Jeremy Bentham
Jeremy Bentham (IPA: ['benθəm]) (15. helmikuuta 1748 Spitalfields, Lontoo – 6. kesäkuuta 1832 Spitalfields, Lontoo) oli englantilainen valistusfilosofi, juristi ja uudistaja. Hänet tunnetaan parhaiten utilitarismin kiteyttäjänä, ensimmäisenä feministinä ja eläinten hyvinvoinnin varhaisena puolestapuhujana.
| Jeremy Bentham | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 15. helmikuuta 1748 Spitalfields, Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Kuollut | 6. kesäkuuta 1832 (84 vuotta) Spitalfields, Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Koulutus ja ura | |
| Koulukunta | klassinen liberalismi, utilitarismi, oikeuspositivismi |
| Vaikutusalueet | poliittinen filosofia, oikeusfilosofia, etiikka, talousfilosofia |
| Tunnetut työt | suurimman onnellisuuden periaate |
 Nimikirjoitus |
|
Bentham oli vaikutusvaltaisimpia (klassisia) liberaaleja. Hänellä oli oppilainaan John Stuart Millin lisäksi muun muassa johtavia poliitikkoja ympäri maailmaa, mutta hän jätti myös Britanniaan merkittävän filosofisten radikaalien koulukunnan, josta muun muassa manchesteriläiset ja chartistit osin periytyivät ja joka vaikutti myös whig-puolueeseen.
Bentham asetti utilitarismin äärimmilleen viedyn liberalismin edelle mutta kannatti silti – tai mielestään juuri utilitarismin vuoksi – pitkälle menevää yksilönvapautta kuten ilmaisunvapautta, kirkon ja valtion erottamista, täydellistä tasa-arvoa naisille, oikeutta avioeroon, orjuuden ja ruumiillisten rangaistusten kieltoa (myös lasten kurituksen), kansainvälistä tuomioistuinta, laajaa aseistariisuntaa, homoseksuaalisuuden sallimista, siirtomaiden vapauttamista, vapaakauppaa, hintasääntelyn lakkauttamista, vapaasti määräytyviä korkoja jne. Toisaalta hän kannatti perintöveroa, monopolivallan rajoituksia sekä sosiaaliturvaa, kunhan valtion puuttuminen kansalaisten toimintaan olisi aina erittäin harkittua, rajoitettua ja varovaista.
Elämä muokkaa
Bentham syntyi Spitalfieldsissä Lontoossa varakkaaseen tory-perheeseen. Hän oli lapsinero, jo taaperona hänet löydettiin isänsä pöydän äärestä lukemasta moniosaista Englannin historiaa. Kolmivuotiaana hän alkoi opiskella latinaa. Yksitoistavuotiaana hän luki erään kurtisaanin oikeustaistelusta. Myöhemmin hän kertoi sen kokemuksen naisten alistetusta asemasta innostaneen hänet uudistajaksi. Hän valmistui Oxfordista vuonna 1766 ja toimi juristina mutta turhautui Englannin lain epäjohdonmukaisuuteen.
Ajan mittaan hänen ajatuksensa ja kirjoituksensa saivat huomiota, vaikuttivat poliittisiin puolueisiin ympäri maailmaa ja keräsivät hänelle laajan oppilaspiirin. Oppilaisiin kuului James Mill, jonka pojan kummisedäksi hän ryhtyi. Kaksikko kasvatti pojasta yhdessä lapsineron ja merkittävän liberaalifilosofin nimeltä John Stuart Mill.
Ranskan vallankumouksessa Bentham oli aatteellinen taustavaikuttaja kirjeenvaihtonsa kautta, mutta kun hänet vuonna 1792 valittiin maan kunniakansalaiseksi, hän esitti paheksuntansa jakobiinien käsiin päätyneen vallankumouksen muuttumisesta väkivaltaiseksi.
Vuonna 1823 Bentham ja John Stuart Mill perustivat Westminster Review -lehden filosofisen radikalismin äänenkannattajaksi. Lehteen kirjoitti myöhemmin Edwin Chadwick, josta Bentham toivoi turhaan työlleen jatkajaa.[1]
Ihmisenä Benthamia on kuvattu värikkääksi ja omaperäiseksi, sulkeutuneeksi mutta ystävälliseksi ja elämänmyönteiseksi. Hän puuttui epäkohtiin intohimoisesti ja jopa epäkäytännöllisen pikkutarkasti.
Bentham vaati koulutusta tarjottavan myös niille, jotka eivät olleet varakkaita tai eivät kuuluneet anglikaaniseen kirkkoon (Oxford ja Cambridge vaativat molempia).
Benthamin ruumista säilytetään (hänen testamenttinsa mukaisesti) "omakuvaksi" (auto-icon) kutsutussa lasikaapissa Lontoon University Collegessa, joka oli ensimmäinen hänen kriteerinsä täyttänyt yliopisto, ja toisinaan hänet tuodaan "osallistumaan" julkisiin tilaisuuksiin. Kaapissa säilyttämisen mahdollistaa testamentin toinen kohta, jossa ruumis määrätään vuorattavaksi oljilla. Sen jälkeen se oli puettava vaatteisiin ja asetettava kaappiin. Yliopiston satavuotisjuhlassa vuonna 1926- ja 150-vuotisjuhlissa vuonna 1976 se vietiin osallistumaan yliopistoneuvoston kokoukseen, joka totesi, että se on läsnä mutta ei äänestä. Yliopiston mukaan on pelkkä myytti, että omakuva antaisi ratkaisevan äänen tasatulokseen päättyvissä äänestyksissä.
Pään palsamointi ei onnistunut, ja se vaurioitui, ja siksi ruumiille valmistettiin vahapää. Oikeaa päätä säilytettiin kaapissa ruumiin vieressä. Pää kuitenkin joutui useasti opiskelijakepposten kohteeksi, ja se varastettiin useita kertoja. Nykyisin pää on varastoitu muualle.
Teokset muokkaa
Bentham julkaisi vuonna 1776 anonyymisti kirjoituksensa "Fragment on Government". Siinä hän kritisoi William Blackstonen "Commentaries"-kirjoitusta ja tuli näin lordi Shelburnen tietoisuuteen. Vuonna 1780 ilmestyi Introduction to Principles of Morals and Legislation ja vuonna 1787 Koron vapauden puolustus, joka sai korkosääntelyä kannattaneen Adam Smithin muuttamaan mieltään. Bentham teki myös lukuisia pieniä käytännön ehdotuksia. Näihin kuuluu Panopticon (suom. Panoptikon), jossa hän ehdottaa paitsi parannuksia vankilaan, myös keinon valvoa vankeja vähemmällä henkilökunnalla, mitä on myöhemmin pidetty jatkuvan tarkkailun vertauskuvana (ks. Michel Foucault). Tärkeitä Benthamin myöhempiä teoksia olivat Discourse on Civil and Penal Legislation (1802), Punishments and Rewards (1811), Parliamentary Reform Catechism (1817) ja A Treatise on Judicial Evidence. Hänen luotettu ystävänsä, poliitikko John Bowring toimitti hänen yksitoistaosaiset kootut teoksensa (1843).
Tietosanakirjan (1906) mukaan Bentham vastusti ankarasti "taikauskoista" kunnioitusta kaikenlaisia vanhoja "ennakkoluuloja" kohtaan, jotka hänen mielestään estävät inhimillistä onnellisuutta.[2]
Ajattelu muokkaa
Utilitarismi muokkaa
Benthamin on joskus väitetty olleen ensimmäinen ja suurin filosofinen radikaali. Hän sekä esitti oikeudellisia ja sosiaalisia uudistuksia että loi etiikan, jolla perusteli nämä. Utilitarismin periaatteita olivat jo muut liberaalit esittäneet, mutta Bentham systematisoi ne koherentiksi moraalikoodiksi.
Utilitarismin mukaan tuli pyrkiä "suurimpaan onnellisuuteen mahdollisimman monelle" (fraasi oli jo Hutchesonin käytössä) eli maksimoida yhteenlaskettu onnellisuus. Benthamin mukaan kaikki: miehet, naiset, lapset, köyhät, vammaiset, erirotuiset, eriuskoiset, jopa eläimet, olivat samanarvoisia. John Stuart Mill nimesi aatteen ja kehitti sitä edelleen muun muassa teoksessaan Utilitarismi (1863), joidenkuiden mielestä täydelliseksi, toisten mielestä taas hän aristokratisoi sen, mitä kuvaa Millin sitaatti: "onneton Sokrates on arvokkaampi kuin onnellinen sika".
Bentham ei yleensä suoraan puhunut vapaudesta, koska hän ei mielestään osannut muotoilla käsitettä riittävän selkeästi, vaan piti utilitarismia ohjenuoranaan. Toisaalta hänen johtopäätöksensä siitä olivat pitkälti, joskaan eivät täysin, liberaaleja.
Jotkut "naiivit utilitaristit" ovat ehdottaneet, että siinä teoreettisessa tilanteessa, jossa yhden yksilön kidutus toisi suunnattomasti enemmän onnea muille kuin kärsimystä tälle, kidutus olisi oikeutettua. Kuten P. J. Kelly on huomauttanut kirjassaan Utilitarianism and Distributive Justice: Jeremy Bentham and the Civil Law, Bentham kannatti tällaisten yksilönvapauden rikkomusten kieltoa lailla, koska sellaiset lait luovat ihmisille turvallisuuden, joka on suuremman onnen perusta. Kellyn mukaan Bentham ei kannattanut muutaman uhrausta monen onneksi (tätä ei pidä tulkita äärimmilleen: hän kannatti perintöveroa ja maltillista sosiaaliturvaa).[3]
Bentham ei myöskään pitänyt naiivia hedonismia toimivana tienä kestävään onneen, ainakaan ihmisen kaltaisille älyllisille olennoille, mutta silti utilitarismi on ollut jatkuvasti kritiikin kohteena muun muassa "korkeaa moraalista siveellisyyttä" vaativien konservatiivien taholta.
Benthamin yksinkertainen ja tasa-arvoinen ihmiskäsitys oli liikaa monelle romantiikan ihmiskäsityksen omaksuneelle, jotka halveksivat kaikkea normaalia ja keskinkertaista. Myös Karl Marx kritisoi Benthamia muun muassa sanoin: tuo 1800-luvun tavallisen porvarijärjen typerän pikkumainen, löyhäsuinen oraakkeli - - mitä naiivimman kuivasti hän edellyttää, että uudenaikainen poroporvari - - on normaali-ihminen. Ei Bentham edellyttänyt keneltäkään kansanhuveissa viihtymistä, hän vain hyväksyi sen. Keskeinen jakolinja oli myös siinä, että Marx puhui Hegelin tavoin yhteisön edusta, kun taas Bentham ei tunnustanut valtiolle mitään ylitsekäyvää etua, vaan katsoi valtion ainoaksi tehtäväksi kansalaistensa palvelemisen: "Entä sitten yhteisön etu, mitä se on? – Sen muodostavien jäsenten etujen summa."
Feminismi muokkaa
Benthamia on sanottu "ensimmäiseksi feministiksi". Yli kymmenen vuotta ennen kuin Mary Wollstonecraft julkaisi uraauurtavan teoksensa Vindication of the Rights of Women (1792), naisille tasa-arvoa vaatinut Bentham oli kirjoittanut naisten "orjamaisesta" asemasta lähes kaikkialla maailmassa. Bentham vaati naisille myös oikeutta äänestää ja olla ehdokkaina vaaleissa sekä oikeutta avioeroon. Hän kritisoi sitä, että naisilta vaadittiin paljon tiukempaa seksuaalimoraalia kuin miehiltä. Myös hänen oppilaansa J. S. Mill on yhä tunnustettu feminismin uranuurtaja.[4]
Teoksessaan Introduction to the Principles of Morals and Legistlation Bentham arvosteli jyrkästi sitä, että monissa maissa naisten oikeuksia evättiin väittämällä heidän olevan henkisesti kehittymättömämpiä kuin miehet. Benthamin koko poliittinen herätys tapahtuikin hänen kiinnostuttuaan 11-vuotiaana naisten oikeuksista.[4]
Homoseksuaalisuuden puolustaminen muokkaa
Bentham oli ensimmäisiä filosofeja, jotka halusivat poistaa homoseksuaalisuuden kiellon ja sallia tasa-arvoiset oikeudet homoseksuaaleille.[5] Kahdessa postuumisti julkaistussa esseessään (kirjoitettu 1785 ja 1814) hän esitti yksityiskohtaisen loogisen argumentaation homoseksuaalisten suhteiden stigmatisointia vastaan.
Essee "Offences Against One's Self" puolusti homoseksuaalisuuden dekriminalisointia.[6] Kirjoitus julkaistiin vasta vuonna 1931, koska sen katsottiin kirjoitushetkellä uhanneen yleistä moraalia.[7] Vaikka Bentham kirjoitti homoseksuaalisuuden olevan "epänormaali taipumus", kirjoitus tuomitsi yhteiskunnan reaktion asiaan, jonka Bentham sanoi olevan yksityinen asia - yhdyntään pakottamista vastaan oli jo muita lakeja.
Yksityiselämä muokkaa
Bentham oli naimaton. Hän aikoi kahdesti naimisiin, mutta ensimmäisellä kerralla hänen isänsä esti liiton ja toisessa nainen ei suostunut.lähde?
Lähteet muokkaa
- Robinson, Dave & Groves, Judy (2003). Introducing Political Philosophy. Icon Books. ISBN 1-84046-450-X.
Viitteet muokkaa
- ↑ Lee, Sidney (toim.): Dictionary of National Biography, 1900 supplement, Volume 1, s. 406–408. Smith, Elder & Co, 1900.
- ↑ Tietosanakirja (1906), artikkeli Bentham, Jeremy
- ↑ Kelly, P. J.: Utilitarianism and Distributive Justice: Jeremy Bentham and the Civil Law. ISBN 0-19-825418-0. lähde tarkemmin?
- ↑ a b Miriam Williford, Bentham on the rights of Women, Journal of the History of Ideas, 1975
- ↑ Jeremy Bentham: Offences Against One's Self, Columbian university
- ↑ Boralevi, Bentham and the Oppressed. s. 40
- ↑ Boralevi, Bentham and the Oppressed. s. 37
Aiheesta muualla muokkaa
- Benthamin teoksia verkossa
- "Critique of the Doctrine of Inalienable, Natural Rights," in Anarchical Fallacies, vol. 2 of Bowring (ed.), Works, 1843. (englanniksi)
- "Offences Against One's Self"
- Muuta
- Sweet, William: Jeremy Bentham The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
- The Bentham Project (Arkistoitu – Internet Archive). University College London. (englanniksi)
- Jeremy Bentham (Arkistoitu – Internet Archive). Extensive collection of links to writings by and about Bentham. (englanniksi)
- Jeremy Bentham's Life and Impact (englanniksi)
- Häyry, Matti: Eläinten vallankumous – Jeremy Bentham vastaan muu maailma. niin & näin 3/2000, 14–17.