Jääkäri

Jääkäri (saks. Jäger, ’metsästäjä’) on kevyen jalkaväkiyksikön sotilas.

Jääkäri tarkoittaa kevyesti aseistettua ja tietyllä tavalla erikoisvarusteltua liikkuvaa jalkaväkisotilasta, joka suorittaa yleensä tiedustelua ja hyökkäyksiä vaikeakulkuisessa maastossa.^lähde?Suomessa jääkäreiksi on kutsuttu erityisesti jääkäriliikkeeseen liittyneitä Saksassa 1915–1918 sotilaskoulutuksen saaneita ”Saksan jääkäreitä”. Nykyään Suomen puolustusvoimien jalkaväkiyksiköiden sotamiesten yleinen nimitys on jääkäri.

Suomen sisällissodan jälkeen niillä upseereilla, jotka osallistuivat jääkäriliikkeeseen, oli oikeus käyttää sotilasarvonsa edessä etuliitettä jääkäri-, kuten esimerkiksi jääkärikapteeni, jääkärimajuri jne. erotukseksi niistä upseereista, jotka nuorempina olivat tulleet sotilasopetetuiksi Suomessa tai jotka olivat aloittaneet Mannerheimin tapaan sotilasuransa Venäjän keisarikunnan armeijassa. 1920-luvulla jääkäriupseereiden halusta edetä uralla syntyi ristiriita Venäjällä palvelleiden kesken. Jälkimmäisiä kutsuttiin puhekielessä alentuvasti ryssänupseereiksi.

Suomessa jääkäri-nimityksen jääkärijoukoissa saivat miehistöarvoisetkin moottoroimattomalla 1920-luvulla nopeasti liikkuvissa polkupyöräjoukoissa. 1936-mallisissa kauluslaatoissa tämä näkyi siten, että kun jalkaväen tavallisella sotamiehellä oli vihreä kauluslaatta valkoisin reunoin, oli jääkärijoukoilla polkupyöräjoukkoyksiköissä vihreä kauluslaatta keltaisin reunoin. Ensimmäiset polkupyöräjoukot tulivat Suomeen, kun Saksa toi joukkoja Suomen sisällissotaan. Esimerkiksi osasto Brandensteinissa oli polkupyöräjoukkoja polkupyöräpataljoona 5:stä komennettuina kapteeni Heinz von Wilamovitz-Moellendorffin osastona. Osasto valtasi muun muassa Orimattilan kirkonkylän ottamatta juurikaan sotavankeja.

Varhainen historia

Ajatus tarkka-ampujien käytöstä taistelukentällä syntyi seitsenvuotisessa sodassa. Yhdysvaltain armeija käytti heitä myös hyvällä menestyksellä Yhdysvaltain vapaussodassa. Tällaiset tarkka-ampujat käyttivät aseinaan rihlattuja kivääreitä, joiden tuli oli perinteisestä muskettitulesta poiketen erittäin tarkkaa pitkänkin matkan päästä. Näistä tarkka-ampujista ei kuitenkaan ollut avoimessa taistelussa vastusta linjajalkaväelle, ja ne tulivatkin käyttöön vain linjataktiikan lisäksi, taistelua valmistelevina sotilaina. Amerikkalaiset käyttivätkin tarkka-ampujia aina taistelun alussa. Ajatus kevyestä jalkaväestä levisi 1700-luvun lopulla Eurooppaan, jossa alettiin koota ja kouluttaa vastaavia osastoja.

Saksassa ja Ruotsi-Suomessa näitä sotilaita kutsuttiin jääkäreiksi (saks. Jäger, ruots. jägare), Ranskassa tiraljööreiksi (tiralleur) tai chasseureiksi (chasseur), kun taas Britanniassa puhuttiin yleisemmin kevyestä jalkaväestä (Light Infantry) tai kivääriyksiköistä (Rifles). Osastojen taktiikka ja tehtävä taistelukentällä oli kuitenkin sama kaikkialla.

Aluksi jääkärit värvättiin metsänvartijoiden ja metsästäjien joukosta. Heidän taustansa oli usein keskiluokkainen tai muutoin vähemmän ylhäinen. Kuten kevyttä jalkaväkeä yleensäkin, jääkäreitä käytettiin tiedustelussa, kahakoinnissa tai raskaampien yksiköiden suojana. Poikkeuksellisen tarkan kivääritulen vuoksi kevyt jalkaväki saattoi myös tarjota suojatulta haavoittuvammille yksiköille, kuten pioneereille, jotka työskentelivät juoksuhautojen edustalla. Erinomaisina tarkka-ampujina jääkärit saattoivat myös aiheuttaa suuria menetyksiä vihollisen upseerien keskuudessa.

Jääkärit eivät olleet pelkästään taitavia ampujia. He osasivat myös huoltaa ja ylläpitää tarkkoja kivääreitä aikana, jolloin vain harvoilla oli mitään kokemusta mekaanisista laitteista. Koska nämä joukot omistivat omat aseensa, heillä oli merkittävä puolustuksellinen rooli eräänlaisina kodinturvajoukkoina ennen varsinaista liikekannallepanoa. Lähitaistelua varten jääkärit kantoivat muun muassa pientä suorateräistä metsästysmiekkaa, jonka nimi oli Hirschfänger.

Suomeen perustettiin ensimmäiset jääkäripataljoonat Kustaan sodan (1788–1790) jälkeen. Niitä oli käytetty ensimmäisen kerran Ruotsin armeijassa Georg Magnus Sprengtportenin alaisuudessa Pommerin sodassa. Jääkäripataljoonia perustettiin kaikkiin Suomen jalkaväkirykmentteihin, osittain sulauttamalla niihin entiset rakuunarykmentit. Ruotuväkiset jääkäripataljoonat sekä värvätyt Savon jääkärirykmentti ja Karjalan jääkärijoukko osallistuivat Suomen sotaan 1808–1809, minkä jälkeen ne lakkautettiin.

Napoleonin aika

Jääkäreistä tuli suosittu yksikkötyyppi Napoleonin sotien aikana, kun porvaristaustaiset vapaaehtoiset järjestäytyivät vastustamaan Napoleonin valloitusta Euroopan saksankielisillä alueilla. Aiempia perinteitä jatkaen nämä jääkärit olivat järjestäytyneitä isänmaallisia vapaaehtoisia, jotka omista varoistaan tai naapureiden ja tuttavien avustuksella kustansivat aseensa ja univormunsa. Napoleonia vastaan suoritettu toiminta aiheutti suuren määrän tappioita erityisesti vihollisen upseerien keskuudessa ja monia jääkäreitä ylennettiin. Napoleonin sotien loppupuolella useimmat aliupseerit saksankielisissä maissa olivat juuri ylennyksen saaneita jääkäreitä.

Maailmansodat

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana Saksan armeija otti jääkäri-nimen käyttöön useille kevyille yksiköille, kuten vuoristossa toimiville joukoille sekä sotien välissä myös uudenlaisille laskuvarjojääkäreille (Fallschirmjäger).

Suomen jääkärit

Pääartikkeli: Jääkäriliike

Suomen jääkäriliike kehittyi sortovuosien aikana, kun Suomessa pohdittiin itsenäistymisen mahdollisuutta ja toivottiin yleisesti Venäjän tappiota ensimmäisessä maailmansodassa. Jääkäriliike kehittyi ylioppilaspiireissä, ja se otti päämääräkseen Suomen irrottamisen Venäjästä.

Koska sotilaskoulutusta oli vaikea saada Suomessa, suomalaiset kääntyivät saksalaisten puoleen. Suoritettiin maanlaajuinen salainen värväys, ja vuonna 1915 ensin 200 ja myöhemmin jopa 2 000 nuorta miestä matkusti Saksaan ja sai koulutuksen Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoona 27:ssä.

Pataljoona osallistui taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Vuonna 1918 osa jääkäreistä palasi sotimaan Suomen sisällissodassa. Osa jääkäreistä jäi sodan jälkeen palvelemaan upseereina ja valtaosa osallistui talvi- ja jatkosotaan. Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon ja jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Näillä ”Saksan-jääkäreillä” oli oikeus käyttää varsinaisen sotilasarvonsa edessä määriteosaa jääkäri (esimerkiksi jääkärikenraali, jääkärimajuri).

Suomessa itsenäisyyden alkuvaiheissa jääkärijoukot olivat jalkaväkijoukkoja, jotka oli varustettu marssia nopeampaa liikkumista varten polkupyörin.

Jääkäreiden perinne näkyy edelleen myös miehistön sotilasarvoissa ja kauluslaatoissa. Aikaisemmin Uudenmaan, Kymen, Hämeen, Lapin, ym. jääkäripataljoonat (myös Rannikkojääkäripataljoona Upinniemessä) vaalivat jääkäriliikkeen perinteitä, joten niissä miehistön kauluslaatassa oli keltaiset reunukset vihreällä pohjalla, ja alin miehistön sotilasarvo oli jääkäri. Muissa jalkaväen joukko-osastoissa (muun muassa Savon ja Kainuun prikaateissa) miehistön kauluslaatassa oli tuolloin harmaat reunukset vihreällä pohjalla, ja alin miehistön sotilasarvo oli sotamies. Sittemmin jääkäripataljoonat on liitetty joukkoyksikköinä prikaateihin, ja kaikki jalkaväkiyksiköiden sotilaat ovat nykyään jääkäreitä. Myös kauluslaatat ovat nykyisissä jalkaväkiyksiköissä keltareunuksisia ja vihreäpohjaisia. Jääkäriliikkeen perintöä on myös Panssariprikaatiin kuuluva Jääkäritykistörykmentti, entinen Jääkäripatteristo. Tämän lisäksi kyseinen prikaati (kuten nykyään myös Karjalan prikaati) kouluttaa panssarijääkäreitä, jotka liikkuvat rynnäkköpanssarivaunulla ja taistelevat jalan.

Lähteet

• Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 : vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1966.
• Lehtonen, Juhani U. E.: Sotilaselämän perinnekirja, s. 183-184. Helsinki: Ajatus, 2003. ISBN 951-20-6457-X.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkäri Wikimedia Commonsissa