Wikipedia

Johan Helo

suomalainen poliitikko

Johan (Juhani) Helo (vuoteen 1906 Helenius, 22. elokuuta 1889 Helsinki – 25. lokakuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen opettaja, matemaatikko, juristi, diplomaatti ja poliitikko, joka toimi SDP:n ja SKDL:n kansanedustajana vuosina 1919–1922, 1924–1935 ja 1945–1946 sekä ministerinä kolmessa hallituksessa 1926–1927 ja 1944–1945. Hän työskenteli myös Helsingin apulaiskaupunginjohtajana 1922–1925 ja 1934–1941. Helo oli SDP:n vasemmisto-opposition johtohahmoja ja myöhemmin jatkosodan jälkeen merkittävässä roolissa vasemmistososialistien ja kommunistien järjestäytyessä SKDL:n riveihin.[1]

Johan Helo
Johan Helo vuonna 1960.
Johan Helo vuonna 1960.
Sosiaaliministeri
Tannerin hallitus
13.12.1926–15.11.1927
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Tannerin hallitus
15.11.1927–17.12.1927
Valtiovarainministeri
Paasikiven II hallitus
17.11.1944–17.4.1945
Opetusministeri
Paasikiven III hallitus
17.4.1945–28.12.1945
Kansanedustaja
1.4.1919–4.9.1922, 1.5.1924–10.9.1935, 6.4.1945–8.1.1946
Ryhmä/puolue SDP, SKDL
Vaalipiiri Turun eteläinen, Viipurin itäinen, Kymin itäinen
Henkilötiedot
Syntynyt22. elokuuta 1889
Helsinki
Kuollut25. lokakuuta 1966 (77 vuotta)
Helsinki
Ammatti filosofian tohtori
Puoliso Lullan Helo (1929–)

Helo lähti politiikkaan sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Hän kuului ”keskustaksi” kutsuttuun SDP:n vasemmistosiipeen, ja oli 1920-luvun jälkipuoliskolla Väinö Tannerin linjaa vastustaneiden Väinö Huplin kannattajien näkyvimpiä hahmoja. Helo toimi myös heidän edustajanaan Tannerin johtamassa vähemmistöhallituksessa. 1930-luvulla hän vaikutti sosialidemokraattien vasemmisto-oppositiossa ja teki läheistä yhteistyötä puolueesta myöhemmin erotettujen kuutosten kanssa. Välirauhan aikana Helo painotti ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon ja joutui pidätetyksi jatkosodan alettua. Helo sai poliittisista syistä kolmen vuoden vankeustuomion, josta hän vapautui keväällä 1944. Muuttuneessa ympäristössä Helo nousi uuden vallanjaon myötä eturivin vaikuttajaksi SKDL:n jäsenenä. Lyhyen ministerikauden jälkeen hän jätti politiikan vuonna 1946 ja siirtyi diplomaatiksi Suomen Pariisin-suurlähetystöön.[1]

Elämä muokkaa

Varhaiset vuodet muokkaa

Johan Helon vanhemmat olivat Hollolasta kotoisin ollut rakennusmestari Kustaa Adolf Helenius (1849-1897) ja Jalasjärvessä syntynyt Maria Albertina Ahlström (1864-1940). Helo kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta reaalilyseosta 1908, jonka jälkeen hän suoritti Helsingin yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon 1914.[1][2] Samana keväänä Helo väitteli tohtoriksi funktioteoriasta professori Ernst Lindelöfin ohjauksessa ja kävi myöhemmin opintomatkalla Göttingenin yliopistossa.[3] Hän työskenteli matematiikan ja luonnontieteiden opettajana Uudenkaupungin yhteiskoulussa 1913-1915, Pietarin suomalaisessa yhteiskoulussa 1915-1917 ja Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa 1917-1922.[1][4][5]

Politiikkaan muokkaa

Helo lähti politiikkaan syksyllä 1918, kun sisällissodan lamauttamaa SDP:n toimintaa elvytettiin.[1] Marraskuun ylimääräisessä puoluekokouksessa Turun työväenyhdistystä edustanut Helo valittiin puolueneuvostoon.[6] Seuraavana talvena hän ryhtyi Turussa perustetun Demokraatin päätoimittajaksi.[7] Maaliskuussa 1919 Helo valittiin kansanedustajaksi. Sosialidemokraattien uutta linjaa hahmotelleessa ohjelmakomiteassa hän esitti muista jäsenistä poikkeavia radikaaleja näkemyksiä.[1] Vuosikymmenen vaihduttua Helosta tuli puolueen opposition näkyvimpiä hahmoja yhdessä J. F. Aallon, Mikko Ampujan, Väinö Huplin ja Reinhold Sventon kanssa.[8] Helon ensimmäinen rupeama kansanedustajana jäi yhteen vaalikauteen hänen siirryttyään Helsingin rahatoimen apulaiskaupunginjohtajaksi 1922. Helo oli myös Turun kaupunginvaltuuston jäsen.[1]

Kun eduskunta oli hajotettu suuren kommunistijutun jälkimainingeissa Helo valittiin jälleen kansanedustajaksi 1924. Turun eteläisen sijaan hän oli nyt ehdolla Viipurin itäisessä vaalipiirissä, jossa oppositiolla oli vahva kannatus.[9][10] Tannerin hallitusta muodostettaessa Helo oli huplilaisten edustajana sen ohjelmaa valmistelleessa työryhmässä, vaikka hän vastustikin viimeiseen saakka puolueensa menoa hallitukseen. Helosta tehtiin sosiaaliministeri, jonka lisäksi hän ehti toimimaan kuukauden ajan kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä.[1][11] Sosiaaliministerinä Helon merkittävin saavutus oli esitys sairausvakuutuslaista, mutta se tyssäsi porvarienemmistöiseen eduskuntaan ja saatiin aikaiseksi vasta 1960-luvulla.[12] Syksyllä 1927 Helo sovitteli kuukausia kestäneen Crichton-Vulcanin lakon, jonka kommunistien valtaama SAJ oli masinoinut hallitusta vastaan.[13] Kansainvälisiä tehtäviä hänellä oli Kansainliiton ja Parlamenttienvälisen liiton kokouksissa.[14] Eduskuntatyönsä ohella Helo toimi Jyväskylän lyseon lehtorina 1925–1926, Helsingin suomalaisen reaalilyseon lehtorina 1926–1928 sekä ylemmän oikeustutkinnon suoritettuaan asianajajana 1929-1934, jolloin hänellä oli myös parin vuoden ajan yhteinen toimisto Vilho Joutsenlahden kanssa. Vuonna 1934 Helo sai varatuomarin arvon. Hän oli myös presidentin valitsijamiehenä 1925 ja 1931 sekä Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1930–1934. Helo jätti eduskunnan kesken vaalikauden syyskuussa 1935 siirryttyään jälleen Helsingin rahatoimenjohtajaksi. Hänen tilalleen eduskuntaan nousi Toivo Nokelainen.[15][16]

Vankeustuomio muokkaa

Eduskunnan jätettyään Helo vaikutti K. H. Wiikin johtamassa SDP:n vasemmisto-oppositiossa. Toukokuun 1939 puoluekokouksessa hänet valittiin puoluetoimikunnan varajäseneksi.[17] Talvisodan jälkeen Helo korosti hyvien Neuvostoliiton suhteiden merkitystä, muttei saanut ajatuksilleen opposition ulkopuolelta.[1] Kesäkuussa 1940 hän esitti Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran tilaisuudessa maiden välisten kaupaa- ja kulttuurisuhteiden parantamista, mikä aiheutti paheksuntaa puoluejohdossa. J. K. Paasikivi sen sijaan kiitteli puhetta, mutta vaihtoi pian kantaansa Baltian tapahtumien johdosta.[18] Helo kuului myös vasemmistososialidemokraattien julkaiseman Vapaan Sanan toimitusneuvostoon. Syyskuun lopussa opposition jäsenet viimein erotettiin puolueesta. Kuutoksiksi kutsutut kansanedustajat perustivat oman eduskuntaryhmänsä, jonka ehdokkaaksi Helo lähti joulukuussa 1940 suoritettuun presidentinvaaliin. Hän sai neljä ääntä lähes kaikkien valitsijamiesten ryhmittyessä Risto Rytin taakse.[1][19]

Jatkosodan alettua Helo ja kuutoset pidätettiin elokuussa 1941 ja asetettiin syytteeseen valtiopetoksen suunnittelusta epäiltynä.[1] Helo piti salaiseksi julistettua oikeudenkäyntiä suorana jatkona 1930-luvun lapualaiskauden poliittisille oikeudenkäynneille. Syytettyjen oli muun muassa vaikea löytää puolustusasianajajia, kun lakimiehet eivät uskaltaneet ottaa tehtävää vastaan. Hänen asianajajakseen suostui lopulta vasemmistososialidemokraatteihin itsekin lukeutunut Rieti Itkonen, joka joutui pahoinpidellyksi hotellissaan. Helmikuussa 1942 Turun hovioikeus langetti Helolle valtiopetoksen valmistelusta kolmen vuoden kuritushuonetuomion, jonka pääasiallisena perusteena oli SNS:n tilaisuudessa pidetty puhe. Samassa yhteydessä sisäasiainministeriö kielsi sanomalehdiltä keskustelun oikeudenkäynneistä sekä jaetuista rangaistuksista. Helo oli tutkintavankeudessa Turun lääninvankilassa ja suoritti myöhemmin tuomiotaan Riihimäen vankilassa. Rangaistuksensa loppuvaiheessa Helo siirrettiin jälleen Kakolaan, josta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen toukokuussa 1944. Tapaus vaikutti myös Helon perheeseen, sillä hänen puolisonsa joutui jättämään työpaikkansa Helsingin Kansanteatterissa, eikä saanut muuttolupaa Ruotsiin.[19][20]

Jatkosodan jälkeen muokkaa

 
SNS:n kulttuurivaltuuskunta Moskovassa 1945. Edessä vasemmalta: Lullan Helo, Hella Wuolijoki, Aleksandr Karaganov ja Johan Helo.

Kun äärivasemmiston toiminta oli laillistettu, Helo osallistui SKDL:n ja Suomi–Neuvostoliitto-Seuran perustaviin kokouksiin, joissa hänet valittiin SKDL:n varapuheenjohtajaksi sekä SNS:n puheenjohtajaksi. Lisäksi Helo oli SKDL:n sisällä toimineen Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen keskustoimikunnan varajäsen.[1][21] Aleksandra Kollontai oli jo rauhantunnustelujen aikana maininnut Helon yhtenä Neuvostoliiton hyväksymistä ministereistä.[22] Marraskuussa 1944 Helo nousi ainoana SDP:n opposition edustajana Paasikiven II hallitukseen, jossa hän sai valtiovarainministerin salkun. Helo edusti tuolloin vielä sosialidemokraatteja, vaikkei hänellä ollutkaan puolueen tukea.[1] Joulukuussa Helosta tuli ensimmäinen sotasyyllisyyskysymyksen esille nostanut ministeri, kun hän vaati asian selvittämistä.[23]

Maaliskuussa 1945 Helo valittiin SKDL:n kansanedustajaksi Kymen itäisestä vaalipiiristä.[1] Helo oli yleisehdokkaana peräti kymmenessä eri vaalipiirissä, mikä on Veikko Vennamon ohella yksien vaalien ennätys, ja hänestä tuli myös valtakunnallinen ääniharava.[24] Vasemmistososialistien kannatus jäi kansandemokraattien sisällä kuitenkin huomattavasti kommunisteja pienemmäksi, mikä sai Helon harkitsemaan koko vasemmiston paluuta SDP:n riveihin ja puolueen valtaamista tannerilaisilta. Eduskunnan puhemiestä valittaessa hän oli Eino Pekkalan ohella toinen SKDL:n ehdokas, mutta valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov määräsi puolueen äänestämään sosialidemokraattien K. A. Fagerholmia.[25] Ensimmäisen varapuhemiehen pestiin Helo ei suostunut.[1] Huhtikuussa hänestä tuli opetusministeri, kun Paasikivi ei hyväksynyt uuteen hallitukseensa SKDL:n alun perin esittämiä Raoul Palmgrenia tai Kaisu-Mirjami Rydbergiä.[25] Helo asetti muun muassa komitean, jonka tehtävänä oli järjestää Suomen teatterilaitos uudelleen, mutta kaavaillut uudistukset kuten Kansallisteatterin ja Teatterikoulun valtiollistaminen eivät toteutuneet.[26] Ehdotus kirkon ja valtion eron selvittämisestä sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen korvaamisesta uskontojen historian ja etiikan opiskelulla synnytti rajun vastareaktion kirkon taholta.[27] Opetusministerinä toimiessaan Helo yritti myös eri keinoin painostaa äärioikeistolaisessa IKL:ssä vaikuttanutta Helsingin yliopiston rikosoikeuden professoria Bruno Salmialaa eroamaan, mutta tämä piti härkäpäisesti kiinni virastaan. SS-joukkojen värväystoiminnasta epäillyn Kouluhallituksen pääjohtajan L. Arvi P. Poijärven erottaminen sen sijaan onnistui.[28] Helo oli lisäksi käynnistämässä SS-värväykseen osallistuneen rehtori Rolf Nevanlinnan erottamista, mutta tehtävän hoiti loppuun pääministeri Paasikivi, joka halusi pitää hänet sivussa asiasta.[29]

Helo valittiin myös Helsingin kaupungin sosiaalijohtajan virkaan, mutta Suomen Pankin pääjohtajan tehtävästä hän jäi rannalle, kun Sakari Tuomioja oli ainoa koko pankkivaltuuston hyväksymä ehdokas.[1][30] Syksyllä 1945 Helo johti Moskovaan matkannutta SN-seuran kulttuurivaltuuskuntaa, johon kuuluivat muun muassa Urho Kekkonen ja Hella Wuolijoki. Reissun huipentuma oli Kremlin vierailu, jonka yhteydessä valtuuskunta tapasi Josef Stalinin ja Vjatšeslav Molotovin.[31] Helo sai Stalinilta lupauksen sotakorvausajan pidentämisestä kahdella vuodella.[1]

Diplomaatiksi muokkaa

Joulukuussa 1945 Helo jätti ministerin ja kansanedustajan tehtävänsä, kun hänet nimitettiin Suomen lähettilääksi Pariisiin. Helon tilalle eduskuntaan nousi Antti Virtanen.[15] Helon ohella lähetystövirkailijoiksi nimitettiin lukuisia vasemmistolaisia tai sotapolitiikassa ryvettymättömiä oikeistolaisia kuten K. T. Jutila, Cay Sundström, Reinhold Svento ja Eero A. Wuori.[32] Sotavuosina Vichyn Ranskassa toiminut lähetystö oli Helon saapuessa alennustilassa ja hän joutui järjestämään sen uudelleen. Helo keskittyi työssään erityisesti tekemään tunnetuksi suomalaista kulttuuria ja taidetta. Helon pariskunta liikkui sujuvasti Pariisin kultuuripiireissä ja heidän tekemisiään seurattiin myös suomalaisen lehdistön sivuilla.[33] Helo työskenteli Pariisissa vuoteen 1956 saakka, joista kaksi viimeistä vuotta suurlähettiläänä.[1] Lähetystöneuvos Heikki Brotheruksen mukaan Helon suhteet ulkoministeriöön olivat huonot, mutta presidentti Paasikivi suojeli häntä virkakautensa loppuun asti.[34] Syksyllä 1946 Helo osallistui Pariisin rauhanneuvotteluihin Suomen valtuuskunnan asiantuntijajäsenenä. Hän oli ulkoministeri Carl Enckellin ja maatalousministeri Vihtori Vesterisen ohella kolmas Pariisin rauhansopimuksen Suomen puolesta allekirjoittaneista. Lisäksi Helo toimi muun muassa tarkkailijana YK:n ja Unescon kokouksissa.[14][35]

Helolla oli uransa aikana lukuisia luottamustehtäviä. Hän toimi muun muassa valtion tilintarkastajana sekä Suomen Pankin tilintarkastajana ja valtuusmiehenä. Lisäksi Helo oli muun muassa Suomen Työväen Säästöpankin hallintoneuvoston puheenjohtaja, Asuntokeskuskunta Hakan ja Enso-Gutzeitin hallintoneuvostojen jäsen, Helsingin 1940 olympialaisten järjestelytoimikunnan jäsen, Stadion-säätiön hallituksen jäsen, Kansan Näyttämön johtokunnan puheenjohtaja ja Suomen Kansallisteatterin hallintoneuvoston jäsen, Suomi-Bulgaria-seuran puheenjohtaja sekä Suomi-Neuvostoliitto-seuran puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja.[1]

Helon muistelmat ilmestyivät vuonna 1965. Hän suomii kirjassaan kovalla kädellä sodanaikaista poliittista johtoa, oikeuslaitosta sekä Valtiollista poliisia.[36] Helo väittää olleensa Paasikiven linjan marttyyri, joka sai vankilatuomion ajaessaan rauhanajan poliittista realismia jo sotavuosina.[37] Helsingin Sanomien eduskuntatoimittajan Aimo Virtasen mukaan muistelmissa oli vielä yli 20 vuoden jälkeenkin katkera sävy.[36] Myös Helon opiskelutoveri Rolf Nevanlinna on kuvannut häntä ”ikävästi kaunaiseksi henkilöksi”.[29] Tutkija Mikko Uolan mukaan Helo ei nauttinut SKDL:n kommunistien keskuudessakaan suurta suosiota. Esimerkiksi Hertta Kuusinen piti harmittavana, että Helo oli valittu ministeriksi ja luonnehti häntä äärimmäisen kunnianhimoiseksi sekä pelotteluun turvautuvaksi.[38]

Perhe muokkaa

Helon puoliso oli näyttelijä Lullan Helo, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1929. Pariskunnalla oli kaksi lasta.[1] Helon sisaren Hedvig Helon (1896-1955) puoliso oli professori Oiva Elo.[39]

Teoksia muokkaa

  • Über die Newtonsche Närungsmethode und eine Verallgemeinerung Derselben. Väitöskirja. Helsingfors: Finnischen Litteratur-Gesellschaft, 1914.
  • Sinclair, Upton: Taide ja mammona. Suomentanut Johan Helo. Helsinki: Tammi, 1946.
  • Vaiennettuja ihmisiä : tapahtumia toisen maailmansodan ja sen jälkeisenä aikakautena. Helsinki: Tammi, 1965.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Kaarninen, Pekka: Helo, Johan (1889–1966) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 11.1.2017.
  2. ↑ Helsingin Suomalainen Normaalilyseo 1887–1937 : juhlajulkaisu, s. 182. Helsinki: Otava, 1937. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Parkkari, Jukka: Huippumatemaatikoksi voi nousta rahvaankin parista 30.3.2009. Kansan Uutiset. Viitattu 31.12.2023.
  4. ↑ Yhteiskoulut. Uusi Suometar, 22.8.1913, nro 194, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.1.2024.
  5. ↑ "N. Y.": Suomalaisen koululaitoksen kehitysvaiheista Pietarissa. Helsingin Sanomat, 20.6.1957, s. 9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 31.12.2023.
  6. ↑ Pöytäkirja Suomen Sos.-dem. Puolueen ylimääräisestä puoluekokouksesta Helsingissä 27–29 p:nä jouluk. 1918, s. 3, 129. Kotka: Kymenlaakson työväen kirjapaino, 1920. Marxists.org (PDF).
  7. ↑ Rahatoimenjohtaja Helo 50-vuotias. Suomen Sosialidemokraatti, 22.8.1939, nro 225, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 31.12.2023.
  8. ↑ Kannisto, Niko: Valtapeliä ja vasemmistolaisuutta : huplilaisuus Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa 1925–1930, s. 18. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. ↑ Kuulutus. Karjala, 17.4.1924, nro 91, s. 8. Kansalliskirjasto. Viitattu 3.1.2024.
  10. ↑ Kannisto 2005, s. 24.
  11. ↑ Kannisto 2005, s. 70.
  12. ↑ Tanner, Väinö: Kahden maailmansodan välissä : muistelmia 20- ja 30-luvuilta, s. 86–87. Helsinki: Tammi, 1966. Marxists.org (PDF).
  13. ↑ Kannisto 2005, s. 73–74.
  14. ↑ a b Ent. suurlähettiläs Johan Helo 70-vuotias. Helsingin Sanomat, 22.8.1959, s. 6. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 3.1.2024.
  15. ↑ a b Johan Helo Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 7.5.2007.
  16. ↑ ”Asianajotoimisto Helo & Joutsenlahti”, Työväen Joulualbumi 1929, s. 150. Helsinki: Suomen Sosialidemokraattinen Sanomalehtimiesliitto, 1929. Kansalliskirjasto.
  17. ↑ Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 129. Väitöskirja. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-01920-1-5.
  18. ↑ Rentola 1994, s. 230, 236.
  19. ↑ a b Salminen, Matti: Toisinajattelijoiden Suomi, s. 107–112. Helsinki: Into, 2016. ISBN 978-952-26467-9-8.
  20. ↑ Pilke, Helena: Eduskunnasta kuritushuoneeseen, kaupunginkirjastosta Pelsonsuolle Tiellä sananvapauteen. 23.11.2016. Kansalliskirjasto. Viitattu 6.1.2023.
  21. ↑ Rentola 1994, s. 486–487.
  22. ↑ Seppinen, Jukka: Hitler, Stalin ja Suomi : isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935–1944, s. 333. Helsinki; Jyväskylä: Minerva, 2009. ISBN 978-952-49230-4-0.
  23. ↑ Polvinen, Tuomo; Immonen, Hannu (toim.): Sotasyyllisyyskysymys Hirmuisten vuosien valtiomies – J. K. Paasikivi 1870–1956. 2020. Paasikivi-Seura. Viitattu 6.1.2024.
  24. ↑ Vaalipiirien ääniharavina ehtinyt olla 215 henkilöä. Helsingin Sanomat, 6.6.1969, s. 16. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 6.1.2024.
  25. ↑ a b Polvinen, Tuomo: Viimeinen pääministerikausi 1945–1946 J. K. Paasikivi – Valtiomiehen elämäntyö 4. 2020. Paasikivi-Seura. Viitattu 6.1.2024.
  26. ↑ Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista : Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, s. 310–311. Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 978-951-31369-3-2.
  27. ↑ Tilli, Jouni: ”Sielu naarmuilla kohti marttyyriutta? Luterilainen kirkko, työväestö ja esivalta toisen maailmansodan jälkeen”, Kaappiluterilainen kansa : puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta, s. 111–112. Helsinki: Käsite-Kirjat, 2020. ISBN 978-952-73740-3-0. Teoksen verkkoversio (PDF).
  28. ↑ Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 104, 115. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-49276-8-0.
  29. ↑ a b Lehto, Olli: Korkeat maailmat : Rolf Nevanlinnan elämä, s. 184–185, 187. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-11720-0-X.
  30. ↑ Kuusterä, Antti; Tarkka, Juha: Suomen Pankki 200 vuotta II : Parlamentin pankki, s. 92. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-12427-2-7. Teoksen verkkoversio.
  31. ↑ Tuomioja 2006, s. 321–322.
  32. ↑ Haataja, Lauri: Sinivalkoinen eurooppalainen kaltevan Ritarikadun kompastelijana. Helsingin Sanomat, 20.10.1985, s. 23. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 9.1.2024.
  33. ↑ Melgin, Elina: Propagandaa vai julkisuusdiplomatiaa? : taide ja kulttuuri Suomen maakuvan viestinnässä 1937–52, s. 150-151, 183. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISBN 978-952-10977-8-2. Teoksen verkkoversio (PDF).
  34. ↑ Hämäläinen, Unto: Erkki Liikanen penkoi yhdentymisen historiaa: Mitä yhteistä oli Paasikivellä ja EU:n perustajilla?. Helsingin Sanomat, 10.5.1996, s. A9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 9.1.2024.
  35. ↑ Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino?, s. 194. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30265-3-1.
  36. ↑ a b Virtanen, Aimo: Sodasta ja sodan jälkeen ”kuutosten” näkökulmasta. Helsingin Sanomat, 26.10.1965, s. 18. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 9.1.2024.
  37. ↑ Näre, Sari; Kirves, Jenni: Luvattu maa : Suur-Suomen unelma ja unohdus, s. 161. Helsinki: Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-04029-5-5.
  38. ↑ Uola 2023, s. 74–75.
  39. ↑ Suomalainen Normaalilyseo 1887–1937, s. 210.

Aiheesta muualla muokkaa

 

Edeltäjä:
Kalle Lohi 		Suomen sosiaaliministeri
1926−1927 		Seuraaja:
Matti Paasivuori
Edeltäjä:
Wäinö Wuolijoki 		Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
1927 		Seuraaja:
Eemil Hynninen
Edeltäjä:
Onni Hiltunen 		Suomen valtiovarainministeri
1944–1945 		Seuraaja:
Sakari Tuomioja
Edeltäjä:
Uuno Takki 		Suomen opetusministeri
1945 		Seuraaja:
Eino Pekkala
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Johan_Helo&oldid=22272953”