Jumalatar-liike
Jumalatar-liike on nykyaikainen uskonnollinen liike, laajemmassa mielessä erilaisia uskontoja ja käytänteitä sisältävä kulttuurinen ja sosiaalinen virtaus ja liike, jonka keskiössä on naiseus ja naiseuden aspekti jumaluudessa. Liikkeen keskeinen osa on niin sanottu feministinen noituus. Se puolestaan kuuluu laajemman uuspakanuuden piiriin, jonka uskonnoista liikkeen juuret juontavat wicca-liikkeeseen.[1]
Nykyaikainen Jumalatar-liike muotoutui 1970-luvulla Yhdysvalloissa feministien piireissä. Innoitusta se sai 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansanperinteen tutkijoiden ja kirjailijoiden teorioista muinaisista jumalattaren kulteista ja keskiajalta säilyneestä noituudesta.
Tausta ja innoittajat muokkaa
Jumalatar-liikkeen innoittajana toimi 1800-luvun kansanperinteen tutkijoiden kuten englantilaisen James George Frazerin näkemys, jonka mukaan vanhoissa eurooppalaisissa kansanperinteissä olisi säilynyt aineksia vanhoista pakanauskonnoista. Näin ajatelleet tutkijat näkivät esikristilliset jumaluudet arkkityyppisinä isä- ja äitijumaluuksina. Jotkin englantilaiset antiikin tutkijat uskoivat, että antiikin kreikkalaisten uskonto oli keskittynyt yhden äitijumalattaren palvontaan ennen muuntautumistaan monijumalaiseksi. Myös saman ajan kaunokirjallisuus on innoittanut myöhempiä wiccan jumalatar- ja jumalatulkintoja.[2]
1900-luvun alussa antiikin erilaiset jumalatar-mytologiat oli erotettu alkuperäisestä kontekstistaan ja yhdistetty suureksi äitijumalatar-hahmoksi, jonka symbolina pidettiin usein Kuuta. Janet Harrisin mukaan esihistoriallisen ajan Euroopassa olivat vallinneet erilaiset jumalatarkultit, ja myös 1950- ja 1960-luvun tutkijoiden parissa oli varsin suosittu teoria, jonka mukaan neoliittisen ajan Euroopassa palvottiin jossain muodossa yhtä ylintä jumalatarta.[3]
Yhdysvaltalainen harrastelijafolkloristi ja kirjailija Charles Leland julkaisi vuonna 1899 kirjan Aradia or The Gospel of The Witches, jonka hän väitti pohjautuneen Firenzessä tapaamaltaan, vanhaan noitasukuun kuuluneelta Maddaleenalta saatuihin tietoihin. Teoksessa esitettiin ajatus vanhan noituususkonnon säilymisestä sekä Jumalattaren merkitys tässä uskonnossa.[4]
Englantilaisen Robert Gravesin kaunokirjallinen teos The White Goddess (1948) esitteli teorian siitä, miten esihistoriallisessa Euroopassa vallitsi suuren jumalattaren kultti ja matriarkaalinen kulttuuri.[5]
Englantilainen egyptologi ja antropologi Margaret Murray esitti kirjassaan The Witch-Cult in Western Europe (1921), että keskiajan noitavainojen aikainen noitien uskonto oli ennen muuta hedelmällisyyskultti, ja kuvaili noitien kokoontumisia sekä rituaaleja.[5]
Nykyaikaisen wiccan syntyyn ratkaisevasti vaikuttanut englantilainen Gerald Gardner määritteli noituuden ennen kaikkea harmoniseksi luonnonuskonnoksi, jossa noidat palvoivat ylipapittaren johdolla kahta pääjumaluutta sekä kolmessa muodossa ilmenevää hedelmällisyyden jumalatarta. Hän korosti myös Jumalattaren merkitystä, naisen roolia ylipapittarena sekä työskentelyä noitaryhmissä (coveneissa).[6]
Jumalatar-liikkeen synty muokkaa
Moderni Jumalatar-liike syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvun loppupuolella. Radikaalifeministit ottivat käyttöön noita-sanan kuvaamaan emansipoitunutta naista ja liittivät noitaan vapauden, ilon, hurmion ja positiivisen aggressiivisuuden. Jumalatar-liikkeeseen vaikuttaneita, noituudesta kirjoittaneita 1900-luvun loppupuolen feministejä olivat etenkin Mary Daly, Deirdre English ja Barbra Ehrenreich. Liettualais-yhdysvaltalainen arkeologi Marija Gimbutas tuki 1970-luvulta alkaen vahvasti näkemystä Suuren Jumalattaren kultista vallitsevana Euroopan uskontona ennen kuin Etelä-Aasian aroilta tulleet soturikansat korvasivat patriarkaatillaan ”Vanhan Euroopan” matriarkaalisen jumalatar-kulttuurin. Charlene Spretnak toi James Lovelockin Gaia-hypoteesin Jumalatar-liikkeeseen.[7]
Vuoteen 1978 mennessä Jumalatar-liikkeen keskeiset näkemykset olivat jo muotoutuneet Yhdysvalloissa. Noituus nähtiin erityisesti naisten uskontona ja perinteenä. Liikkeen piirissä oli myös syntynyt omanlaisensa kuva noitavainojen ajasta, jossa noitavainot käsitettiin naisten systemaattisena joukkomurhana, jossa olisi murhattu jopa yhdeksän miljoonaa naista. Merkittäviä feministisen noituus-liikkeen luojia 1970-luvulla olivat unkarilaissyntyinen kalifornialainen Zsuzsanna Budapest sekä yhdysvaltalainen Starhawk, jonka teosta The Spiral Dance (1979) on luonnehdittu feministisen noituuden ja Jumalatar-liikkeen perusteokseksi. Teoksessa kiteytyi näkemys Suuren Jumalattaren kultista maailman vanhimpana uskontona. Tämän tyyppistä suuntausta kutsutaan ”uudelleen haltuun otetuksi” (reclaimed) perinteeksi. Sen rituaaleissa korostetaan luovuutta ja soveltamista: ei muodollisten initiaatioiden, coven-hierarkian ja muiden vakiintuneiden rituaalikäytäntöjen merkitystä. Suuntaus korostaa omien voimavarojen löytämistä, ja tyypillisiä rituaaleja ovat erilaiset laulut ja hengitystekniikat. Jumalatar-liikkeen myötä myös ekologiset teemat tulivat varsinaisesti mukaan uuspakanallisiin liikkeisiin.[8]
Lähteet muokkaa
- Sohlberg, Jussi (toimittanut Kanerva, Kane): ”Jumalatar-liike – kun radikaalifeminismi löysi noituuden”, Hermeetikko : aikakauskirja. Nro. 2. Salakirjat, 2017. ISBN 978-952-7204-11-5.
Viitteet muokkaa
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 21.
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 23–24.
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 24.
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 25.
- ↑ a b Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 26.
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 27–28.
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 28–29.
- ↑ Sohlberg (teoksessa Hermeetikko 2, 2017), s. 29–30.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jumalatar-liike Wikimedia Commonsissa
