Wikipedia

Julie London

Julie London (oik. Julie Peck,[1][2][3] 26. syyskuuta 1926 Santa Rosa, Kalifornia – 18. lokakuuta 2000 San Fernando Valley, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen laulaja ja näyttelijä.[4][5] Hänen laulajanuransa käsittää yli 40 vuotta ja näyttelijänäkin hän ehti olla 35 vuotta. Näyttelijänä London aloitti 1944 ja laulajana 1950-luvun puolivälissä. Laulajana hän ehti levyttää 32 albumia.[6] Londonin tunnetuin kappale on Arthur Hamiltonin kirjoittama ”Cry Me a River”, jonka London myös levytti ensimmäisenä vuonna 1955. Kappale on noussut niin kutsuttujen blues-standardien joukkoon.[7][2] Varsinainen levyjen teko päättyi 1960-luvun lopulla.[6]

Julie London vierailevana tähtenä tv-ohjelmassa The Garry Moore Show, joulukuussa 1958.

London esiintyi muun muassa elokuvassa Viimeinen kaksintaistelu (1958) yhdessä John Cassavetesin kanssa[8] ja Robert Mitchumin kanssa elokuvassa Seikkailija Rio Grandesta (1959).[9] London oli tunnettu myös tv-sarjasta Emergency!, jossa hän esitti hoitaja Dixie McCallin roolia vuosina 1972–1978. Sarjassa esiintyi myös Bobby Troup, joka oli todellisessa elämässä Julie Londonin pitkäaikainen aviomies. Sarjan tuottaja taas oli Londonin entinen aviomies Jack Webb.[4][10]

London oli ujohko ja omissa oloissaan viihtyvä nainen, eikä hän liikkunut piireissä, haastatteluja hän antoi harvoin. Julie London kärsi vuonna 1995 aivoinfarktin, ja hänen terveytensä oli sen jäljiltä heikko. Hän menehtyi viisi vuotta myöhemmin sydämenpysähdykseen.[11]

Lapsuus ja nuoruus muokkaa

Julie London oli alun perin nimeltään Julie Peck. Hän syntyi syyskuussa 1926 Kalifornian Santa Rosassa. Hänen vanhempansa olivat isä Jack Peck ja äiti Josephine, omaa sukua Taylor.[1][2] Vanhemmat olivat vaudeville-artisteja, ja kun heidän show'nsa siirtyi radioon San Bernardinoon 1930, Julien ammattilaisuran ensiesiintymisen aika koitti vanhempien ohjelmassa. Hän oli vain 3-vuotias, kun hän esitti laulun ”I'm Falling in Love Again”. Vanhempien ohjelmasta johtuen Julie viihtyi paljon paremmin näyttelijöiden ja muusikoiden parissa kuin samanikäisten luokkatovereiden seurassa. "Lääkärin mukaan olin allerginen, kirjaimellisesti allerginen koululle. Niinpä lakkasin käymästä sitä", London muisteli myöhemmin.[4]

Peckin perhe muutti Los Angelesiin, kun Julie oli 14-vuotias. Julie lopetti koulun ja meni töihin hissinkuljettajaksi[a] Roos Brothers -tavarataloon.[4] Tavaratalossa Julie tapasi kuusi vuotta vanhemman Jack Webbin, joka oli näyttelijä, tuottaja ja ohjaaja. Julie Peck ja Webb alkoivat seurustella.[4]

Ura muokkaa

Uran alku ja vetäytyminen, 1943–1953 muokkaa

Vuonna 1943, kun Julie oli 17-vuotias, hän tapasi agentti Sue Carolin. Sue Carol oli entinen näyttelijä, sittemmin kykyjenetsijä ja näyttelijä Alan Laddin vaimo. Carol hankki Julielle koe-esiintymisen, ja niin elokuvaura alkoi viidakkoseikkalu Nabongan (1944) myötä.[4][12] Kuten monien muidenkin tähtien kohdalla, samalla Julie otti taiteilijanimen itselleen. London-sukunimi tuntui Julien mielestä edustavan rohkeutta.[4] Samaan aikaan Julie pyrki laulajaksi. Hän esiintyi Matty Malnech Orchestran solistina. London teki neljä viisi elokuvaa, ja sitten hän vuonna 1947 avioitui Jack Webbin kanssa. Näyttelijän työ sai jäädä vähemmälle, sillä Julie keskittyi nyt perheeseen: olemaan kokopäiväinen vaimo Jackille ja kasvattamaan parin kahta tytärtä. Marraskuussa 1953 London ja Webb kuitenkin erosivat. Eron seurauksena Julie kävi läpi vaiheen, jonka aikana hän vetäytyi syrjään ja menetti itseluottamuksensa.[4][2]

Uran jatko ja menestys, 1954–1956 muokkaa

Vuonna 1954 Julie London tapasi näyttelijä, musiikintekijä ja jazz-muusikko Bobby Troupin (1918–1999), joka oli jo ehtinyt saada nimeä ”Route 66” -kappaleen säveltäjänä. Bobby kuuli Julien laulavan joissain juhlissa, ja suostutteli naisen kokeilemaan laulamista yökerhossa. Julien mukaan Bobby oli "kiltti ja hellä, ja sen lisäksi hän uskoi kykyihini laulajana". Troup vakuutti Julielle jatkuvasti, että hän olisi suuri menestys jos hän vain yrittäisi, mutta meni pitkä aika ennen kuin Julie alkoi uskoa miehen sanoja ja itseensä. Mies tiesi, että Julie oli liian ujo ottamaan osaa koe-esiintymiseen. Niinpä Troup suostutteli hollywoodilaisen 881Club-yökerhon omistajan Johnny Walshin ottamaan Julien laulamaan ilman koe-esiintymistä. Julieta kylmäsi esiintyä täyden salin edessä, mutta ennen kuin London meni lavalle, Bobby Troup neuvoi: "Älä kanna huolta siitä jengistä, unohda kaikki ne ja laula vain minulle." Lavalla Julie ajatteli Bobbyn sanoja ja itsensä varmemmaksi kuin vuosiin.[4]

London niitti yökerholaulamisellaan suosiota, joten Bobby koetti seuraavaksi saada hänelle levytyssopimuksen – mutta suuret levymerkit eivät näyttäneet kiinnostuvan. Bobby onnistui saamaan Bethlehem Recordsin julkaisemaan neljä kappaletta sisältävän EP:n, jotka päätyivät myös Bethlehem's Girlfriends -LP:lle. Bethlehemin kiinnostus ei artistia kohtaan ei tuntunut olevan riittävän iso, joten hän päätyi vasta perustetulle Liberty-levymerkille. Pian seurasi levyjulkaisu, josta Julie London leimallisesti tunnetaan: Julien lukioaikojen luokkatoveri Arthur Hamilton oli säveltänyt kappaleen ”Cry Me a River”, jota hän tarjosi Londonille.[4] Liberty julkaisi singlen (Liberty 55006) 1955[13], ja sinkusta tuli untuvikko-levymerkille valtava menestys. Kappale päätyi Billboardin listasijalle nro 9 joulukuussa 1955 ja pysyi listoilla 13 viikkoa. Libertyn singleä myytiin järisyttävät 3 miljoonaa kappaletta.[4] Single julkaistiin myös extended-versiona, jonka kannessa oli sama kuva kuin tulevassa LP-levyssä, Julie Is Her Name. Olkapäät paljastavaa kuvaa pidettiin omana aikanaan niin mahdottoman seksikkäänä, että sitä kuvailtiin näin: "...kuva tuottaa niin ison jännitteen, että sillä energialla voi valaista teatterin sisäänkäynnin päällä olevan valomainoksen".[14][4] Bobby Troup tuotti Julie Is Her Name -esikoisalbumin, samoin kuin Julien kymmenen ensimmäistä levyä hittibiisin sisältävä single mukaan lukien. Levy pysyi listoilla 20 viikkoa, ja aloitti 13 vuoden levytysuran Libertyn leivissä. Tästä seurasi yli 30 levyjulkaisua.[4]

Vuonna 1956 julkaistiin Jayne Mansfieldin tähdittämä elokuva Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It), jossa Julie London esittää ”Cry Me a Riveriä”. Kohtauksessa Tom Ewell esittää Tom Milleriä, joka juopottelee yksin kotona. Hän laittaa Julie Londonin levyn soimaan ja hoipparoi keittiöön hakemaan lisää viinaksia. Levyn soidessa laulava Julie ilmestyy "kummittelemaan" Tomille keittiössä, sitten joka puolella taloa – ja koko ajan naisen leninki vaihtuu. Talon portaikossa Julie laulaa ja tuijottelee juopunutta miestä pistävästi, kunnes nainen pikkuhiljaa häviää laulun viimeisten tahtien kaikuessa.[15][16] London esitti elokuvassa kaksi muutakin kappaletta.[17]

Yksityiselämä muokkaa

 
Julie London, ensimmäinen aviomies Jack Webb ja heidän tyttärensä Stacy ja Lisa, 1953.

Vuonna 1947 Julie London avioitui näyttelijä ja tuottaja Jack Webbin kanssa. London keskittyi miehen ja perheen hoivaamiseen. Heillä oli kaksi tytärtä, Stacy ja Lisa (Lisa Webb Breen). Pari erosi vuonna 1954.[4] Webb kuoli 23. joulukuuta 1982. Tytär Stacy Webb kuoli auto-onnettomuudessa 1966, vain päivä hänen äitinsä 70-vuotispäivän jälkeen.[18] London ei juurikaan antanut haastatteluja, eikä hän koskaan myöskään puhunut siitä, miksi hän ja Webb päätyivät avioeroon.[19]

Vuonna 1959 Julie meni naimisiin jazz-säveltäjä ja -muusikko Bobby Troupin kanssa. London ja Troup tapasivat toisensa 1954, ja heidän avioliittonsa kesti aina aviomiehen kuoleemaan eli vuoteen 1999 saakka. Juliella ja Bobbyllä oli yhteinen tytär Kelly Troup (Kelly Troup Romick, k. 2002), ja kaksospojat Jody (k. 2010) ja Reese Troup.[20][4]

Bobby Troupilla oli suuri merkitys Julie Londonin urakehitykselle heidän tapaamisestaan lähtien. Troup kannusti ja tuki Julieta, valoi häneen itseluottamusta, kun sitä häneltä itseltään tahtoi puuttua. Troup on sanonut rakkaasta vaimostaan: "Julie ei ole mikään Julie London -fani. Hän ei ihan tosi itse tajua kuinka hyvä hän on. Hän ei ole ollut oikeastaan koskaan "esiintyjä", hänellä ei ole tarvetta olla esillä, miellyttää yleisöä ja saada suosionosoituksia. Hän on aina ollut sellainen joka vetäytyy ja jonka täytyy saada olla itsekseen. Suuret show't eivät olleet hänelle erityisen mieluisia. Minä en olisi malttanut odottaa, että show lähtee käyntiin; hän taas oli pelkästään tyytyväinen, kun show vihdoin päättyi."[4]

Kuolema muokkaa

Julie London oli ketjupolttaja 16-vuotiaasta lähtien. Ajoittain hän tupakoi jopa kolme askillista päivässä.[21] London kärsi aivoinfarktin vuonna 1995, ja sitä seuraavien viiden vuoden ajan hänen terveytensä oli heikko. London vietiin San Fernando Valleyn kodistaan ambulanssilla Encinon sairaalaan 18. lokakuuta 2000, ja hän menehtyi sydämenpysähdykseen varhain aamulla 74 vuoden iässä.[11][4][22] Hänet haudattiin miehensä Bobby Troupin viereen Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Los Angelisissa.[23]

Diskografia muokkaa

  • Bethlehem's Girlfriends (1955)
  • Julie Is Her Name (1955)
  • Lonely Girl (1956)
  • Calendar Girl (1956)
  • About the Blues (1957)
  • Make Love to Me (1957)
  • Julie (1958)
  • Julie Is Her Name, Volume II (1958)
  • London by Night (1958)
  • Swing Me an Old Song (1959)
  • Your Number Please (1959)
  • Julie...At Home (1960)
  • Around Midnight (1960)
  • Send for Me (1961)
  • Whatever Julie Wants (1961)
  • The Best of Julie (1962)
  • Sophisticated Lady (1962)
  • Love Letters (1962)
  • Love on the Rocks (1962)
  • Latin in a Satin Mood (1963)
  • Julie's Golden Greats (1963)
  • The End of the World (1963)
  • The Wonderful World of Julie London (1963)
  • Julie London (1964)
  • In Person at the Americana (1964)
  • Our Fair Lady (1965)
  • Feeling Good (1965)
  • By Myself (1965, Columbia Record Club)
  • All Through the Night: Julie London Sings the Choicest of Cole Porter (1965)
  • For the Night People (1966)
  • Nice Girls Don't Stay for Breakfast (1967)
  • With Body & Soul (1967)
  • Easy Does It (1968)
  • Yummy, Yummy, Yummy (1969)
  • The Very Best Of Julie London (1975)
  • The Ultimate Collection (2006) [3 CD Box Set]

Huomautukset muokkaa

  1. ↑ Hissien historiaa: Hissikorin kuljettamiseen tarvittiin alkujaan työntekijä, joka huolehti hissin kulusta oikeisiin kerroksiin, ovien avaamisen ja siirtymisen seuraaviin kerroksiin. Esim. Helsingin Stockmann-tavaratalossa hissinkuljettajia oli vuodesta 1930 lähtien aina 1980-luvun alkuvuosiin asti. (Hissinkuljettaja voi olla nainen tai mies, ei tarvitse olla "hissityttö".) https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/10/22/hissitytot-menevat-ja-tulevat.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b Julie Peck, Born 09/26/1926 in California | CaliforniaBirthIndex.org www.californiabirthindex.org. Viitattu 26.7.2020.
  2. ↑ a b c d Obituary: Julie London the Guardian. 20.10.2000. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  3. ↑ "LIFE". Time Inc. 24 February 1947: 87–. ISSN 0024-3019
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Gardner, Greg: Julie London - The Very Best of Julie London (Liner notes. Levyn liitteen tekstit: Klikkaa kuvan alta linkkiä "More Images".) Discogs. Toukokuu 2005. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  5. ↑ Learn about Julie London Famous Birthdays. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  6. ↑ a b Julie London Discogs. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Nielsen Business Media Inc: Billboard. Nielsen Business Media, Inc., 2000-11-11. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.7.2020). en
  8. ↑ Robert Parrish, John Sturges (ohjaus): Viimeinen kaksintaistelu (1958) IMDb. Viitattu 26.7.2020.
  9. ↑ Robert Parrish (ohjaaja): Seikkailija Rio Grandesta (1959) IMDb. Viitattu 26.7.2020.
  10. ↑ Robert A. Cinader, Harold Jack Bloom (sarjan luojat): Emergency! IMDb. Viitattu 26.7.2020.
  11. ↑ a b "Emergency!" Star Julie London Dies E! Online. Thu Oct 19 01:35:00 GMT+0 2000. Viitattu 26.7.2020.
  12. ↑ Sam Newfield (ohjaaja): Nabonga (1944) IMDb. Viitattu 26.7.2020.
  13. ↑ Julie London - Cry Me A River / S'Wonderful Discogs. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  14. ↑ Julie London - Cry Me A River Discogs. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  15. ↑ Frank Tashlin (ohjaaja): Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can't Help It, 1956) IMDb. Viitattu 27.7.2020.
  16. ↑ (20th Century Fox: julkaisija): Julie London – Cry Me a River (Käyttäjä: MothraBlues) 21.7.2010. YouTube. Viitattu 27.7.2020.
  17. ↑ Owen, Michael (2017). Go Slow: The Life of Julie London. Chicago Reviews Press. ISBN 978-1-613-73859-7, s. 56–58
  18. ↑ Owen 2017, s. 224–225
  19. ↑ Heaton, Lewis (dir.) (2009). "Julie London: The Lady's Not a Vamp". Legends. BBC4
  20. ↑ Julie London Biography www.musicianguide.com. Viitattu 26.7.2020.
  21. ↑ Owen 2017, s. 223.
  22. ↑ Martin, Douglas: Julie London, 74, Sultry Singer and Actress of 50's The New York Times. 19.10.2000. Viitattu 27.7.2020. (englanniksi)
  23. ↑ Julie London (1926-2000) - Find A Grave Memorial www.findagrave.com. Viitattu 27.7.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Julie_London&oldid=20123899”