Hattujen sota
Hattujen sota oli Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välinen sota 1741–1743. Sodan seurauksena Venäjän joukot miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Sota päättyi 7. elokuuta 1743 Turun rauhaan, jossa Ruotsi menetti alueita Uudenkaupungin rauhan rajasta Kymijokeen.[1]
| Hattujen sota | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
| Vahvuudet | |||||||||||
|
23 000 |
25 000 | ||||||||||
Sodan taustat muokkaa
Ruotsin suurvalta-aika päättyi suureen Pohjan sotaan (1700–1721), jossa se kärsi murskaavan tappion naapureilleen ja joutui myöntymään mittaviin aluemenetyksiin. Suurimmat alueluovutukset se teki Venäjälle: vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi joutui luovuttamaan sekä Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan että Suomen kaakkoisimmat osat, eli Käkisalmen läänin ja Viipurin ympäristön.
Syyskuussa 1741 ruotsalaiset joukot levittivät armeijan heinän keruuseen liittyvänä peiteoperaationa kaakkoisrajan kummallekin puolelle talonpoikien keskuuteen manifestia, jossa kehotettiin kaikkia venäläisiä liittymään ruotsalaisten puolelle ja vapauttamaan Venäjä vieraan vallan ikeestä. Poliittinen tilanne oli Pietarissa jännittynyt, ja manifestilla Ruotsi pyrki syrjäyttämään Venäjän sijaishallitsijan Annan ja nostamaan Elisabetin Venäjän hallitsijaksi. Sota nopeuttikin vallanvaihdosta, ja Elisabet huudatti itsensä Venäjän keisarinnaksi. Tämän jälkeen hän ilmoitti suullisesti ruotsalaisille pitävänsä sotaa tarpeettomana maiden välillä. Lewenhaupt taas uskotteli venäläisille, että Pietariin kohdistui välitön hyökkäysuhka, ja samalla neuvotteli turvallisesta vetäytymisestä omalle puolelle rajaa.[2]
Kansliapresidentti Arvid Hornin aikakausi 1719–1738 muokkaa
Ruotsin surkean sotamenestyksen katsottiin aiheutuneen kuningas Kaarle XII:n yksinvaltaisesta politiikasta. Tämän vuoksi valtakunnan säädyt ryhtyivät määrätietoisesti rajoittamaan hallitsijan valtaa. Vuonna 1719 astui voimaan Ruotsin uusi hallitusmuoto, jossa kaikki korkein päätösvalta siirrettiin valtiopäiville. Myös valtakunnan ylimmän hallintoelimen valtaneuvoston toiminta alistettiin valtiopäiville. Hallitsija sidottiin niin tiukasti valtiopäivien päätöksiin, ettei hänellä ollut käytännössä lainkaan itsenäistä valtaa. Kun kuningas oli työnnetty syrjään, Ruotsin tärkeimmäksi poliittiseksi toimijaksi muodostui kansliapresidentti, joka oli valtaneuvoston puheenjohtaja. Tätä virkaa hoiti vaikutusvaltainen Arvid Horn, jonka politiikan päämääränä oli pitää Ruotsi puolueettomana ja eurooppalaisten suurvaltakiistojen ulkopuolella.
Hornin politiikka jakoi valtiopäiväedustajat kahteen leiriin; hänen kannattajiinsa ja vastustajiinsa. Aluksi valtiopäivien enemmistö kannatti Hornia, mutta 1730-luvun mittaan häntä vastustanut oppositio tuli yhä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi. Tämän opposition mielestä Hornin politiikka oli liian varovaista ja saamatonta, ja se ajoi revanssipolitiikkaa Venäjää vastaan, pyrkimyksenä korvata suuren Pohjan sodan arvovaltatappio ja Uudenkaupungin rauhan aluemenetykset uudella sodalla. Oppositio antoi Hornin kannattajille pilkkanimen ”yömyssyt”, joka lyheni myöhemmin pelkiksi myssyiksi. Tämän vastapainoksi oppositiota alettiin kutsua hatuiksi. Myssyt saivat politiikalleen tukea Venäjältä ja Britannialta, hatut puolestaan Ranskalta.
Hattujen valta 1738 muokkaa
Vuoden 1738 valtiopäivillä valtasuhteet kääntyivät: hatut saivat enemmistön aatelissäätyyn sekä porvarissäätyyn, ja myssyt joutuivat vähemmistöön. Arvid Horn joutui eroamaan kansliapresidentin virasta, ja myös häntä kannattaneet valtaneuvoston jäsenet erotettiin. Uudeksi kansliapresidentiksi nousi hattujen politiikan kannattaja Carl Gyllenborg. Valtiopäivien salainen valiokunta laati valtaneuvostolle asiakirjan, jossa määriteltiin Ruotsin uuden ulkopolitiikan suuntaviivat: asiakirjan mukaan uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä olisi väistämätön, joten Ruotsin olisi pidettävä aloite käsissään ja aloitettava hyökkäyssota Venäjää vastaan heti olosuhteiden ollessa suotuisat. Koska Venäjä oli parhaillaan sodassa Turkkia vastaan, tilanne näytti otolliselta, ja valtiopäivät ryhtyivät tekemään valmisteluja tulevaa sotaa silmällä pitäen.
Suomeen lähetettiin kaksi ruotsalaista rykmenttiä (noin 6 000 miestä) rajapuolustuksen vahvistamiseksi. Ranskan kanssa solmittiin liittosopimus, jossa Ruotsi sitoutui olemaan solmimatta sitoumuksia muiden maiden kanssa ilman Ranskan lupaa, ja sai vastineeksi uuden sodan käymiseen tarvittavaa rahallista tukea.
Tilanne muuttui 1739, kun Venäjä ja Turkki solmivat rauhan. Uudet valtiopäivät kutsuttiin koolle 1740 päättämään, tulisiko sotasuunnitelmaa jatkaa vai kotiuttaa Suomeen sijoitetut joukot. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti uudelleen, kun Venäjän keisarinna Anna kuoli. Keisariksi valittiin hänen sisarentyttärensä Anna Leopoldnovan alle yksivuotias poika Iivana VI, ja todellista valtaa käytti tämän äiti neuvonantajineen. Kruunua tavoitteli kuitenkin myös prinsessa Elisabet, kruununperimyksestä syrjäytetty keisarinna Annan serkku ja Pietari Suuren tytär, joka sai opposition kannatuksen. Ruotsi päätti auttaa Elisabetin valtaistuimelle sodan avulla, toivoen että tämä suostuisi vastapalvelukseksi luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet. Elisabet antoi Tukholmalle vain epämääräisiä lupauksia, mutta niihin tartuttiin innolla.
Uusien valtiopäivien maamarsalkaksi, aatelissäädyn puhemieheksi, nimitettiin kenraali Charles Emil Lewenhaupt, yksi hyökkäyssodan innokkaimpia puolestapuhujia, josta tehtiin tulevan sodan ylipäällikkö. Salainen valiokunta esitteli heinäkuun lopulla 1741 sotasuunnitelmansa. Tavoitteena oli saada takaisin kaikki Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet sekä Vienanmeren ja Laatokan välinen kannas. Minimitavoite oli Kaakkois-Suomi ja Inkerinmaa. Suunnitelmat olivat sangen suurellisia, varsinkin kun Uudenkaupungin rauhassa menetetylle alueelle oli tällä välin rakennettu Venäjän uusi pääkaupunki Pietari. Valtiopäivät siunasivat suunnitelmat ja valtaneuvosto äänesti sodan puolesta kuningas Fredrik I:n äänen ratkaistessa. Suomen sotilasylipäällikkö, kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrock määrättiin kokoamaan joukot Venäjän rajalle, ja muodollinen sodanjulistus annettiin heinäkuussa 1741.
Lappeenrannan taistelu ja hyökkäys kohti Pietaria muokkaa
Sodan valmistelu oli ollut puolinaista ja yksityiskohtaisia sotasuunnitelmia ei koskaan pantu paperille. Hatut ilmeisesti uskoivat armeijan olevan vielä samanlaisessa kunnossa kuin suuressa Pohjan sodassa, jossa ruotsalaiset olivat pienellä mutta tehokkaalla armeijallaan ottaneet voittoja ylivoimaisista vihollisista. Ruotsin armeija oli kuitenkin rapistunut Kaarle XII:n ajoista ja oli heikosti varustettu. Maavoimia oli Venäjän vastaisella rajalla yhteensä noin 18 000 miestä, joista pääosa koottiin asemiin Haminaan ja loput Lappeenrantaan. Laivastosta, joka oli koottu Kymijoen suulle, tuli taistelukyvytön jo ennen varsinaisen sodan alkua, kun laivoissa alkoi levitä tappava punatauti.
Lewenhaupt ei katsonut voivansa lähteä rintamalle ennen valtiopäivien päättymistä, joten armeijan johdon otti sodanjulistuksen jälkeen von Buddenbrock. Elokuussa 1741 venäläiset aloittivat sotatoimet hyökkäämällä rajan yli kohti Lappeenrantaa. Von Buddenbrock ei siirtänyt pääjoukkojaan Lappeenrannan avuksi, joten sinne sijoitetut ruotsalaiset joukot joutuivat puolustautumaan lähes kolminkertaista ylivoimaa vastaan. Ruotsalaiset lyötiin nopeasti sekasortoisessa ja verisessä Lappeenrannan taistelussa. Venäläiset valtasivat Lappeenrannan linnoituksen ja tuhosivat kaupungin, mutta vetäytyivät sitten takaisin omalle puolelleen rajaa.
Sotatoimien tauottua väliaikaisesti Ruotsista lähetettiin lisäjoukkoja, niin että armeijan vahvuus kohosi noin 23 000 mieheen. Heidän mukanaan saapui syyskuun alussa Lewenhaupt, joka otti sodanjohdon käsiinsä. Marraskuussa Lewenhaupt hyökkäsi pääarmeijalla rajan yli ja alkoi edetä kohti Pietaria. Vaikeissa syystalven olosuhteissa aloitetun hyökkäyksen tarkoituksena oli aiheuttaa sekasortoa Pietarissa ja auttaa Elisabetia nousemaan valtaistuimelle. Elisabet kaappasikin vallan sodan aiheuttaman hämmennyksen turvin, ja joulukuun alussa hän tarjosi Ruotsille aselepoa. Lewenhaupt suostui tähän ja veti joukkonsa takaisin Ruotsin puolelle rajaa.
Elisabetin manifesti ja Ruotsin armeijan perääntyminen muokkaa
.jpg)
Elisabet ei kuitenkaan aikonut luovuttaa Ruotsille maa-alueita, päinvastoin. Jo aselevon aikana venäläiset joukot terrorisoivat ja ryöstelivät Savoa ja Karjalaa. Kun Elisabet oli vakiinnuttanut asemansa hallitsijana, hän yllätti ruotsalaiset helmikuussa 1742 sanomalla aselevon irti. Lewenhaupt yritti turhaan anoa aselevon solmimista uudelleen.
Maaliskuussa Elisabet julkaisi kuuluisan manifestinsa, joka levitettiin suomeksi ja ruotsiksi painettuna Suomen puolelle. Manifestissa keisarinna syytti Ruotsia sodan aloittamisesta ja vakuutti suomalaisille hyväntahtoisuuttaan, jos nämä lakkaisivat auttamasta Ruotsin armeijaa. Keisarinna myös lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat irtautua Ruotsista ja itsenäistyä. Elisabetin manifestilla on perinteisesti ollut keskeinen osa kansallisessa historiankirjoituksessa, koska se on ensimmäinen kirjallinen lähde, jossa ehdotetaan Suomen itsenäistymistä. Ruotsin hallitus julkaisi oman vastamanifestinsa, jossa suomalaisia muistutettiin vuosisataisesta uskollisuudesta Ruotsin kruunulle.
Kesäkuussa 25 000 venäläistä sotilasta, joita suojasi meren puolelta laivasto-osasto, hyökkäsi rajan yli ja alkoi edetä rantatietä pitkin kohti Haminaa. Lewenhauptin armeijassa oli noin 17 000 miestä, ja sen asemat Haminassa olivat hyvät. Armeijan etuvartio oli kaupungin itäpuolella Mäntlahdessa, jossa rantatie kulki meren ja suon välissä kapeaa harjua pitkin tarjoten loistavan puolustusaseman. Lisäksi Haminan kaupunki oli sodan aikana linnoitettu ja aseistettu. Lewenhaupt kuitenkin veti joukkonsa taisteluitta pois ensin Mäntlahdesta ja sitten koko Haminasta lähtien vetäytymään kohti Porvoota. Vastarintaa odottaneet venäläiset joukot löysivät vain hylätyt puolustusasemat ja palamaan sytytetyn Haminan kaupungin.
Lewenhauptin omituisten päätösten takana oli hänen pelkonsa venäläisten saartamaksi joutumisesta. Kun Ruotsin laivasto samalla lähti perääntymään kohti länttä, hän pelkäsi selustansa joutuneen suojattomaksi ja piti nopeaa perääntymistä ainoana keinona piirityksen välttämiseksi. Ruotsin hallitus lähetti ylipäällikölle kirjeen Porvooseen ja määräsi tätä ryhtymään välittömästi taisteluun, mutta kun laivasto jatkoi perääntymistään ja venäläiset alkoivat lähestyä Porvoota, Lewenhaupt perääntyi armeijoineen Helsinkiin. Vetäytymiskierteen aikana armeijan rivit alkoivat rakoilla, kun suomalaisia sotilaita karkasi kotiseuduilleen ja myös ruotsalaisia upseereita lähti kohti Tukholmaa.
Helsingissä armeija asettui elokuussa Kampin kentälle Helsinginniemelle. Kun sotamarsalkka Peter de Lacyn komentamat venäläisjoukot saavuttivat Helsingin, niiden oli helppo saartaa ruotsalaiset joukot koukkaamalla pohjoisesta Huopalahteen. Tässä vaiheessa Lewenhaupt ja Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan selittämään sodanjohtoaan valtiopäiville. Helsingissä jäljellä olleet noin 16 000 miestä johtajanaan kenraalimajuri Jean Louis Bousquet[3] antautuivat venäläisille 24. elokuuta 1742. Ruotsalaiset joukot lähetettiin laivoilla Ruotsiin. Suomalaisten oli luovutettava aseensa ja lippunsa, minkä jälkeen heidän annettiin palata koteihinsa.[4] Tämän jälkeen venäläiset pystyivät helposti miehittämään koko Suomen. Sisämaan tärkeimmät linnoitukset Hämeenlinna ja Olavinlinna olivat antautuneet lyhyen piirityksen jälkeen jo ennen pääjoukon saapumista Helsinkiin.
Tukholmassa sotapäälliköt C. E. Lewenhaupt ja H. M. von Buddenbrock tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin.
Pikkuviha ja Turun rauha muokkaa
Miehitys ei aiheuttanut samanlaista hallinnon lamaantumista kuin isoviha, vaan elämä jatkui olosuhteisiin nähden tavanomaisissa uomissaan. Venäläiset nimittivät Suomen kenraalikuvernööriksi Johan Balthasar von Campenhausenin. Ainut, mikä rasitti suomalaisia, oli venäläisten sotilaiden majoittaminen, kuljettaminen ja ruokkiminen.
Sota päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Uusi raja vedettiin etelässä Kymijokeen, ja se vei Ruotsilta koko sekä Etelä-Karjalan että Savonlinnaa ympäröivän alueen. Rajasta tuli entistä vaikeammin puolustettava, kun Haminan ja Lappeenrannan rajalinnoitukset ja vanha Olavinlinna jäivät Venäjän puolelle.
Ruotsi yritti Kustaan sodalla (kesäkuu 1788 – elokuu 1790) toisen kerran hankkia menetyksiään takaisin, mutta epäonnistui.
Lähteet muokkaa
- ↑ Jari Aalto, Vuokko Aromaa, Pertti Haapala, Simo Heininen, Kimmo Katajala, Jaana Nieminen: Kaikkien aikojen historia 5, s. 128. Helsinki: Edita, 2011. Suomi
- ↑ ”Ruotsin hyökkäys vuonna 1741”, Itärajan vartijat 4, s. 109. Suomentanut Marketta Klinge. Schildts, 2005. ISBN 951-50-1530-8.
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 588. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
- ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713-1865, s. 62-65. Vantaan kaupunki, 1991. ISBN 951-8959-12-9.
Aiheesta muualla muokkaa
 
|
Pähkinäsaaren rauha 1323 Täyssinän rauha 1595 (pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota) | Stolbovan rauha 1617 (Inkerin sota) | Kardisin rauha 1661 (Pohjan sota) | Uudenkaupungin rauha 1721 (suuri Pohjan sota) Turun rauha 1743 (hattujen sota) | Värälän rauha 1790 (Kustaa III:n sota) | Haminan rauha 1809 (Suomen sota) |
 
|