Wikipedia

Heimo Haitto

suomalainen viulisti

Heimo Verneri Haitto (22. toukokuuta 1925 Viipuri – 9. kesäkuuta 1999 Marbella, Espanja) oli suomalainen viulutaiteilija ja lapsitähti.

Heimo Haitto ihailijakuvassa uskoontulonsa jälkeen.

Ura muokkaa

Voitto kansainvälisessä musiikkikilpailussa muokkaa

Heimo Haiton isä oli veturinkuljettaja, ja hän harrasti viulunsoittoa. Heimokin aloitti viulunsoiton viisivuotiaana. Joitakin vuosia myöhemmin isä vei poikansa Viipuriin venäläissyntyisen viulupedagogin Boris Sirpon kuultavaksi. Sirpo vakuuttui pojan lahjakkuudesta ja tehtiin sopimus, että poika jäisi Sirpon hoiviin kasvattilapseksi. Sopimuksen ehdot olivat kovat: Heimon oli antauduttava kokonaan musiikille eikä hänellä ollut lupaa olla yhteydessä vanhempiinsa ennen kuin olisi täyttänyt 18 vuotta.

Heimo Haitto antoi ensikonserttinsa 13-vuotiaana 1939 Helsingin kaupunginorkesterin kanssa. Samana vuonna hän voitti Lontoossa British Councilin musiikkipalkinnon.[1] Haitto sai osallistua kilpailuun erikoisluvalla, sillä virallinen osallistumisikäraja oli 15 vuotta. Kaikki kymmenen osallistujaa soittivat Niccolò Paganinin ja Wolfgang Amadeus Mozartin viulukonsertot. Boris Sirpo kertoi Helsingin Sanomille: ”Unkarilainen ja tšekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkeaa, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän.” Heimo selviytyi kuitenkin bulgarialaisen Dimitri Sabeffin kanssa kahden soittajan finaaliin, jossa toinen soitettavista kappaleista oli belgialaisen Henri Vieuxtempsin viulukonsertto. Opettaja ja oppilas olivat harjoitelleet sen vasta laivamatkalla Britanniaan.[2]

Viulukilpailun voiton jälkeen suomalaislehdet kirjoittivat Heimon tulevaisuudensuunnitelmista, että hän aikoi käydä koulunsa loppuun Suomessa ennen kuin parin vuoden kuluttua ottaisi vastaan palkintona saamansa opiskelupaikan Lontoossa.[2] Ennen talvisodan alkamista kuvattiin Toivo Särkän ohjaama elokuva Pikku pelimanni, joka kertoi ihmelapsi Heimo Haiton tarinan. Heimo esitti itseään elokuvassa.

Yhdysvalloissa muokkaa

Talvisodan aikana Haitto osallistui Punaisen Ristin hyväksi tehtyyn konserttikiertueeseen, joka vei hänet Yhdysvaltoihin saakka. Hän esiintyi muiden paikkojen ohella Carnegie Hallissa sir John Barbirollin johdolla ja Philadelphiassa, jossa hän soitti Eugene Ormandyn johdolla.

Vuonna 1942 Heimo Haitto asettui Sirpon kanssa asumaan Oregoniin. Hän jatkoi viuluopintojaan Ivan Galamianin johdolla 1943–1945. Täytettyään 18 vuotta hän yritti liittyä Yhdysvaltain merijalkaväkeen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista ulkomaan kansalaiselle. Samaan aikaan Sirpon ja Haiton yhteistyö päättyi ja heidän tiensä erosivat.[2] Haitto avioitui muutama päivä ennen toisen maailmansodan päättymistä sellotaiteilija Beverly Le Beckin kanssa ja muutti Hollywoodiin, jossa hän työskenteli elokuvamusiikin parissa. Hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1945. Saatuaan tarpeekseen elokuvamusiikista Haitto liittyi Los Angelesin filharmonikkoihin. Ilta-Sanomat kertoi elokuussa 1945 Haiton aikovan palata Suomeen ”kun olosuhteet sen sallivat”.[3]

Haitto käväisi Suomessa ensi kerran vasta vuonna 1948, kolmen vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Seuraavana vuonna Särkkä filmasi edelliselle Haitto-filmilleen jatko-osan Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Myöhemmät elämänvaiheet muokkaa

Haitto muutti vaimonsa kanssa Meksikoon. Heidän avioliitostaan syntyi kaksi lasta. Vaimo otti hänestä kuitenkin eron 1965 rajuun alkoholinkäyttöön ja uhkapeliharrastuksiin vedoten. Silloin Heimo Haitto jätti kaiken, mukaan lukien perheensä ja viulunsoiton, ja aloitti uuden elämän kulkurina.[4] 1970-luvun puolivälissä hän löysi uuden elämänkumppanin toimittaja Eva Vastarista, ja heidät vihittiin Las Vegasissa 1976. Haitto lopetti kulkurielämänsä ja palasi musiikin pariin. Pariskunta esiintyi yhdessä duona, jossa Eva luki runoja ja Heimo soitti viulua. Lisäksi Haitto toimi kamarimuusikkona ja viulunsoiton lehtorina Savonlinnan musiikkiopistossa.[5] Sairauden takia hän joutui lopettamaan soittamisen 1990-luvun puolessavälissä. Hän muutti vaimoineen Marbellaan Espanjaan, missä hän kuoli vuonna 1999.[6]

Värikkäästä ja ailahtelevasta yksityiselämästään huolimatta Haitolla oli ajoittain kristillinen vakaumus. Hän kääntyi helluntailaiseksi 1950-luvun puolivälissä.[7] Palattuaan Suomeen 1970–1980-luvun vaihteessa hän päätti uudestaan alkaa elää kristityn elämää. Tässä vaiheessa hänen hengellisenä tukijanaan oli maallikkosaarnaaja ja syrjäytyneiden auttaja Veikko Hursti. Haitto ja Hursti vaimoineen pitivät jonkin aikaa kirkkokonsertteja useilla Suomen paikkakunnilla.[8]

Haitto on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[9]

Levytyksiä muokkaa

 
15-vuotias Heimo Haitto elokuvan Nuoret määräävät sävelen (The Hard-Boiled Canary) kuvauksissa.
  • Heimo Haitto plays Sibelius (Viulukonsertto ja Kuusi humoreskia). RSO/Paavo Berglund. Finlandia Classics (2013)
  • Heimo Haitto Live in Concert (Niccolò Paganini / Henri Vieuxtemps). RSO/Arvid Jansons ja Ari Angervo. Finlandia Classics (2015)
  • Heimo Haitto: Chaconne and Other Favourites. Finlandia Classics (2016)

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Heimo Haiton voitto. Helsingin Sanomat, 11.5.1939, s. 9. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  2. ↑ a b c Heino, Mikko: Viulun ihmelapsi voitti Lontoossa. Ilta-Sanomat, Plus-liite 6.5.2017, s. 24. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  3. ↑ Heimo Haitto palaa Suomeen: tuo puolisonsa mukanaan. Ilta-Sanomat 13.8.1945. Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki.
  4. ↑ Heimo Haiton epänormaali elämä yle elävä arkisto
  5. ↑ Haitto Heimo Yle Sininen laulu. Luettu 14.4.2007.
  6. ↑ Viulisti Heimo Haitto kuollut MTV Uutiset. 12.6.1999. Arkistoitu 13.4.2018. Viitattu 19.4.2007.
  7. ↑ Suomen Kuvalehti 3.11.1956, s. 28
  8. ↑ Hursti, Veikko: Sillä minun oli nälkä..., s. 235, 236 ja 239. Vantaa: Tummavuori, 1997. ISBN 9529094043.
  9. ↑ Taiteilijainmäki V21A (PDF) Helsingin seurakuntayhtymä. Arkistoitu 14.7.2021. Viitattu 25.4.2015.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä, 1976. ISBN 951-26-1264-X.
  • Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina: Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965–76. Helsinki: Tammi, 1994. ISBN 951-31-0402-8.
  • Mäkelä-Alitalo, Anneli: ”Haitto, Heimo (1925–1999)”, Suomen kansallisbiografia, osa Hakemisto, s. 34–36. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-746-441-X. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Heimo_Haitto&oldid=22183671”