauden alussa huhtikuussa 1909 muiden nuorsuomalaisten kanssa vastalauseeksi keisari Nikolai II:n esittämälle laintulkinnalle tämän vahvistaessa eduskunnan hyväksymän maanvuokralain. Castrén perusti samana vuonna oman asianajotoimiston, jota hän piti kuolemaansa asti.[4]

Itsenäisyyden aika muokkaa

Castrén nimitettiin marraskuussa 1918 Lauri Ingmanin I hallituksen valtiovarainministeriksi. Hän oli vuoden 1918 valtiomuotokiistan yhteydessä allekirjoittanut yhden monarkiaa tukevan adressin, mutta liittyi silti tasavaltalaisten perustamaan Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Tasavaltalaisten voitettua maaliskuun 1919 eduskuntavaalit Castrén nousi huhtikuussa itse pääministeriksi. Uusi hallitus vakuutti ympärysvallat, joten Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden toukokuussa 1919. Castrénin hallituksen tärkein hanke oli tasavaltainen hallitusmuoto.[4] Sen eräistä kohdista syntyi kiistaa hallituksen sisälläkin; ministerien enemmistö halusi tasavallan presidentin valinnan kuuluvan eduskunnalle, kun taas Castrén kannatti vähemmistön mukana valitsijamiesvaalia. Eduskunta päätyi lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon.[7] Oikeisto-oppositio onnistui lykkäämään hallituksen alkuperäisen esityksen käsittelyn yli vaalien, mutta eduskunta hyväksyi hieman myöhemmin sisällöltään lähes yhtäläisen lakialoitteen, jonka oli tehnyt edistyspuolueen Heikki Ritavuori. Castrénin hallituksen aikana säädettiin myös elinkeinolaki ja elintarviketilanne parani.[4] Castrén oli pääministerinä 121 päivää.[8]

Edistyspuolueessa Castrén sijoittui selvästi oikealle laidalle. Useissa pääministerikautensa kiistoissa hän asettui tukemaan puolueensa johtohahmon Ståhlbergin sijasta oikeistoa ja valtionhoitaja C. G. E. Mannerheimia, jonka luottomiehenä hän halusi pysyä. Kun presidentiksi valittu Ståhlberg hylkäsi Mannerheimin vaatimukset, jotka tämä oli asettanut ehdoiksi armeijan ylipäällikkönä jatkamiselleen, myös Castrénin hallitus erosi elokuussa 1919. Castrén etääntyi pian edistyspuolueesta ja siirtyi selvemmin oikealle, vaikkei enää osallistunutkaan politiikkaan aktiivisesti. Hän toimi oikeistolaisessa Suomen Suojelusliitossa ja julkaisi vuonna 1926 kirjan Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana – sitä varten, ettei totuus unohtuisi, jossa kuvattiin Suomen sisällissotaa tiukasti niin sanotun valkoisen totuuden näkökulmasta. Myöhemmin Castrén tuki myös Lapuan liikettä.[4] Hän oli P. E. Svinhufvudin vaaliliiton (kokoomuksen) valitsijamiehenä vuoden 1937 presidentinvaalissa.[9]

Castrén oli vuonna 1924 toimineen sotatalouskomitean puheenjohtaja.[4]

Politiikan ulkopuolella muokkaa

Castrén toimi myös liike-elämässä. Hän kuului Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan vuosina 1898–1904 ja 1916–1922 ja sen hallintoneuvostoon vuosina 1893–1897, 1915–1916 ja 1922–1938. Hän oli pitkään hyvissä väleissä pankin pääjohtajana toimineen J. K. Paasikiven kanssa, mutta oli vuonna 1934 mukana painostamassa tätä eroamaan. Castrén oli vuonna 1906 lyhyen aikaa Suomi-yhtiön virkaa tekevänä toimitusjohtajana ja johtokunnan jäsenenä. Lisäksi hän toimi Palovakuutus Oy Imatran, vuosina 1922–1924 W. Gutzeit & Co:n ja vuosina 1924–1931 Diesen Woodin johtokunnan puheenjohtajana.[4]

Castrén liittyi 1880-luvun lopulla muodostuneeseen Nuoren Suomen ryhmään ja toimi Päivälehden ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajana. Myöhemmin hän kuului eri aikoina sekä Päivälehden että Helsingin Sanomien johtokuntiin. Castrén kirjoitti myös päivän kysymyksistä Helsingin Sanomiin nimimerkillä K. C.. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat metsästys ja urheilukalastus.[2]

 
Castrénin hauta Hietaniemen hautausmaalla.

Castrén kirjoitti Lars Levi Laestadiuksesta elämäkertakirjan Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius (Otava, 1932).[4] Castrénin isä oli 1800-luvun harvoja lestadiolaisia pappeja. Kaarlo Castrén identifioitui uskonnollisesti lestadiolaiseksi kouluaikanaan, mutta sittemmin etääntyi liikkeestä, kunnes aktiivisen politiikan jätettyään kiinnostui siitä uudestaan.[10]

Castrén kuoli marraskuussa 1938 pitkällisen sairauden jälkeen. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle.[11][2]

Teoksia muokkaa

  • Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana : sitä varten, ettei totuus unohtuisi. Kirja, Helsinki 1926 (Teoksen digitoitu versio (Työväenliikkeen kirjasto : Digitaalinen arkisto))
  • Vakava sana vakavassa asiassa ; eripainos Kauppalehdestä n:o 203 3/9 1927. Helsinki 1927
  • Sananen taloudellista puolustusvalmiuttamme koskevassa asiassa : välien selvittelyä; eripainos Uusi Suomi 17.8.1928. Helsinki 1928
  • Taloudellinen puolustusvalmiutemme ja sen järjestely ; esitelmä Kansantaloudellisen yhdistyksen kokouksessa huhtikuun 25 p:nä 1928. Porvoo 1928
  • Vad lapporörelsen är och vill. Helsingfors 1930
  • Seurahuoneen hotelli 1831–1931 : merkintöjä hotellin historiasta. Helsinki 1931 (nimimerkillä Socius)
  • Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius : elämäkerta. Otava 1932, 2. painos 1934
  • Niilo Helander : Sivistyssäätiön perustaja. Helanderin säätiö, Helsinki 1936

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Toimistomme tarina castren.fi. Castrén & Snellman. Viitattu 30.8.2014.
  2. ↑ a b c d e Kaarlo Castrén kuollut, Helsingin Sanomat, 20.11.1938, nro 314, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  3. ↑ a b Jouko Vahtola: Castrén (1600 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.6.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Vares, Vesa: ”Castrén, Kaarlo”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 151–153. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ a b Castrén Kaarlo. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  6. ↑ Sigurd Nordenstreng: Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906: Osa V, s. 49–50. Helsinki: Otava, 1921.
  7. ↑ Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 5–8. WSOY, Helsinki 1958.
  8. ↑ Kaarlo Castrén Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 1.10.2010.
  9. ↑ Valitsijamiehistön kokoonpano vaaliliitoittain Uusi Suomi 24.1.1937, s. 10. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 15.2.2024.
  10. ↑ Talonen, Jouko: Suomen kolme lestadiolaislähtöistä pääministeriä Rihveli. Helsingin yliopiston tutkimusartikkelit. Viitattu 3.8.2023.
  11. ↑ (Kaarlo Castrénin hauta) SukuHaku, Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 25.6.2023.

Aiheesta muualla muokkaa


Edeltäjä:
Lauri Ingman 		Suomen pääministeri
1919 		Seuraaja:
Juho Vennola
Edeltäjä:
Juhani Arajärvi 		Suomen valtiovarainministeri
1918–1919 		Seuraaja:
August Ramsay
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kaarlo_Castrén&oldid=22295392”