Idel-Ural
Idel-Ural (t. Volga-Ural) oli lyhytaikainen yritys luoda valtio Volgan (tataariksi Idel) ja Uralvuoriston tienoille Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Hankkeen johdossa olivat islaminuskoiset Volgan tataarit, mutta siihen osallistuivat myös alueen muut kansat. Hankkeen tavoitteena ei ollut luoda kansallisvaltiota vaan koota alueen muslimikansat – jotka pääasiassa olivat turkinsukuisia – yhteen.
| Idel-Ural |
|||
|---|---|---|---|
1918–1918 |
|||
|
|||
|
|||
| Valtiomuoto | tasavalta | ||
| Presidentti | Sadri Maksudi Arsal | ||
| Pääkaupunki | Kazan | ||
| Uskonnot | islam | ||
| Kielet | tataari, saksa | ||
| Edeltäjä |
 Venäjän tasavalta |
||
| Seuraaja |
.svg){kind=small} Tataarien ASNT |
||
Nimen alkuperä muokkaa
Nimitys Idel-Ural otettiin käyttöön vasta Venäjän vallankumousvuosina. Esihistoriallisina aikoina turkkilaisten heimojen asuinpaikat olivat olleet paljon lännempänä ja etelämpänä Mustanmeren pohjoispuolen suurilla aroilla.[1]
Helmikuun vallankumous ja ensimmäinen kongressi muokkaa
Heti helmikuun vallankumouksen tapahduttua Venäjän muslimit ryhtyivät toimenpiteisiin oman kansallisuutensa ja uskonvapautensa turvaamiseksi. Toukokuussa 1917 he pitivät Moskovassa yleisen edustajakokouksen, johon ottivat osaa Volgan, Kaukasian ja Krimin tataarit, baškiirit, kirgiisit, turkmeenit sekä Hivan ja Buharan edustajat. Turkkilaissukuisen väestön etujen suojaaminen oli kuitenkin liian vaikea tehtävä. Aluekysymys oli mahdoton ratkaista,selvennä ja itsenäisyyttä näin hajanaiselle väestölle mahdoton saavuttaa.[2] Silti turkkilaisten kongressi hyväksyi päätöslauselman kaikkien turkkilaisten alueiden autonomiasta ja erillisen turkkilaisen sotaväen muodostamisesta.[1]
Kokouksen puheenjohtajaksi valitun Sadri Maksudin ehdotuksesta päätettiin asettaa hankkeelle yhteinen johto ja ruveta järjestämään eri turkkilais-tataarilaisia alueita paikallisiksi ”valtioiksi” siten, että itsehallintoon kuuluisi toisissa vain kulttuuri- ja kansanvalistustyö, toisissa taas myös maantieteellinen itsenäisyys ”Venäjän liittotasavallassa”.[2]
Toinen kongressi muokkaa
Tavoitteiden saavuttamiseksi pidettiin seuraava kongressi Kazanissa heinäkuussa 1917. Kokouksessa olivat edustettuina Volgan ja Uralin tataarit (Simbirskistä ja Samarasta aina Permiin ja Siperiaan asti) sekä baškiirit. Siten tämä kokous edusti rajallista, alueellisesti ehyttä aluetta, jossa asui yhteensä noin 6,5 miljoonaa asukasta. Alueen väestöä yhdisti myös yhteinen hengellinen päällikkö, Ufassa asuva mufti, sekä tataarien ja baškiirien toisiaan muistuttavat kielet. Suunnitellun alueen väestöstä 60 % olisi ollut tataareja ja baškiireja, 40 % venäläisiä ja suomensukuisia kansoja, etupäässä udmurtteja ja mareja.[2]
Itse Kazanin kongressi jakautui kolmeen osaan: (1) Venäjän muhamettilaisten valtuutettujen kongressiin, (2) Venäjän muhamettilaisten hengellisten järjestöjen kongressiin ja (3) sotilaallisten järjestöjen edustajien kongressiin (Askeri Šura). Yhteisistunnossaan nämä julistivat elokuun 4. (vanhaa ajanlaskua 22.7.) Idel-Uralin autonomian ja päättivät perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta.[1]
Tämän tataarilais-baškiirilaisen valtion eduskunta valittaisiin Ufassa, ja se hallitsisi islaminuskoista väestöä kaikissa uskontoa ja kansanvalistusta koskevissa asioissa. Näin saataisiin kolme eri ministeriötä: (1) hengellinen ministeriö, (2) kansanvalistusministeriö ja (3) kansallisen omaisuuden eli vakuf-ministeriö. Ylimpänä alueen (eli valtion) johtajana olisi presidentti, jolle hyväksyttiin nimitys reis. Tämän sivistyksellis-kansallisen itsenäisyyden yhtenä mallina oli Itävalta-Unkarissa kehitetyt tavat, joille mm. Kerenski oli antanut kannatuksensa.[2]
Päätösten toteuttaminen annettiin 12-miehiselle kollegiolle, jonka puheenjohtajana toimi Maksudi. Kollegio kokosi syksyn aikana uutta, virallisesta suuresti eriävää tilastollista aineistoa väkilukusuhteista ja kouluoloista sekä teki näiden perusteella ehdotuksia uudeksi piiri- ja aluejaoksi. Se laati tataarilaista väestöä varten vaalilain ja määräsi vaalilautakunnat. Se kehotti myös kokoamaan kaikkialla vaalipäivänä varoja tataarikansan yhteistä asiaa varten.[2]
Ensimmäinen kansalliskokous muokkaa
Kansalliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 120 jäsenisenä kansanedustuslaitoksena 22. marraskuuta (Ramstedtin mukaan 17. päivänä) 1917 Ufassa. Edustajista 30 oli mullia, 20 upseereja. Eduskunnan puhemieheksi (milli idäräsi reis) valittiin Sadri Maksudi, väliaikaisen kollegion puheenjohtaja. Eräänlaisiksi ministereiksi valittiin Galimdzhan Barudi, kazanilainen mulla (kirkollisten asiain ylipäällikkö), asianajaja Nadžib Kurbangalijev (kansanvalistusministeri), Sheih-ulla Alkin (kansallisen omaisuuden hoitaja eli vakuf-ministeri). Istuntokausi kesti (yhteensä 52 päivää) seuraavan tammikuun 10. päivään (Ramstedtin mukaan 9:een), minä aikana se valmisteli kansallisen kulttuuriautonomian perustuslait ja hyväksyi ehdotuksen Idel-Uralin autonomisen osavaltion muodostamisesta.[2][1]
Eduskunta päätti toistaiseksi – kunnes olot vakiintuisivat – pitää yllä omaa sotaväkeä ja omaa hallitusta. Se perusti viisi rykmenttiä. Näistä viidestä kaksi oli Kazanissa (ratsuväkiosasto ja jalkaväkiosasto), Ufassa oli tarkk’ampujarykmentti ja Orenburgissa jalkaväkirykmentti. Viides rykmentti syntyi Suomessa, jossa sodan päättyessä oli runsaasti tataareja; päästyään kotiseudulleen he liittyivät yhteen ja muodostivat ”suomalaisen jalkaväkirykmentin”. Myös Romanian rintamalla Odessassa oli muodostunut tataarirykmentti, joka myöhemmin paisui kokonaiseksi divisioonaksi. Se ehti kuitenkin vain Krimille asti, jossa se liittyi Krimin tataarien joukkoihin taistelussa punaisia vastaan.[2]
Lokakuun vallankumous muokkaa
Bolševikkien valtaanpääsy marraskuussa 1917 vaikeutti suuresti Idel-Uralin toimintaa. Bolševikkihallitus solmi rauhan Saksan kanssa Brest-Litovskissa 3. maaliskuuta 1918, mikä mahdollisti voimien suuntaamiseen mm. Idel-Uralin hanketta vastaan. Bolševikit antoivat kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta tukevan julistuksen, mutta hyökkäsivät siitä huolimatta Ufaan, jossa sijaitsi Milli Šuran (Kansallisneuvoston) päämaja, ja Kazaniin, jossa sijaitsi Askeri Šuran (Sotilaallisten järjestöjen neuvoston) päämaja. Jokaisessa tataarilaisessa piirikunnassa oli jo oma edustajisto, ja yhteisellä hallituksella oli käytettävänään myös sotajoukko. Bolševikit vaativat sekä paikallisia vallanpitäjiä että Ufan hallitusta demobilisoimaan nämä sotajoukot ja lopettamaan kaiken valtiollisen toiminnan.[2] Milli Šura ja Askeri Šura onnistuivat suojelemaan maata vain huhtikuun puoliväliin asti. Häviön aiheutti suurelta osalta turkkilaisia joukko-osastoja komentavien venäläisten upseerien kavallus.[1]
Bolševikit suostuttelivat Idel-Uralin johtoa antautumaan lupaamalla, ettei tataarien uskonnollisiin asioihin tai kansallisiin varoihin kajottaisi eikä heidän hallituksensa ja eduskuntansa jäseniä hätyyteltäisi. Käytännössä tataarien hallitus oli punaisten piirittämä, eikä valkoiselta puolelta kuulunut apua, koska venäläisten keskuudessaan oli meneillään omat puoluekiistat. Tässä tilanteessa Idel-Uralin hallitus laski sotaväkensä hajalle. Lupauksistaan huolimatta bolševikit alkoivat takavarikoida tataarihallituksen ja yksityisten omaisuutta. Huhtikuussa 1918 entisen tataarilaisen hallituksen jäsenet ja virkailijat vangittiin. Sheih-ulla Alkin joutui virumaan vankikoppiin kunnes karkasi Siperiaan.[2]
Presidentti Maksudin onnistui päästä pakoon[2] ja hän päätyi vielä vuoden 1918 aikana Suomeen. Hän sai hyvän vastaanoton ulkoministeri Carl Enckelliltä, joka muisti hänen toimensa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseksi Venäjän duumassa. Maanpaossa ollut entinen presidentti tapasi myös Viron johtoa ennen kuin vuonna 1919 jatkoi matkaansa Ruotsiin, Saksaan ja Ranskaan, missä hän yritti saada länsimailta tukea Idel-Uralille. Myös muita hankkeen eri tehtävissä toimineita johtomiehiä tuli Suomeen poliittisina pakolaisina vuonna 1918: Yusuf Akçura, Ayaz Ishaki, Musa Carullah Bigi, Zeki Velidi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki.[3]
Kesäkuussa 1918 tšekkiläiset sotavangit nousivat bolševikkeja vastaan. Näin muodostunut tšekkiläislegioona valloitti mm. elokuun alussa Simbirskin ja 23.8. Kazanin bolševikeilta. Näihin tšekkeihin (ja slovakkeihin) yhtyi heti tataarilaisia, baškiirilaisia ja venäläisiä joukko-osastoja. Ennen pitkää tämän sotajohdon alaisista joukoista muhamettilaiset olivat enemmistönä.[2] Näin Idel-Ural sai tilaisuuden järjestäytyä vielä uudestaan, ja Kansalliskeskus (Milli Šura ja Askeri Šura) sopi syyskuussa Ufassa kokoontuneen Venäjän valtakunnan neuvoston ja Venäjän perustuslakiasäätävän kansalliskokouksen (Utšred sobranie) edustajien asettaman Direktoriohallituksen kanssa aseellisesta yhteistoiminnasta bolševikkeja vastaan sillä ehdolla, että Venäjän (valkoinen) hallitus tunnustaa Idel-Uralin itsemääräämisoikeuden.[1] Tšekkien ja slovakkien johtajat eivät paljoakaan välittäneet turkkilais-tataarilaisten toivomuksista; alkoi riita tšekkien, venäläisten ja tataarien välillä. Bolševikkien sotaonni kääntyi syyskuussa. He valloittivat syyskuun 7. päivä Samaran, 10. päivä Kazanin ja 12. päivä Simbirskin.[2]
Joulukuussa 1918 punaisia vastaan taistelevien valkoisten johtoon nousi amiraali Koltšak. Hän ei tunnustanut Idel-Uralin kansalliskeskusta ja meni niin pitkälle, että yritti vangituttaa kansalliskeskuksen jäsenet, mm. muftin, muhamettilaisten hengellisen päämiehen. Tällainen kohtelu avasi bolševikeille tien lopullisesti Idel-Uraliin. Lisäksi tataarilais-baškiirilaiset sotajoukot käänsivät aseensa Koltšakia vastaan.[1]
Idel-Ural nykypäivänä muokkaa
Maaliskuussa vuonna 2018 perustettiin "Free Idel-Ural" niminen liike, joka asetti tavoitteekseen suvereniteetin saavuttamisen Tatarstanille, Baškortostanille, Tšuvassialle, Udmurtialle, Marin tasavallalle ja Mordvalle. Tarkoituksena on ollut, että kyseiset tasavallat tekevät yhteistyötä, ja myös Ukraina toimisi avustajana.[4]
Liikkeen perustivat kolme Volgan alueelta kotoisin olevaa aktivistia. Heistä ensimmäinen on poliittisena vankina Venäjällä ollut tataari Rafis Kashapov, joka myöhemmin pakeni Ukrainaan. Hän on painottanut sitä, että Vladimir Putinin tultua valtaan, ei Volgan tasavaltoja ole nähty "tasavertaisina kumppaneina". Kashapov haluaa tehdä tähän muutoksen väkivallattomin keinoin, muiden valtioiden yhteistyötä hyödyntäen. Toinen liikkeen aktivisti on Aleksandr Bolkin, joka on lähtöisin Mordvasta, mutta myös sittemmin asettunut Ukrainaan. Hänen mielestään Ukraina on hyvä yhteistyökumppani tavoitteiden saavuttamisessa, pääsääntöisesti koska sillä on kokemusta itsensä ja Venäjän välisestä konfliktista. Kolmas aktivisti on Voronežin yliopistolta valmistunut Okhomason Kirdya, joka erikoistuu suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuureihin, kieliin ja historiaan. Hän on tuonut esiin sen, että kyseinen liike on jo kolmas Idel-Uralilainen yritys saavuttaa itsenäisyyttä alueensa vähemmistöille: vuoden 1918 lyhytaikaisen valtion lisäksi toisen maailmansodan jälkeen samoja tavoitteita havitteli organisaatio "Anti-Bolshevik Bloc of Nations". Kirdya kuitenkin uskoo tavoitteiden onnistumiseen heidän liikkeensa kautta, vaikka siinä voikin kestää vuosikymmeniä. Hänen mukaansa he tarvitsevat apua Volgan alueen muilta aktivisteilta, sekä ulkomailta, etenkin Ukrainalta.[4]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g Arifulla, Ibrahim 1933: Idel-Ural. Piirteitä Volgan turkkilaisten vapaustaisteluista. – Kirjassa Tugan tel. Kirjoituksia Suomen tataareista. Toim. Kadriye Bedretdin. Suomen Itämainen Seura. Helsinki 2011. S. 132–154. Viitatut sivut: 137–138, 149–150.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Ramstedt, G. J. 1919: Tatarien itsenäisyyspyrkimykset. Maailma 1919 (1). – Kirjassa: Tugan tel. Kirjoituksia Suomen tataareista. Toim. Kadriye Bedretdin. Suomen Itämainen Seura. Helsinki 2011. S. 73–85. Viitatut sivut: 75–80.
- ↑ Halén, Harry 1999: Suomen tataarit. – Kirjassa Tugan tel. Kirjoituksia Suomen tataareista. Toim. Kadriye Bedretdin. Suomen Itämainen Seura. Helsinki 2011. S. 1–26. Viitattu sivu: 7.
- ↑ a b Paul A. Goble: Free Idel-Ural movement takes shape in Kyiv 2018. Euromaidan press. Viitattu 27.6.2021.