John Balliol
John Balliol (n. 1249 – 25. marraskuuta 1314) oli skottien kuningas 1292–1296. Hän nousi kuninkaaksi, kun Skotlannissa etsittiin vallanperijää Margaretin kuoleman jälkeen. Englannin kuningas Edvard I valitsi Balliolin kuninkaaksi vuonna 1292, mutta tämä joutui antamaan vasallinvalan Edvardille. Skottiaateliset nostivat Skotlannin hallitsijaksi 12-jäsenisen neuvoston, joka teki päätöksensä Balliolin nimissä. Se solmi muun muassa Ranskan Filip IV:n kanssa Auld Alliance -liiton. John Balliol rikkoi liittonsa Edvardin kanssa huhtikuussa 1296. Tämän seurauksena Edvard valloitti Skotlannin ja otti kruunun pois Balliolilta, joka vietiin Lontoon Toweriin vankeuteen. Viimeiset vuotensa John Balliol eli Ranskassa.
| John Balliol | |
|---|---|
 John Balliol Maria Stuartin vuonna 1562 tilaamassa teoksessa. Hänen kruununsa ja valtikkansa ovat särkyneet. | |
| Skottien kuningas | |
| Valtakausi | 17. marraskuuta 1292 – 10. heinäkuuta 1296 |
| Kruunajaiset | 30. marraskuuta 1292 |
| Edeltäjä | Margaret (kiistelty) |
| Seuraaja | Robert Bruce |
| Syntynyt | n. 1249 |
| Kuollut |
25. marraskuuta 1314 Pikardia |
| Puoliso | Warennen Isabella |
| Lapset | Edward Balliol |
| Suku | Balliol |
| Isä | John de Balliol |
| Äiti | Gallowayn Dervorguilla |
Syntymä ja suku muokkaa
John Balliolin syntymäaikaa ei tiedetä, mutta todennäköisesti hän syntyi vuosien 1248–1250 välisenä aikana.[1] Hänen vanhempansa olivat John de Balliol ja Dervorguilla. Äitinsä kautta hän oli Skotlannin kuninkaan Vilhelm Leijonan veljen Huntingdonin jaarlin Davidin jälkeläinen. Balliolin suvulla oli maita Ranskassa, Pohjois-Englannissa ja Gallowayssa.[2][3]
Kuninkaana muokkaa
Nousu kuninkaaksi muokkaa
Aleksanteri III:n kuoltua vuonna 1286 Skotlannin kruunu meni hänen lapsenlapselleen, nuorelle Margaretille, sillä Aleksanterin kaikki kolme lasta olivat kuolleet ennen häntä.[4] Margaret kuoli kuitenkin Orkneysaarilla matkallaan Norjasta Skotlantiin. Margaretin seuraajasta alkoi tämän jälkeen kiista, ja noin kymmenen aatelista pyrki saamaan kruunun.[5] Vahvimpia ehdokkaita olivat John Balliol, John Hastings ja Robert Bruce, jotka olivat kaikki Huntingdonin jaarlin jälkeläisiä ja kuuluivat näin kuningas David I:n sukuperään.[6]
Skottiaateliset eivät osanneet päättää Margaretin seuraajaa ja kutsuivat siksi Englannin kuninkaan Edvard I:n nimeämään Skotlannin uuden kuninkaan.[6] Ensimmäisten Margaretin kuolemaa koskevien huhujen saavuttua Skotlantiin lokakuussa 1290 normannisukuinen piispa William Fraser oli kirjoittanut Edvardille, että tämän pitäisi tulla Skotlantiin säilyttämään rauhan ja määrittämään henkilön, jonka oikeus kruunuun oli vahvin. Samalla Fraser oli viitannut John Ballioliin mukautuvana ja myöntyväisenä naapurina.[5] Edvard vaati, että kaikki ehdokkaat suostuisivat hänen asemaansa Skotlannin valtaherrana.[6] Edvard saapui marraskuussa 1292 Berwickin linnaan, jossa hän 17. marraskuuta julisti kruunun menevän John Balliolille.[5][3] Vaikka monet historioitsijat ovat arvelleet, että Edvard valitsi tarkoituksella heikon kuninkaan, Balliolilla oli myös oikeudellisesti vahvin vaatimus kruunuun.[7]
Valta-aika muokkaa
John Balliol kruunattiin kuninkaaksi Sconessa Pyhän Andreaksen päivänä 30. marraskuuta 1292.[7] Edvard teki käytännössä heti kruunajaisten jälkeen selväksi, että hän piti Skotlantia vasallivaltionaan. Balliolilla ei ollut mahdollisuuksia vastustaa vaatimuksia.[3]
Edvard vaati vuonna 1294, että sekä John Balliolin itsensä että monien Skotlannin merkittävimmistä aatelisista pitäisi osallistua Ranskaa vastaan käytyihin sotiin. Skotlantilaiset pääsivät luistamaan vaatimuksista, kun Edvardilla oli vaikeuksia Walesissa. Skottiaateliset perustivat heinäkuussa 1295 kahdestatoista koostuneen neuvoston, joka käytännössä otti vallan Balliolilta.[2] Neuvosto teki Auld Alliance -nimellä tunnetun liiton Ranskan Filip IV:n kanssa. Balliol luopui lopulta vasallinvalastaan 5. huhtikuuta 1296.[3]
Balliol valmistautui hyökkäämään Pohjois-Englantiin, mutta Edvard teki vastahyökkäyksen kaksi päivää sen jälkeen, kun Balliolin joukot olivat ylittäneet Englannin rajan. Monet skottiaateliset, muun muassa Balliolin vanha kiistakumppani Robert Bruce, osoittivat Edvardille kunniaa. Tämän seurauksena Balliol takavarikoi kaikki Brucen maat Skotlannissa.[5] Edvard eteni joukkoineen nopeasti pohjoiseen ja voitti skottijoukot lopullisesti Dunbarin taistelussa. Balliol antautui 10. heinäkuuta Stracathron kirkkomaalla. Hän joutui sinetöimään dokumentin, jossa hän tunnusti liittoutuneensa väärin perustein vasalliherransa vihollisia vastaan. Balliolin lempinimi ”Toom Tabard” (”tyhjä takki”) lienee peräisin siitä, että osana hänen nöyryyttämistään hänen takistaan irrotettiin seremoniallisesti heraldiset symbolit.[3]
Viimeiset vuodet muokkaa
Balliol tuotiin antautumisensa jälkeen kolmeksi vuodeksi Lontoon Toweriin.[5] Balliol ilmoitti vuonna 1298, ettei hän halunnut olla enää tekemisissä Skotlannin kanssa, koska oli pettynyt skotlantilaisten petollisuuteen. Edvardin skottivastustajat jatkoivat kuitenkin vuoteen 1304 saakka vastustusta John Balliolin nimissä. Balliol siirrettiin 1299 paavilliseen vankeuteen ja vuonna 1301 hänet vapautettiin esi-isiensä maille Ranskan Pikardiaan, missä hän asui elämänsä loppuun asti.[2]
Lähteet muokkaa
- Maclean, Fitzroy: Scotland: A Concise History. London: Thames & Hudson, 2010. ISBN 978-0-500-28233-5.
Viitteet muokkaa
- ↑ John Oxford Dictionary of National Biography. Oxford University Press. Viitattu 21.9.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c Oxford Companion to British History. Oxford University Press, 2002. Answers.com (viitattu 21.9.2014). (englanniksi)
- ↑ a b c d e John Balliol (r. 1292-1296) The Royal Household. Viitattu 21.9.2014. (englanniksi)
- ↑ Maclean, s. 34.
- ↑ a b c d e Maclean, s. 35–36.
- ↑ a b c The Great Cause Education Scotland. Arkistoitu 2.10.2014. Viitattu 21.9.2014. (englanniksi)
- ↑ a b John Balliol (d. 1314) Education Scotland. Arkistoitu 2.10.2014. Viitattu 21.9.2014. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta John Balliol Wikimedia Commonsissa
