Hevoskasvatus
Hevoskasvatus on suunnitelmallista ja kontrolloitua hevosten kasvatus- ja jalostustoimintaa.
Hevoskasvattaja pitää yhtä tai useampaa jalostustammaa, jotka astutetaan tai keinosiemennetään säännöllisesti. Syntyvät varsat kasvatetaan vähintään vieroitusikäisiksi. Varsat voidaan myös kasvattaa pidempään ja kouluttaa tarkoitettuun käyttöönsä. Hevoskasvattajan tulot muodostuvat varsojen myynnistä.
Oriiden pitäminen edellyttää erityistoimenpiteitä ja -resursseja, joten kasvattajalla ei välttämättä ole yhtään omaa oritta. Siitosoriita pitävät sekä yksityiset esimerkiksi kilpahevosten omistajat että oriasemat. Oriasemilla asuvien orien spermaa on yleensä saatavilla myös keinosiemennykseen. Oman oriin käyttäminen säästää tammanpitäjän maksamasta astutus- tai siemennys- ja varsamaksuja. Suomen Hippoksen sääntöjen mukaan kilpailuoikeuden voi Suomessa saada vain sellainen hevonen, jonka isä on jalostukseen hyväksytty eli kantakirjattu ori; niin kutsuttu kotioripoikkeus kuitenkin mahdollistaa kilpailuoikeuden myös kantakirjaamattomien ”kotioriiden” jälkeläisille, eli hevosille, joiden molemmat vanhemmat ovat olleet saman tahon omistuksessa koko tiineyden ajan.
Siittola on useimmiten yhden rodun ja käyttötarkoituksen yksilöiden jalostamista varten perustettu suurikokoinen hevoskasvattamo, jossa voi olla jopa kymmeniä tammoja varsoineen. Pienimuotoisempaa kasvatustoimintaa harjoittavat sekä yksityiset omissa nimissään että esimerkiksi ratsastustallit tai muut yritykset. Suomen valtio on tukenut suomenhevoskasvatusta Pelson vankilassa.
Eläinvalinta muokkaa
Tärkein osa kasvatustoimintaa ovat laadukkaat siitostammat, jotka periyttävät hyviä ominaisuuksiaan jälkeläisilleen ja synnytettyään varsan hoitavat sen hyvin. Urheiluhevosten kasvatuksessa myös tammojen suku on tärkeä, koska tammat eivät aina itse kilpaile juurikaan ennen siitokseen siirtymistään. Tällöin tunnetut ja menestyneet vanhemmat ja esivanhemmat toimivat takeena tamman laadusta varsan ostajille. Myös tamman luonne on erittäin tärkeä, koska se periytyy varsalle myös emän esimerkin kautta. Varsa voi oppia emältään niin sanottuja huonoja tallitapoja kuten ”imppaamista” hyvinkin nuorena. Kasvattajan kannalta tamman helppo käsiteltävyys on myös tärkeää.
Nykyään kun keinosiemennys on laajasti saatavilla voi tammanomistaja saada varsan isäksi miltei minkä tahansa jalostusoriin. Aiemmin orivalintaan vaikutti tamman asuinpaikka, ja syrjäseuduilla saattoi olla pakko tyytyä niihin oreihin, joita naapureilla oli.
Kantakirjaaminen muokkaa
Kantakirja on rotukohtainen rekisteri jalostukseen hyväksytyistä tammoista ja oreista. Vaatimukset vaihtelevat roduittain riippuen populaation laajuudesta ja rodun käyttötarkoituksesta. Harvinaisten rotujen kantakirjaan saatetaan hyväksyä kaikki todistettavasti puhdasrotuiset tai hyväksyttävää rotusekoitusta olevat eläimet; runsaslukuisilla urheiluhevosroduilla vaatimuksia on paljon enemmän. Kansainvälisesti kasvatettavilla roduilla voi olla useampia maakohtaisia rotujärjestöjä, jotka pitävät erillisiä kantakirjoja alueittensa populaatioille. Eri maiden rotujärjestöt voivat tehdä yhteistyötä esimerkiksi rodun alkuperämaan rotujärjestön alaisina. Toisaalta eri standardeja noudattavat rotujärjestöt saattavat jalostaa kantojaan poikkeaviin suuntiin ja luoda alun perin samasta rodusta kaksi toisistaan poikkeavaa tyyppiä. Näin on käynyt esimerkiksi suffolkinhevoselle: alkuperäinen brittiläinen rotujärjestö ei hyväksy rekisteriinsä amerikkalaissukuisia yksilöitä, koska yhdysvaltalainen rotujärjestö risteytti kantoihinsa toimintansa alkuaikoina muita rotuja.
Yleensä kantakirjattavilta hevosilta edellytetään rotumääritelmän mukaista kokoa, mittasuhteita ja väritystä sekä hyvää, halutuntemperamenttista luonnetta. Hevosen tulee myös todistaa soveltuvuutensa hevosurheiluun tai muuhun käyttöön erillisen käyttökokeen tai aiempien kilpailusaavutusten kautta. Oriiden jalostusvalinta on tarkempaa kuin tammojen, koska ori voi saada kymmeniä tai jopa satoja jälkeläisiä ja vaikuttaa rotuun paljon yksittäistä tammaa laajemmin ja nopeammin.
Hevosyksilö ei välttämättä periytä omia hyviä ominaisuuksiaan jälkeläisilleen. Toisaalta itse loistamaton yksilö voi osoittautua arvokkaaksi siitoshevoseksi. Molemmista tunnetaan lukuisia esimerkkejä hevosurheilun historiassa. Joidenkin rotujen kantakirjaamissäännöt mahdollistavatkin yksilön hyväksymisen kantakirjaan todistetusti hyvälaatuisten jälkeläisten perusteella, ja toisaalta eläimen poistamisen kantakirjasta jos sen jälkeläiset osoittautuvat keskitasoa heikompilaatuisiksi. Jälkeläisten tasoa voidaan arvioida niiden kilpailutulosten perusteella tai esimerkiksi hevosnäyttelyissä erityisissä jälkeläisryhmäarvosteluissa. Joissain tapauksissa nuorelle oriille myönnetään aluksi väliaikainen siitoslupa, ja lupa uusitaan myöhemmin mikäli orin jälkeläisten taso on hyväksyttävä. Erityisen laadukkaita jälkeläisiä tuottanut hevonen voidaan palkita jalostusvalion arvonimellä. Tällaisesta hevosesta voidaan käyttää nimitystä periyttäjä. Suomenhevosen kantakirjanumeron perään voidaan liittää jälkeläisten laatua kuvaava kirjain, joissa D merkitsee heikko- ja A sekä AA erittäin hyvätasoisia jälkeläisiä.
Eurooppalaisesta perinteestä poiketen Yhdysvalloissa rotujärjestöt ylläpitävät useimmiten vain rotukohtaisia eläinrekistereitä, eikä erillistä kantakirjajärjestelmää ole. Jokainen rekisteröity yksilö on siis samalla hyväksytty jalostukseen ja voi saada rekisterikelpoisia jälkeläisiä. Rekisteröintiä edellytetään hevosilta, jotka kilpailevat rotujärjestön järjestämissä hevosurheilutapahtumissa ja näyttelyissä. Toinen yhdysvaltalainen ilmiö on niinkutsutut värirodut, joita yhdistää pyrkimys kasvattaa tietynvärisiä hevosia. Jotkin värirotujärjestöt hyväksyvät kaikki halutunväriset hevoset tyyppiin katsomatta; joillakin on tiukemmat ja enemmän varsinaista rotujalostusta muistuttavat vaatimukset.