José P. Laurel
José Paciano Laurel (9. maaliskuuta 1891 Tanauan, Luzon – 6. marraskuuta 1959 Manila)[1] oli filippiiniläinen poliitikko, joka toimi toisen maailmansodan japanilaismiehityksen aikana Filippiinien nukkehallinnon presidenttinä vuosina 1943–1945. Hän on myöhemmin ollut Filippiineillä kunnioitettu hahmo, mutta hänen presidenttikauttaan on kutsuttu yhdeksi maan historian kiistanalaisimmista aiheista.[2]
Laurelin isä Don Sotero Laurel oli sisäministerinä Emilio Aguinaldon hallituksessa Filippiinien itsenäisyyssodan aikana ja kuoli amerikkalaisten sotavankileirillä vuonna 1902.[2] Laurel suoritti lakitutkinnon Filippiinien yliopistossa vuonna 1915 ja ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1919 sekä väitteli oikeustieteen tohtoriksi Yalen yliopistosta Yhdysvalloissa vuonna 1920.[1][2] Hänet vihittiin ensimmäisenä filippiiniläisenä Tokion yliopiston kunniatohtoriksi.[3] Hän toimi Yhdysvalloille kuuluneiden Filippiinien sisäministerinä vuosina 1922–1923.[2] Laurel valittiin Filippiinien senaattiin vuonna 1925 ja perustuslailliseen konventtiin vuonna 1934. Vuodesta 1936 hän oli korkeimman oikeuden tuomarina.[1][2]
Kun Japani toisen maailmansodan aikana hyökkäsi Filippiineille, Filippiinien kansainyhteisön presidentti Manuel L. Quezon pakeni Yhdysvaltoihin. Ennen lähtöään Quezon nimitti Laurelin joulukuussa 1941 Manilaan jääneen hallituksen oikeusministeriksi. Japanilaisten saavuttua amerikkalaisvastainen Laurel tarjoutui miehittäjien palvelukseen. Vuosina 1942–1943 hän toimi oikeus- ja sisäasiain komissaarina japanilaisten asettamassa Filippiinien toimeenpanevassa komissiossa, jota johti Manilan pormestari Jorge B. Vargas.[2][1] Syyskuussa 1943 kansalliskokous valitsi Laurelin presidentiksi ja lokakuussa julistettiin perustetuksi uusi ”Filippiinien tasavalta”. Japanin painostuksesta Laurel julisti sodan Yhdysvalloille ja Isolle-Britannialle, mutta kielsi filippiiniläisten pakkovärväämisen Japanin armeijaan.[2] Vastarintataistelijat onnistuivat ampumaan häntä kahdesti vuoden 1943 aikana, mutta hän toipui kummastakin hyökkäyksestä.[1] Sodan lopulla Laurelin hallitus evakuoitiin ensin Baguioon, mistä Laurel ja hänen perheensä vietiin lopuksi panttivankeina Naraan Japaniin. Amerikkalaiset vangitsivat hänet siellä syyskuussa 1945.[2]
Sodan jälkeen Laurelia vastaan nostettiin vuonna 1946 useita syytteitä maanpetoksesta, mutta juttu ei edennyt oikeuteen ennen kuin hän vapautui presidentti Manuel Roxasin tammikuussa 1948 antamalla yleisellä armahduksella. Laurel oli nationalistipuolueen ehdokkaana vuoden 1949 presidentinvaaleissa, mutta hävisi liberaaleja edustaneella istuvalle presidentille Elpidio Quirinolle.[1] Laurelin sodanaikainen toiminta kollaboraattorina nousi esiin vaalien aikana, mutta ei vaikuttanut suuresti hänen kannatukseensa.[3] Laurel valittiin uudelleen senaattoriksi vuonna 1951. Nationalistipresidentti Ramon Magsaysay valtuutti hänet vuonna 1955 neuvottelemaan uuden kauppasopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. Laurel vetäytyi politiikasta 1957.[1]
José P. Laurelin poika Salvador Laurel toimi myöhemmin Filippiinien varapresidenttinä.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g José P. Laurel (englanniksi) Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2020.
- ↑ a b c d e f g h Who is President Jose P. Laurel (englanniksi) Jose P. Laurel Memorial Foundation. Viitattu 20.2.2020.
- ↑ a b Philippines: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2020.
- ↑ Salvador H. Laurel (englanniksi) Encyclopedia of World Biography, Encyclopedia.com. Viitattu 20.2.2020.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta José P. Laurel Wikimedia Commonsissa
Aguinaldo (1899–1901) | Quezon (1935–1944) | Laurel (1943–1945) | Osmeña (1944–1946) | Roxas (1946–1948) | Quirino (1948–1953) | Magsaysay (1953–1957) | Garcia (1957–1961) | Macapagal (1961–1965) | Marcos (1965–1986) | Aquino (1986–1992) | Ramos (1992–1998) | Estrada (1998–2001) | Arroyo (2001–2010) | Aquino III (2010–2016) | Duterte (2016–2022) | Marcos (2022–)