Wikipedia

Harmaalokki

lintulaji

Harmaalokki (Larus argentatus) on isokokoinen lokkilaji.

Harmaalokki
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Vaarantunut [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Heimo: Lokit Laridae
Suku: Lokit Larus
Laji: argentatus
Kaksiosainen nimi

Larus argentatus
Pontoppidan, 1763

Katso myös

  Harmaalokki Wikispeciesissä
  Harmaalokki Commonsissa

Ulkonäkö ja koko muokkaa

Aikuisen harmaalokin selkä on tasaisen vaaleanharmaa, pää ja rinta valkeat, nokka keltainen ja sen kärjessä punainen täplä. Jalat ovat yleensä vaaleanpunertavat, mutta joillain yksilöillä jalat voivat olla myös kellertävät tai kirkkaankeltaiset. Talvipuvussa aikuisella harmaalokilla on päässä harmaata viirutusta.[3]

Nuori yksilö on valkean-ruskean-harmaankirjava ja hankala erottaa muista isoista nuorista lokeista. Nuori lintu saa aikuispuvun vasta noin nelivuotiaana.[3]

Harmaalokin pituus on 54–65 senttimetriä,[3][4] siipien kärkiväli 123–148 senttimetriä ja paino 600–1 700 grammaa.[5] Koiras on selvästi naarasta kookkaampi.lähde? Koiraan siiven pituus on 410–455 millimetriä ja naaraan 390–425 millimetriä. Koiras painaa keskimäärin 1 245 grammaa, naaras 860 grammaa.lähde? Harmaalokki ja selkälokki ovat lähisukuisia lajeja, joiden suomalaiset alalajit on helppo erottaa toisistaan.

 
Esiaikuinen, noin kolmevuotias harmaalokki.
 
Lukurengastettu tummaselkäinen harmaalokki.
 
Harmaalokki hautomassa.

Harmaalokin soidinääni on kuuluva ja raikuva kaklatus, joka on kalalokin soidinääntä matalampi.[3][4] Selkälokin kaklatus on vain hieman korkeampi.

Harmaalokkeja tavataan useita alalajeja. Omiksi lajeikseen on hiljattain erotettu etelänharmaalokki, aroharmaalokki ja amerikanharmaalokki.[3] Harmaalokkiryhmän taksonomia on epäselvä ja sitä tutkitaan paljon.

Rengastettaessa jalkaan laitetaan teräksinen rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla HT. Tuhansia suomalaisia harmaalokkeja on myös värirengastettu eri värisillä noin 30 millimetriä korkeilla muovisilla putkirenkailla, joihin on kaiverrettu lyhyt kirjain- ja numeroyhdistelmä. Niin sanotun lukurenkaan pystyy kiikarilla tai kaukoputkella lukemaan jopa satojen metrien päästä. Rengastamalla on saatu erittäin paljon tietoa harmaalokin elintavoista, muutosta, pesimäpaikkauskollisuudesta ja iästä. Vanhin suomalainen rengastettu harmaalokki ja vanhin suomalainen rengaslintu on toistaiseksi lähes 33 vuotta vanhaksi elänyt yksilö.[6] Se on samalla Euroopan vanhin harmaalokki.

Levinneisyys muokkaa

Harmaalokki pesii pitkin Länsi- ja Luoteis-Euroopan rannikkoa ja paikoin sisämaassakin, Pohjois-Amerikassa ja Keski- ja Pohjois-Aasiassa. Talvisin sitä tavataan etelämpänä muun muassa Väli-Amerikan ja Itä-Aasian rannikolla sekä Itä- ja Pohjois-Afrikassa. Maailman populaation kooksi arvioidaan 2,1–2,4 miljoonaa yksilöä. Laji on luokiteltu kansainvälisesti elinvoimaiseksi.[1]

Suomessa harmaalokki pesii saaristossa ja sisämaan suuremmilla järvillä Keski-Lappiin asti. Levinneisyys on harvinta alueen pohjoisosissa. Suomen harmaalokkikannan arvioidaan nykyään olevan noin 30 000 paria. Pesimäkanta on Suomessa kasvanut vahvasti 1900-luvun puolivälistä alkaen.[7] Harmaalokki on kuitenkin luokiteltu Suomessa vaarantuneeksi vuodesta 2019 lähtien. Syynä tähän on yksilöiden merkittävä väheneminen.[8] Aikaisemmin harmaalokki oli luokiteltu elinvoimaiseksi.[9]

Harmaalokki on muuttolintu. Leutoina talvina saaristossa ja kaatopaikoilla kuitenkin talvehtii tuhansia lintuja. Pääasiallinen talvehtimisalue on Itämeren etelärannikolla Puolassa, Saksassa ja Tanskassa. Joitakin rengastettuja lintuja on löydetty myös muun muassa Sveitsistä ja Italiasta. Keväällä varhaisimmat muuttajat palaavat pesimäluodoilleen jo helmikuussa. Päämuutto tapahtuu maaliskuun loppupuolella ja huhtikuun alussa. Syysmuutto alkaa jo elokuussa ja linnut häipyvät vähitellen merelle. Lounaaseen matkaavia harmaalokkeja tavataan runsaasti vielä marras–joulukuussa, ja jääpeitteen työntyessä etelään voi vielä tammikuussa, joskus jopa helmikuussa, ulkosaaristossa tavata lounaaseen muuttavia parvia.

Elinympäristö muokkaa

Harmaalokit pesivät rannikolla, saarissa ja järvillä sekä paikallisesti myös kalliojyrkänteillä ja soilla.[3] Laji on oppinut menestyksekkäästi pesimään myös kerrostalojen katoilla.[4] Harmaalokit ruokailevat esimerkiksi kaatopaikoilla ja pelloilla ja yöpyvät ja lepäilevät satamissa ja suojaisissa saarissa.[3]

Lisääntyminen muokkaa

 
Munat on poimittu 15.6.1921 Heinäsaaresta.

Harmaalokki pesii yleensä yhdyskunnissa, mutta joskus myös yksittäispareina.[3] Harmaalokki rakentaa suurehkon pesän kuivista heinistä ja risuista maahan, kivelle tai katolle.[4]

Munia on kaksi tai kolme, ja ne ovat vihertäviä ja tummatäpläisiä. Muninta tapahtuu Suomessa huhti–toukokuussa. Haudonta kestää 25–28 vuorokautta ja molemmat emot osallistuvat munien hautomiseen. Poikaset ovat lentokykyisiä 6–7 viikon ikäisinä.[4]

Harmaalokki pesii ensimmäisen kerran kolmevuotiaana, vaikkei se silloin vielä olekaan aikuisen linnun näköinen. Pesimävalmiilla harmaalokilla on keltaisessa alanokassa punainen kärkitäplä. Eläinten käyttäytymisen tutkija Nikolaa Tinbergen osoitti 1940-luvulla kokeillaan täplän merkityksen poikasten ruokinnassa. Kun pesälle tuleva harmaalokkiemo ojentaa päänsä poikasia kohden, nokkivat ne nokan punaista täplää, jolloin emo oksentaa ravinnon kuvustaan maahan, josta se sitten syöttää poikaset.[10]

Ravinto muokkaa

Harmaalokit ovat kaikkiruokaisia ja syövät kalaa ja kalanperkeitä, äyriäisiä, kastematoja, muiden lintujen munia ja poikasia, liikenteen tappamia eläimiä sekä jätteitä.[4][3] Sulamattoman osan, kuten esimerkiksi luut, karvat ja muovin, ne oksentavat oksennuspalloina. Merillä harmaalokit syövät kalaa ruokaa etsivien valaiden pinnalle ajamista kalaparvista.[11]

Harmaalokki ja lähisukulaiset muokkaa

Aiemmin harmaa- ja selkälokin oletettiin olevan rengaslaji, joka muodostuu useista keskenään risteytyvistä populaatioista ääripäiden ollessa selvästi erillisiä lajeja, jotka eivät risteydy keskenään. Tämän hypoteesin esitti ensimmäisenä Ernst Mayr teoksessaan Systematics and the origin of species (1942). Tämän jälkeen tätä harmaalokki-selkälokki-lajikompleksia on käytetty rengaslajiteorian malliesimerkkinä useissa oppikirjoissa ja lähdeteoksissa. Nykykäsityksen mukaan rengaslajiutuminen ei kuitenkaan päde näiden lajien kohdalla, vaan niiden lajiutumishistorian katsotaan olevan monimutkaisempi. Aiheesta on tehty useita tutkimuksia, joiden esittämien mallien merkittävin ero Ernst Mayrin esittämään hypoteesiin on, että amerikanharmaalokki ja harmaalokki eivät ole erityisen läheistä sukua keskenään, eivätkä rengaslajin päät näin ollen kohtaa toisiaan Euroopassa.[12][13][14]

Nimi muokkaa

Harmaalokki on tunnettu Suomessa useilla nimillä. Niitä olivat loue tai louve (Ii, Hailuoto), koppaloue tai siikaloue (Oulu ja Hailuoto) , kajava, kaija, moosa (mm. Rovaniemi), ja truutti (Uusikaupunki).[15] Historiallisia nimiä ovat olleet merikana (Renvall, 1826) ja harmaalokki Lönnrot,1861). [16]

Tieteellinen nimi Larus on latinaa ja lainattu kreikan sanasta laros. Sanalla on tarkoitettu lokkia tai jotain muuta ryöstelevää merilintua.[17] Lajinimi argentatus on Linnén antama ja tarkoittaa hopeista.[18]

Lähteet muokkaa

  • Häkkinen, Kaisa: Linnun nimi. Teos, 2011. ISBN 978-951-851-434-6.
  • Jobling, James, A.: The Helm Dictionary of Scientific Bird Names. Christopher Helm, 2010. ISBN 978-1-4081-2501-4.
  • Kivirikko, K. E.: Suomen linnut. Toinen osa. Wsoy, 1927.
  • Svensson, Lars: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b BirdLife International: Larus argentatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-1. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2021. (englanniksi)
  2. ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 567. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.8.2021).
  3. ↑ a b c d e f g h i Svensson, Lars: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 184. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  4. ↑ a b c d e f Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 169. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  5. ↑ Harmaalokki, Larus argentatus Luontoportti. Viitattu 14.5.2018.
  6. ↑ Mielenkiintoisia rengaslöytöjä Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 27.5.2017. (englanniksi)
  7. ↑ Harmaalokki (Larus argentatus) Suomen lintuatlas. Viitattu 27.5.2017.
  8. ↑ Harmaalokki – Larus argentatus punainenkirja.laji.fi. Viitattu 27.6.2021.
  9. ↑ Harmaalokki – Larus argentatus laji.fi. Viitattu 27.6.2021.
  10. ↑ Leikola, Anto; Lokki, Juhani & Stjernberg, Torsten: Von Wright -veljesten linnut, s. 167. Otava, 2006. ISBN 978-951-1-18037-1.
  11. ↑ Herring Gull Audubon. 13.11.2014. Viitattu 2.4.2021. (englanniksi)
  12. ↑ The Herring Gull Complex (Larus argentatus – fuscus – cachinnans) as a Model Group for Recent Holarctic Vertebrate Radiations (PDF) Gull-research.org. Arkistoitu 9.8.2017. Viitattu 27.5.2017. (englanniksi)
  13. ↑ The Beringian Connection: Speciation in the Herring Gull Assemblage of North America (PDF) Gull-research.org. Viitattu 27.5.2017. (englanniksi)
  14. ↑ The herring gull complex is not a ring species (PDF) Gull-research.org. 31.3.2004. The Royal Society. Viitattu 27.5.2017. (englanniksi)
  15. ↑ Kivirikko, 1926, s. 390
  16. ↑ Häkkinen, 2011, s. 323
  17. ↑ Jobling, 2010, s. 219
  18. ↑ Jobling, 2010, s. 54

Kirjallisuutta muokkaa

 
Harmaalokki teoksessa Nederlandsche Vogelen (1797).
  • Juvaste, Risto 2002: Harmaalokit seuranamme. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Joensuu. ISBN 951-604-025-X
  • Goethe, Friedrich 1980: Selkä- ja harmaalokin eliniästä. Ornis Fennica 57:40–41.
  • Hario, Martti 1981: Harmaalokin vaikutuksesta selkälokin poikastuottoon. Lintumies 1.1981 s. 25–29. LYL.
  • Kilpi, Mikael 1980: Harmaalokki – saariston lintuyhteisön musta lammas. Lintumies 3.1980 s. 102–107. LYL.
  • Kilpi, Mikael 1983: Population trends and selection of nestsites in Larus argentatus and L. fuscus on the Finnish coast. Ornis Fennica 60:45–50.
  • Merilä, Eino & Vainio, Maarit 1986: Harmaalokit pesivät jäälle. Lintumies 2.1986 s. 99–100. LYL.
  • Nummelin, Jukka & Savonen, Outi 1990: Harmaalokkien loukkupyynti Turussa. Väliraportti. Turun kaupunki. Ympäristönsuojelutoimisto.
  • Stenman, Olavi, Komu, Risto & Ermala, A. 1972: Kloraloosi harmaa- ja merilokkimyrkkynä. Suomen Riista 24:107–116.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Harmaalokki&oldid=21376783”