Wikipedia

John Franklin

englantilainen napaseutututkija

John Franklin (15. huhtikuuta 1786 – 11. kesäkuuta 1847) oli englantilainen napaseuturetkeilijä ja merikapteeni.

John Franklin.

Franklin syntyi Spilsbyssä, Lincolnshiressa yhtenä kauppiasperheen 12 lapsesta.[1] Franklin halusi luoda uran merellä perheensä alussa vastustaessa tätä. 14-vuotiaana hänen isänsä järjesti hänet kuninkaallisen laivaston HMS Polyphemukselle.[2]

Franklin osallistui Napoleonin sotiin, Kööpenhaminan laivastotaisteluun vuonna 1801 ja Trafalgarin taisteluun vuonna 1805. Näiden taistelujen välisenä aikana hän kartoitti sukulaisensa Matthew Flindersin alaisuudessa Australian rannikkoa. Ensimmäisen retkensä napaseuduille hän teki vuonna 1818 luutnanttina John Rossin alaisuudessa. Hän teki vuosina 1819–1827 kaksi matkaa Pohjois-Amerikan pohjoisrannikolle ja kartoitti laajoja alueita. Vuonna 1828 Yrjö IV löi hänet ritariksi. Vuosina 1836–1843 hän toimi Tasmanian kuvernöörinä. Vuonna 1845 hän lähti kolmannelle retkelle etsimään luoteisväylää, mutta katosi retkikuntineen.[3]

Copperminejoen retki 1819–1822 muokkaa

Pääartikkeli: Franklinin Copperminejoen retki 1818–1822

Kanadan Luoteisterritorioihin Copperminejoen varrelle vuosina 1819–1824 tekemällään tutkimusretkellä Franklin menetti yhdeksän retkikuntansa 20 miehestä. Ruuanpuute oli ongelma koko retken ajan. Huolto toimi huonosti ja sekalainen mm. eskimoista, intiaaneista ja kanadalaista koostunut miehistö kapinoi. Franklin vaelsi ensin Suurelle Orjajärvelle, sitten Copperminejokea pitkin alas, jonka jälkeen itään kanooteilla merellä 800 km pitkin Kanadan pohjoisrannikkoa Hoodjoen suulle asti. Merimatka oli vaikea mm myrskyjen takia. Täältä Franklin kääntyi etelään kohti Suurta Orjajärveä. Nyt alkoi todellinen nälkä. Miehillä ei ollut muuta syötävää kuin jäkälää. Mukana ollut intiaani tappoi ryhmään kuuluneen englantilaisen, ja häntä epäiltiin ihmissyönnistä, jolloin toinen englantilaisista tappoi intiaanin. Franklin onnistui kartoittamaan malko laajan rannikon alueen, ja häntä juhlittiin palattuaan sankarina, vaikka moni oli kuollut huonosti järjestetyllä retkellä. Turkiskauppiaat kuitenkin arvostelivat hänen kykyään pärjätä ankarissa olosuhteissa.[2]

Franklinin McKenziejoen retki muokkaa

Franklinin retki McKenziejoelle 1825–1827 oli menestyksekäs ja onnistunut. Franklinin johtamat miehet talvehtivat hyvin varustettuna Suurella Karhujärvellä syksystä 1825 kesään 1826[4]. Sitten he laskivat neljällä merikelpoisella veneellä Mackenzie-joen alas merenrantaan. Suistossa retkikunta jakautui kahteen kahden veneen pariin. Franklinin veneet nimeltä Lion ja Reliance purjehtivat kohti Icy Capea minne kapteeni Beechley oli purjehtinut Blossom-laivallaan. Franklin itse komensi länteen lähteviä veneitä. Beechley lähetti yhden veneen Franklinia vastaan, mutta Franklin onnistui pääsemään vain 250 km päähän Icy Capesta[5] Cape Beechleyhyn asti.

Richardsonin johtamien Dolphinin ja Unionin miehistöt kartoittivat McKenzie- ja Coppermine-jokien välisen rannikon. Franklinin veneet olivat kartoittaneet 600 km Pohjois-Amerikan pohjoisrannikkoa, ja Richardsonin 1400 km[5]. Franklin palasi rannikkoa ja McKenzie-jokea pitkin takaisin, ja Richadson Copperminejokea Ison Karhujärven lähellä sijaitsevaan Fort Franklinin tukikohtaan[5]. Franklinin tämä retki onnistui edellistä paremmin mm. pienemmän riskinoton, hyvien miesten ja varusteiden takia[5].

Franklinin viimeinen retki muokkaa

Pääartikkeli: Franklinin kadonnut arktinen retkikunta

Franklinille tuli luoteisväylän löytämisestä pakkomielle. Saatuaan rahoituksen kuntoon (Britannian Amiraliteetilta), hän lähti kolmannelle retkelleen 128-miehisen retkikunnan matkassa toukokuussa 1845 kahdella laivalla (HMS Erebus ja HMS Terror). Laivat nähtiin viimeksi Melvillen niemen lähellä pyrkimässä Lancasterinsalmeen[6]. Retkikuntaa odotettiin vuoden 1847 loppuun asti, jolloin alettiin varustaa pelastusretkikuntia[6].

Retkikunnan katoaminen herätti ihmisten kiinnostuksen ja noin 40 pelastusretkeä järjestettiin[7]. Retkikunnan etsimisessä menehtyi useampia ihmisiä kuin retkikuntaan kuului. Toisaalta nämä retkikunnat kartoittivat aluetta tarkemmin kuin mitä Franklinin retkikunta yksinään olisi tehnyt. Moni Franklinin etsijöistä etsi itse asiassa kuitenkin pohjoisnapaa. Kymmenistä retkikunnista vain neljä löysi tietoja Franklinin ryhmän kohtalosta. Vuosina 1850, 1854, 1855–1856 ja 1859 löydettiin kadonneen retkikunnan jäänteitä.[2]

Löydöistä ja eskimojen haastatteluista selvisi, että Franklinin laivat Erebus ja Terror olivat juuttuneet pitkäksi aikaa jäihin Victoriansalmeen kesän yli, kun oli normaalia kylmempää. Laivoissa puhkesi keripukki. Lopulta ruoka loppui. Seutu oli vähäriistaista, ja muutenkin suuren miesjoukon ruokkiminen luonnon antimilla olisi ollut mahdotonta. Miehet lähtivät pyrkimään jäihin juuttuneista laivoistaan kohti etelää, josta toivoivat löytävänsä riistaa. He vetivät raskaissa reissä painavia veneitä lumen pintaa pitkin. Alussa Crozierin johtama pieni ryhmä hajosi, osa palasi takaisin laivoille. Nälkiintyneet, keripukin kourissa sairaita raskaassa veneessä vetävät merimiehet jättivät kahden sairaan veneen kumolleen jälkeen, ja miehet kuolivat veneeseen. Seuraavien parin vuoden kuluessa eri kokoiset yksittäiset miehet ja ryhmät kuolivat yksi toisensa jälkeen nälkään. Viimeisiä retkeläisiä eli vielä 1850 tai 1851. Pelastusretkikunnan tekemien löytöjen, eskimojen haastattelujen ja myöhempien tutkimusten mukaan nälästä kärsivässä joukossa harjoitettiin ainakin jonkin verran ihmissyöntiä. Se ei pelastanut miehiä, eivätkä myöskään eskimot, jotka olivat sopeutuneet valkoisia paremmin elämään vähäriistaisessa ympäristössä. Britanniassa tahdottiin kiistää englantilaisten harjoittama ihmissyönti.[8]

Erebus löytyi ensin, se löytyi vuonna 2014 merenpohjasta. Se on lähellä Kuningas Williamin saarta, samalla paikalla jossa paikalliset inuiitit olivat nähneet jäihin juuttuneen laivan. Hylkyjen etsintä aloitettiin 2008. Terror jatkoi inuiittien silloisen kertoman mukaan pitemmälle.[9] Se löytyi vuonna 2016.[10]

Lähteet muokkaa

  • Matti Lainema & Juha Nurminen: Ultima Thule – pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001.
  • John Krakauer: Erämaan armoille. WSOY, 2001. ISBN 951-0255661.
  • Hannes Salovaara: Naparetkeilijöitä. Otava, 1929.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ John Franklin (1786- 1847) (PDF) Arctic Profiles. Arctic Institute of North America. Arkistoitu 24.5.2013. Viitattu 25.8.2013.
  2. ↑ a b c Holland C: Franklin, Sir John Dictionary of Canadian Biography Online. Viitattu 25.8.2013.
  3. ↑ Sir John Franklin Encyclopedia Britannica. Viitattu 25.8.2013.
  4. ↑ Franklin: 1825–1827
  5. ↑ a b c d Lainema&Nurminen 2001, s. 169.
  6. ↑ a b Naparetkeilijöitä, Hannes Salovaara, Otava 1929 sivu 30
  7. ↑ Krakauer 2005, s. 206
  8. ↑ Very British cannibals: How an epic Navy voyage across the Arctic came to a truly sinister end Daily Mail. Viitattu 17.1.2013.
  9. ↑ Yle uutiset 9.9.2014, viitattu 10.9.2014
  10. ↑ 170 vuotta kadoksissa ollut tutkimusalus löytyi Arktikselta. Iltalehti 14.9.2016

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta John Franklin.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=John_Franklin&oldid=21985212”