Itsekuri tarkoittaa oman käytöksensä hallitsemista ja päämäärätietoista työskentelyä tavoitteiden saavuttamiseksi. Itsekuria harjoittava ihminen pystyy kieltäytymään hetkellisistä haluista ja mielihyvän hankkimisesta korkeamman päämäärän vuoksi, mitä kutsutaan lykätyksi tarpeiden tyydytykseksi. Itsekurista on löydettävissä monia yhtymäkohtia itsehillintään, jota usein vaaditaan yksilöltä sosiaalisessa kanssakäymisessä tämän haluaman lopputuleman saavuttamiseksi, ja joka on näin eräs itsekurin tyyppi. Persoonallisuuspsykologiaan kuuluvassa piirreteoriassa tunnollisuutta ja itsekuria pidetään oleellisena ihmisluonnetta määrittävänä tekijänä.

Äärimmäiseen itsekuriin pyrkivää elämäntapaa kutsutaan asketismiksi. Monet maailman uskonnoista painottavat itsekurin merkitystä paheiden välttämisessä, ja itsekurin ihannoimisella ja asketismilla on ollut sijansa lähes kaikissa kulttuuripiireissä aina antiikin Kreikasta kristinuskoon ja sen luostaritoimintaan.

Antiikin maailmassa Spartan kaupunkivaltiossa kansalaisista koulittiin ns. spartalaisen kasvatuksen avulla sotureita. Itsekuri oli yhteiskuntaa määrittävä piirre, mistä kertoo legenda ketun varastaneesta spartalaisnuorukaisesta, joka piilottaa eläimen vaippaansa muita sotureita tavatessaan ja antaa sen raadella sisäelimensä välttääkseen kasvojenmenetyksen ja säilyttääkseen kunniansa. Myöhemmin historiassa itsekuri on ollut arvossaan esimerkiksi brittiläisessä kulttuurissa viktoriaanisena aikakautena.