Jamaica Innin rannikkorosvot
Jamaica Innin rannikkorosvot, myös nimellä Jamaica Innin rantarosvot, (Jamaica Inn) on Alfred Hitchcockin ohjaama brittiläinen merirosvoelokuva vuodelta 1939. Se oli Hitchcockin viimeinen elokuva Britanniassa ennen kuin hän siirtyi Yhdysvaltoihin. Elokuva muistetaan ennen kaikkea Maureen O'Haran ja Charles Laughtonin vaikuttavista roolisuorituksista. Monet kriitikot ovatkin todenneet, että Jamaica Innin rannikkorosvot on ensisijaisesti Laughton-elokuva – ei Hitchcock-elokuva.[1][2]
| Jamaica Innin rannikkorosvot | |
|---|---|
| Jamaica Inn | |
 |
|
| Ohjaaja | Alfred Hitchcock |
| Käsikirjoittaja | |
| Perustuu | Daphne du Maurier’n romaaniin Jamaica Inn |
| Tuottaja | |
| Säveltäjä | Eric Fenby |
| Kuvaaja | |
| Leikkaaja | Robert Hamer |
| Lavastaja | Thomas N. Morahan |
| Pääosat | |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdistynyt kuningaskunta |
| Tuotantoyhtiö | Mayflowers Productions |
| Levittäjä |
Scalera Film Netflix |
| Ensi-ilta |
15. toukokuuta 1939 Suomi: 17. joulukuuta 1939 |
| Kesto | 98 min |
| Alkuperäiskieli | Englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Tarina muokkaa
Vuoteen 1819 sijoittuvassa elokuvassa arvostettu sir Humphrey Pengallan on Cornwallin rannikolla toimivan rannikkorosvojoukkion salainen johtaja. Rosvot houkuttelevat laivoja karille väärillä majakkavaloilla ja sitten murhaavat matkustajat ja ryöstävät lastin. Nuori Mary saapuu setänsä ja tätinsä vieraaksi Jamaica Inn -majataloon. Mary huomaa pian majatalon olevan rannikkorosvojen päämaja. Hän pelastaa yhden miehen, joka yrittää paljastaa rannikkorosvot. Loppuhuipennuksessa sir Humphrey ja hänen liittolaisensa tapetaan.[3]
Poikkeuksellisesti Hitchcockilla ei tässä elokuvassa ole cameoroolia.[4]
Näyttelijät muokkaa
| Charles Laughton | … | sir Humphrey Pengallan |
| Leslie Banks | … | Joss Merlyn |
| Emlyn Williams | … | Harry |
| Robert Newton | … | James 'Jem' Trehearne |
| Marie Ney | … | Patience Merlyn |
| Maureen O'Hara | … | Mary Yellen |
| Horace Hodges | … | hovimestari (Chadwick) |
| Hay Petrie | … | tallirenki |
| Frederick Piper | … | agentti |
| Herbert Lomas | … | vuokralainen |
| Clare Greet | … | vuokralainen |
| William Devlin | … | vuokralainen |
| Jeanne De Casalis | … | sir Humphreyn ystävä |
| Mabel Terry-Lewis | … | lady Beston |
| A. Bromley Davenport | … | Ringwood |
| George Curzon | … | kapteeni Murray |
| Basil Radford | … | lordi George |
Tuotanto muokkaa
Alkuteos ja käsikirjoitus muokkaa
Hitchcock oli aloittanut Nainen katoaa -elokuvan kuvausten aikana sopimusneuvottelut David O. Selznickin kanssa. Selznick oli suunnitellut Hitchcockin ensimmäiseksi elokuvaksi Titanicia. Elokuva kuitenkin hyllytettiin elokuussa 1938, eikä Hitchcockia tarvittu Hollywoodissa ennen kuin vuoden 1939 loppupuolella. Hitchcockilla oli siis yhtäkkiä runsaasti aikaa käytettävissään Britanniassa, ja hän ryhtyi etsimään sopivaa materiaalia, josta hän voisi tehdä elokuvan.[5]
Tässä vaiheessa Hitchcock oli jo sopinut Selznickin kanssa, että Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Rebekka olisi Hitchcockin ensimmäinen Hollywood-elokuva. Erikoisen sattuman kautta hänelle tarjottiin elokuvattavaksi toista du Maurierin romaania Jamaica Inniä. Romaanin oikeudet oli ostanut Erich Pommerin ja Charles Laughtonin Mayflower Pictures. Hitchcock oli työskennellyt Pommerin kanssa Saksassa elokuvassa Die Prinzessin und der Geiger 1924. Hitchcockin mielestä romaanissa oli ainesta, ja hän allekirjoitti sopimuksen.[6]
Kun Hitchcock sai nähdä ensimmäisen käsikirjoitusversion, hän kauhistui ja halusi heti luopua hankkeesta. Pommer ja Laughton eivät kuitenkaan suostuneet purkamaan sopimusta. Hitchcockille ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tehdä siitä niissä oloissa paras mahdollinen elokuva. Hitchcock ja hänen vaimonsa Alma Reville muokkasivat käsikirjoitusta perusteellisesti ja lopullisen silauksen antoivat Joan Harrison ja Sidney Gilliat.[7]
Käsikirjoituksen tiellä oli ennen muuta yksi suuri este: Charles Laughton, elokuvan tuottaja ja pääosan näyttelijä. Laughtonilla oli omia ajatuksia roolijaosta, ja siksi käsikirjoitusta oli muokattava lukemattomia kertoja, ennen kuin se olisi uuden roolituksen kannalta uskottava. Lisäksi tuottajat tajusivat äkkiä, että naisia himoitseva pappismies ei menisi yhdysvaltalaisen sensuurin läpi. Uuden muokkauskierroksen jälkeen papista tuli rauhantuomari. Lisäksi tässä vaiheessa Laughton huomasi, ettei hänellä ole tarpeeksi vuorosanoja. Laughton palkkasi J. B. Priestleyn kirjoittamaan hänelle lisää vuorosanoja. Hitchcock oli tästä kaikesta kaikkea muuta kuin tyytyväinen.[8]
Roolijako muokkaa
Jamaica Innin rannikkorosvoissa on aikaisemmista Hitchcock-elokuvista monia tuttuja näyttelijöitä, kuten Leslie Banks, Basil Radford ja Claire Greet. Greet oli ollut mukana Hitchcockin ensimmäisessä, keskeneräiseksi jääneessä elokuvassa Number 13 (1922).[8]
Elokuvan naispääosaan Pommer ja Laughton olivat löytäneet nuoren ja tuntemattoman Maureen O'Haran. O'Hara oli tehnyt omasta mielestään epäonnistuneen koekuvauksen, jonka Pommer ja Laughton olivat nähneet ja palkanneet hänet elokuvaan My Irish Molly (1938). Jamaica Inn oli seuraava elokuva, ja se oli O'Haran ensimmäinen päärooli. Laughton palkkasi O'Haran myös seuraavaan elokuvaansa Notre Damen kellonsoittaja, joka kuvattiin vielä samana vuonna Hollywoodissa.[8][2]
Kuvaukset muokkaa
Kuvauksissa Hitchcockin suurin ongelma oli Charles Laughton. Laughton ei ollut tyytyväinen rooliinsa, koska ei ollut sinut sen kanssa. Hitchcock puolestaan ei ymmärtänyt asennetta lainkaan, sillä Hitchcockin mielestä kyseessä oli vain typerä rooli uskomattomassa melodraamassa. Hitchcock joutui kuitenkin kuvaamaan Laughtonista vain lähikuvia, kunnes Laughton vihdoin löysi oikeanlaisen kävelytyylin ja hänen liikkumistaan voitiin kuvata.[9]
Vastaanotto muokkaa
Jamaica Innin rannikkorosvot tuotti varsin hyvin, sillä Hitchcockilla oli jo mainetta hyvien ja viihdyttävien elokuvien tekijänä. Lisäksi elokuvassa oli tunnettuja näyttelijöitä ja se perustui suosittuun romaaniin. Kriitikot olivat kuitenkin varsin tylyjä. Elokuvaa moitittiin tylsäksi ja pitkävetiseksi. Näyttelijöistä myönteisimmän arvostelun sai Charles Laughton, joka oli tuolloin kansainvälinen elokuvatähti. Myös O'Haran luonnollisuutta kehuttiin. Jamaica Innin ja Notre Damen kellonsoittajan menestys 1939 loivat vahvan pohjan O'Haran nousulle tähdeksi.[10][9][2]
Alkuperäisromaanin kirjoittanut Daphne Du Maurier ei puolestaan pitänyt elokuvasta. Hänestä se oli niin surkea, että hän jopa harkitsi Rebekan elokuvausoikeuksien perumista.[11]
Jamaica Innin rannikkorosvot ei ole Hitchcockin tuotannossa erityisen arvostetussa asemassa. Lähes kaikki elokuvaa käsittelevät artikkelit alkavat toteamuksella ”Hitchcockin viimeinen elokuva Englannissa”. Allmovien kriitikko toteaa, ettei Jamaica Inn ole aivan niin kurja, kuin monet kuvittelevat. Se tosin kärsii siitä, ettei Hitchcock saanut kuvata sitä haluamallaan tavalla, mutta siinä on kuitenkin muutamia Hitchcockille tyypillisiä piirteitä.[1]
Lähteet muokkaa
- Harris, Robert A. & Lasky, Michael S.: The Films of Alfred Hitchcock. Secaucus, N. J.: The Citadel Press, 1976. ISBN 0-8065-0619-9. (englanniksi)
- Taylor, John Russell: Die Hitchcock-Biografie. Alfred Hitchcocks Leben und Werk. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1980. ISBN 3-596-23680-0. (saksaksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Butler, Craig: Jamaica Inn Allmovie. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c Steffen, James: Jamaica Inn tcm.com. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
- ↑ Harris & Lasky 1976, 75–77
- ↑ Alfred Hitchcock's Film Cameo Appearances filmsite.org. Viitattu 6.9.2010. (englanniksi)
- ↑ Taylor 1980, 172
- ↑ Taylor 1980, 172–173
- ↑ Taylor 1980, 173
- ↑ a b c Taylor 1980, 174
- ↑ a b Taylor 1980, 175
- ↑ Harris & Lasky 1976, 77
- ↑ Duguid, Mark: Jamaica Inn (1939) BFI Screenonline. 2003. British Film Institute. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)