Wikipedia

Jääleinikki

putkilokasvilaji

Jääleinikki (Ranunculus glacialis, syn. Beckwithia glacialis) on pohjoisten arktisten alueiden ja vuoristojen isokukkainen leinikkikasvi. Suomessa se on harvinainen ja rauhoitettu laji.[2]

Jääleinikki
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa: Erittäin uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Kladi: Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi: Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi: Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi: Aitokaksisirkkaiset Eudicots
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Alaheimo: Ranunculoideae
Tribus: Ranunculeae[1]
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: glacialis
Kaksiosainen nimi

Ranunculus glacialis
L.

Synonyymit
  • Beckwithia glacialis (L.) Á.Löve & D.Löve
  • Hecatonia glacialis (L.) Schur
  • Oxygraphis glacialis (L.) Dalla Torre
  • Oxygraphis vulgaris Freyn
  • Ranunculus crithmifolius Nyman
  • Ranunculus eriocalyx Scheele
  • Ranunculus glacialis var. crithmifolius Rchb.
  • Ranunculus glacialis var. gelidus Hoffm. ex Rchb.
  • Ranunculus roseus Hegetschw.
Katso myös

  Jääleinikki Wikispeciesissä
  Jääleinikki Commonsissa

Ulkonäkö ja koko muokkaa

 
Jääleinikin kukkia.
 
Jääleinikkikasvusto Sveitsissä.

Monivuotinen jääleinikki on matala, noin 10–15 senttimetriä korkea kasvi. Sen varsi on tavallisesti pysty, tanakka ja kalju. Kasvin aluslehdet ovat pitkäruotisia ja möyheitä. Aluslehtien lehtilapa on kolmisorminen ja tavallisesti ruodilliset lehdykät ovat syvään moniliuskaisia. Varsilehtien lapa on runsasliuskainen. Jääleinikin kukka on iso ja valkoinen, ja sen väri punertuu kukinnan edistyessä. Pitkään säilyviä kukkia on tavallisesti yksi tai kaksi ja ne ovat leveydeltään yleensä 2–2,5 cm. Kukissa on kaksi kehäkiehkuraa sekä viisi verho- ja terälehteä. Verholehdet ovat alapinnaltaan ruskeakarvaisia. Terälehdet ovat mesikuopallisia. Suomessa jääleinikki kukkii tavallisesti heinä-elokuussa, joskus myös kesäkuun puolella. Hedelmä koostuu 2,5 mm pitkistä kaljuista pähkylöistä, joissa noin 2 mm pitkä, käyrä ota.[3] Pitkään kukkiva jääleinikki tuottaa runsaasti siemeniä.[4]

Jääleinikistä tunnetaan kaksi alalajia, subsp. glacialis ja subsp. chamissonis.[5]

Levinneisyys muokkaa

Jääleinikki on arktis-alpiininen laji, jota tavataan toisaalta Euroopassa ja Grönlannissa (subsp. glacialis) ja toisaalta Aasiassa Koillis-Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa Alaskassa (subsp. chamissonis). Euroopassa lajin levinneisyysalue on varsin hajanainen. Sitä tavataan Skandinaviassa Kölivuoristossa, Alpeilla, Pyreneillä, Karpaateilla, Espanjan Sierra Nevadassa, Islannissa, Färsaarilla, Jan Mayenilla sekä Huippuvuorilla. Grönlannissa lajia esiintyy saaren itärannikolla.[5] Suomessa jääleinikki on harvinainen laji, jota tavataan ainoastaan Enontekiöllä Kilpisjärven alueen suurtuntureilla.[6]

Elinympäristö muokkaa

Jääleinikki on tunturikasvi, joka vaatii kasvupaikaltaan runsasvetisyyttä. Tällaisia paikkoja tuntureilla ovat lumenviipymäpaikat ja tunturipurojen varret.[7] Jääleinikki selviää lumisista kesistäkin hengissä sillä, että 70 prosenttia sen biomassasta on juurissa. Avoimen maan kasvina se ei kuitenkaan siedä kilpailua. Suomessa on enimmillään havaittu kasvavan 10 jääleinikkiä neliömetrillä. Hidaskasvuinen laji elää jopa 27-vuotiaaksi.[8]

Jääleinikki on Euroopan korkeimmalla kasvava putkilokasvi, Alpeilla laji kasvaa jopa 4 350 metrin korkeudessa ja Skandeilla 700–2 370 metrissä.[8] Ruijassa jääleinikki kasvaa vielä 1 630 m korkeudessa.[9] Suomessa jääleinikkiä kasvaa eniten 850 m korkeudessa, usein yhdessä hapron (Oxyria digyna) kanssa.[8]

Poroille jääleinikki on mieluisaa ravintoa.[4]

Lähteet muokkaa

  • Toim. Vuokko, Seppo & Peipponen, Jorma & Varesvuo, Markus: Lapin luonto-opas. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-18372-3.
  • Olsson, Olle G.: Tunturikasvit. Espoo: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-3737-4.
  • Toim. Jonsson, Rolf, Lindau, Åke & Moen, Jan (suom. toim. Arto Kurtto): Pohjolan kukat, s. 584. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13739-5.
  • Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti.: Retkeilykasvio, s. 75, 85. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 952-10-1142-4.
  • Toim. Järvinen, Antero & Lahti, Seppo: Suurtuntureiden luonto, s. 59. Helsinki: Yliopistopaino, 2004. ISBN 952-10-1142-4.
  • Toim. Heikki Väänänen & Arto Kurtto: Uusi värikuvakasvio, s. 254. Porvoo: WSOY, 1991. ISBN 951-0-15608-6.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Stevens, P. F.: Ranunculaceae Angiosperm Phylogeny Website. Viitattu 1.4.2021. (englanniksi)
  2. ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 200. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 sivut 181–685 (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 12.12.2017.
  3. ↑ Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti.: Retkeilykasvio, s. 75, 85. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 952-10-1142-4.
  4. ↑ a b Olsson, Olle G.: Tunturikasvit. Espoo: Weilin+Göös, 1986. ISBN 951-35-3737-4.
  5. ↑ a b Den virtuella floran: Isranunkel (myös levinneisyyskartat) linnaeus.nrm.se. Viitattu 12.12.2017. (ruotsiksi)
  6. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Jääleinikin (Ranunculus glacialis) levinneisyys Suomessa Viitattu 12.12.2017.
  7. ↑ Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti.: Retkeilykasvio, s. 85. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 952-10-1142-4.
  8. ↑ a b c Toim. Järvinen, Antero & Lahti, Seppo: Suurtuntureiden luonto, s. 59. Helsinki: Yliopistopaino, 2004. ISBN 952-10-1142-4.
  9. ↑ Toim. Vuokko, Seppo, Peipponen, Jorma & Varesuo, Markus Varesvuo: Lapin luonto-opas, s. 22. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-18372-3.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jääleinikki&oldid=21847912”