Jean-Martin Charcot
Jean-Martin Charcot [šarko] (29. lokakuuta 1825 Pariisi – 16. elokuuta 1893 Montsauche-les-Settons) oli ranskalainen neurologi. Hänen elämäntyönsä vei neurologiaa merkittävästi eteenpäin, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä 1800-luvun loppupuolen neurologeista, ja modernin neurologian perustajana. Charcot'n vuosien 1867–1881 tutkimukset olivat erittäin keskeisiä Parkinsonin taudin ymmärtämiseksi. Englantilainen lääkäri James Parkinson oli kuvaillut taudin oireet esseessään vuonna 1817, ja Charcot nimesi tämän paralysis agitans-nimellä tunnetun taudin kunnianosoituksena Parkinsonille.
| Jean-Martin Charcot | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 29. lokakuuta 1825 Pariisi, Ranska |
| Kuollut | 16. elokuuta 1893 (67 vuotta) Montsauche-les-Settons |
| Koulutus ja ura | |
| Instituutti | Salpêtrièren sairaala |
| Oppilaat | Joseph Babinski, Pierre Janet, Sigmund Freud |
| Tutkimusalue | neurologia |
| Tunnetut työt | Leçons sur les maladies du système nerveux (1885–1887) |
|
Ranskan tiedeakatemian jäsen (1883) |
|
 Nimikirjoitus |
|
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Charcot'sta tuli Euroopan ensimmäinen hermotautiopin professori vuonna 1882. Useasta Charcot’n oppilaasta tuli merkittävä tiedemies. Hän opetti muiden muassa Sigmund Freudia, Joseph Babinskia, Pierre Janet’ta, Georges Gilles de la Tourettea, Alfred Binet’tä sekä Suomen neurologian uranuurtajaa Ernst Alexander Homénia.
Elämäntyö muokkaa
Charcot toimi aluksi pariisilaisen Salpêtrièren sairaalan ylilääkärinä. Hänet nimitettiin vuonna 1882 Pariisin yliopiston ja samalla koko maailman ensimmäiseksi neurologian professoriksi. Charcot uudisti täydellisesti neurologisten sairauksien tutkimusmenetelmät. Hän otti käyttöön mikroskoopin ja histologiset (kudosopilliset) menetelmät ja yhdisti kliiniset löytönsä ruumiinavauksessa huomattuihin makro- ja mikroskooppisiin neuropatologisiin havaintoihin.
Charcot ei tyytynyt perinteiseen tapaan tutkia potilaita. Siihen asti potilaita oli pidetty sairaalan suurissa makuusaleissa makaamassa ja lääkäri oli tutkinut heitä siellä. Charcot kutsui potilaita virkahuoneeseensa ja pyysi heitä kävelemään, istumaan ja tekemään yksinkertaisia liikesarjoja. Nykyään tämä on itsestäänselvyys, mutta 1800-luvun loppupuolella kyseessä oli vallankumous potilaiden tutkimisessa.
Charcot’n tutkimustyö edisti läpimurtoa MS-taudin taudinkuvan ymmärtämisessä. Hän yhdisti ensimmäisenä aikaisemmin selvittämättöminä pidetyt oireet ruumiinavauksista tehtyihin löytöihin. Noin 40 vuotta löytöjen tekemisen jälkeen Charcot kuvasi potilaan tilaa sanoilla "sclérose en plaques" eli "läiskittäisiä kovettumia" ja MS-tauti tunnistettiin omaksi erilliseksi sairaudekseen. Hän kehitti myös sairauden diagnostiset kriteerit, joihin kuului nyttemmin kuuluisa Charcot’n oireisto: kahtena näkeminen, tasapainon tai koordinaation häiriöt sekä puhe- ja ääntämishäiriöt. Oireet hän oli huomannut omalla taloudenhoitajallaan. Charcot teki myös histologisen kuvauksen MS-taudin aiheuttamista vaurioista.
Hysteria oli 1800-luvun lopun "muotisairauksia". Charcot kiinnostui aiheesta ja ihmetteli fysiologisten oireiden ja tunnekuohujen aiheuttamaa kummallista oireyhtymää. Tutkimustensa jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että se johtui enemmän psykologisista kuin fysiologisista syistä, ja päätyi hoitamaan sitä hypnoosilla. Tämä teki suuren vaikutuksen Sigmund Freudiin. Kuuluisimpia Charcot’n hysteriapotilaista oli Jane Avril, joka työskenteli tanssijattarena Moulin Rougessa.
Vielä 1800-luvulla sairaalohin saatettiin tehdä tutustumiskäyntejä, joilla saattoi nähdä potilaita ja heidän hoitoaan. Vaikka Charcot olikin muuten edistyksellinen, hänkin antoi hysteriapotilaiden hypnotisointinäytöksiä. Tätä kritisoi voimakkaasti muiden muassa Charcot’n oppilas, ruotsalainen lääkäri ja kirjailija Axel Munthe.
Vuonna 1886 Charcot, Pierre Marie (1853–1940) ja Howard Henry Tooth (1856–1925) löysivät yhteistyössä Charcot–Marie–Toothin taudin. Sen oireita ovat töksähtelevä kävely, säärten ja pohkeiden heikkous, kaarijalka, heikot refleksit, tuntovauriot ja kyynärhermojen vauriot. Hermojen sähkökemialliset yhteydet ovat hitaita ja oireet etenevät verkkaisesti. Oireyhtymän osuus väestöstä on noin 1/3 300 ja sen on todettu vaihtelevan alueittain. Etelä-Suomesta tapauksia on löydetty 16/100 000.
Charcot oli työlleen omistautunut ihminen. Harrastuksille hänellä ei juuri jäänyt aikaa, mutta torstait hän yritti pyhittää musiikille.
Elämäntyön vaikutus nykyaikaan muokkaa
Charcot’n elämäntyö on ollut merkittävä myös meidän aikamme näkökulmasta katsottuna. Hän erotti neurologian omaksi lääketieteen osa-alueeksi ja muutti tavan tutkia potilaita vastaanotolla. Hänellä oli oppilaita useista Euroopan maista, muiden mukana Suomesta, ja he veivät saamansa opit mukanaan kotimaihinsa. Freudin mielestä Charcot antoi hänelle eniten virikkeitä freudilaisuuden kehittämiseen.
Vuonna 2006 newyorkilainen The New Stage Theatre Company teki Charcot’n hysteriatutkimuksiin perustuvan näytelmän "Some Historic/Some Hysteric".
Sitaatteja Charcot’n ajatuksista muokkaa
- Teoria on hyvä asia, mutta se ei estä asioiden olemassaoloa.
- Jatkakaamme tutkimista kaikesta huolimatta. Jatkakaamme etsimistä. Se on todellakin paras keino löytää jotain, ja kenties, yritystemme ansiosta, ei potilaan tuomio huomenna ole sama kuin se, minkä nyt joudumme antamaan.
- Me muutumme oppiessamme tunnistamaan sen, mitä aikaisemmin ei pystytty havaitsemaan.
- Sairaus on hyvin vanha, eikä mikään ole siinä muuttunut.
Aiheesta muualla muokkaa
- l'EPSM J.-M. Charcot[vanhentunut linkki]
- Perinnöllinen sensorinen liikehermosairaus (Arkistoitu – Internet Archive)