Haltija

mytologinen taruolento, jonka uskotaan hallitsevan tai suojelevan jotakin paikkaa tai olentoa
Tämä artikkeli käsittelee taruolentoa. Haltija voi tarkoittaa myös jonkin aineellisen tai aineettoman omaisuuden tai oikeuden hallitsijaa, käyttäjää tai hallussapitäjää.

Haltijat eli haltiat ovat mytologisia taruolentoja, joiden on uskottu hallitsevan tai suojelevan jotakin paikkaa tai olentoa. Haltijat liittyvät varsinkin pakanallisiin uskontoihin. Erityisen paljon haltijoita oli animistisissa uskomuksissa, joissa henkien tai taruolentojen nähtiin vaikuttavan ja liittyvän moniin ilmiöihin ja asioihin luonnossa. Haltijoiden katsotaan elävän yleensä ihmisille näkymättömissä, mutta toisinaan ne voivat näyttäytyä.

Etymologia ja kirjoitusasu muokkaa

Sanan haltija uskotaan tulleen suomen kieleen lainana germaanisesta kantaskandinaavista, jonka oletetuksi sanamuodoksi on rekonstruoitu haldiaz (haldia-).[1] Kari Liukkosen esittämän toisen näkemyksen mukaan haltija olisi todennäköisesti vanha balttilainen laina ja pohjautuisi sanaan, joka esiintyy nykyliettuassa muodossa žaltysrantakäärme’. Baltiassa kuten Suomessakin käärmeitä on kunnioitettu haltijoina ja pidetty elätteinä.[2]

Sanasta on käytössä kaksi rinnakkaista kirjoitusasua, haltija ja haltia, joiden oikeellisuudesta on käyty keskustelua ainakin 1900-luvun alkupuolelta saakka. Muotoa haltia on puolustettu etymologisin perustein sikäli, että alkuperältään kyseessä on suomeen sellaisenaan lainattu käsite eikä suomenkielisestä verbistä -ja-tekijäpäätteellä johdettu tekijännimi. Toisaalta sana samaistuu joka tapauksessa sekä muotonsa että merkityksensä puolesta suomalaisiin tekijännimiin, minkä vuoksi myös siihen on katsottu kuuluvan yhdenmukaisuuden nimissä -ja-pääte.[3] Kirjoitusasuilla voidaan katsoa olevan myös aidosti eri merkitys, jolloin haltia tarkoittaa nimenomaan mytologian olentoa ja haltija puolestaan konkreettista jonkin asian omistajaa. Tämä näkemys on edelleen voimissaan, vaikka kielenhuoltajat eivät sitä ole tukeneetkaan ja merkitysten lähtökohdiltaan keinotekoista erottelua kirjoitusasulla on pidetty tarpeettomana.[4]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta asettui puoltamaan haltija-kirjoitusasua vuonna 1937. Samaa ratkaisua olivat tukeneet myös K. Cannelinin ja E. A. Saarimaan vanhemmat kielenhuolto-oppaat. Toisaalta E. N. Setälän kirjoittama vaikutusvaltainen suomen kielioppikirja, jota oppikouluissa luettiin 1960-luvulle saakka, kannatti yksiselitteisesti haltia-vaihtoehtoa. 1930-luvulla Ison tietosanakirjan toimituksessa päädyttiin haltiaan, joskin samaa muotoa oli käytetty lähes säännönmukaisesti jo sen edeltäjässä, 1910-luvun Tietosanakirjassa. Myös Nykysuomen sanakirjan toimittaja Eino Suova olisi kannattanut haltia-muotoa, mutta lopulta sanakirjassa päädyttiin kielivaliokunnan suosituksen mukaisesti käyttämään haltijaa ensisijaisena kirjoitusasuna. Myöhempää ja suppeampaa Suomen kielen perussanakirjaa toimitettaessa haltia jätettiin hakusanoista kokonaan pois.[3]

1900-luvun lopulla haltia-muodon säilymistä edistivät osaltaan J. R. R. Tolkienin fantasiakirjat,[3] joiden suomennoksissa Kersti Juva on kääntänyt englannin sanan elf haltiaksi.[5] Juvan mallia ovat seuranneet lähes kaikki myöhemmät fantasiasuomennokset. J-kirjaimetonta kirjoitusmuotoa on käyttänyt myös Aale Tynni 1980-luvun alun Runo-Edda-suomennoksessaan.

Lokakuussa 2013 Suomen kielen lautakunta muutti aiempaa suositustaan kelpuuttaen haltijan ja haltian tasaveroisiksi kirjoitusasuiksi, kun kyseessä ovat uskomusolennot. Kannanmuutoksen pontimena oli Kersti Juvan aihetta käsitelleestä blogikirjoituksesta edeltävänä kesänä herännyt keskustelu.[6]

Erilaisia haltijoita muokkaa

Haltijat ihmisten seuralaisina muokkaa

Osa haltijoista asui ihmisten elinpiirissä, ja oli suhteessa näihin. Näitä olivat esimerkiksi rakennusten haltijat ja hedelmällisyyden ja omaisuuden haltijat, joita kutsuttiin myös tontuiksi. Eri rakennuksille oli omat haltijansa, oli esimerkiksi saunanhaltijat, huoneenhaltijat, kirkonhaltijat, kodinhaltijat, myllynhaltijat, riihenhaltijat. Myös pihaa, karjaa, peltoa tai maaomaisuutta saattoi hallita haltija. Satoon ja hedelmällisyyteen saattoivat vaikuttaa haltijat, kuten pekko. Haltijat auttoivat harvemmin ihmisiä ilmaiseksi. Usein haltijoille piti uhrata tai luovuttaa jotakin, esimerkiksi ruokaa. Ruoan uhraaminen talon maan haltijalle saattoi tapahtua haltiaeläimiä kuten elättikäärmettä ruokkimalla.

Maan haltija on suomalaisessa kansanperinteessä eräs nimitys perhettä, taloa, satoa, karjaa ja pihapiiriä hoitavalle ja vartioivalle olennolle. Olennon nimitys tulee maa-sanan merkityksestä maaomaisuutena. Maan haltijaa ei pidä sekoittaa maahisiin, jotka olivat yleensä ihmisten elinpiirin ulkopuolisia, usein vihamielisiä maaperän haltijoita.

Ihmisillä saattoi olla omat henkilökohtaiset haltijansa, jotka toimittivat asioita isäntänsä tai emäntänsä puolesta. Näitä olivat esimerkiksi parat. Ikivanhan perinteen mukaan jokaisella terveellä ihmisellä on suojelushaltija eli luonto.

Ympäristön haltijat muokkaa

Luonnossa oli paljon haltijoita. Eri maastoilla ja luonnonkohteilla ja elollisilla olennoilla oli omat haltijansa. Samaan tapaan myös tärkeimmillä aineilla ja luonnonvoimilla, kuten raudalla ja tulella, oli haltijansa. Kaikista edellä mainitun kaltaisista haltijoista käytetään tässä nimitystä ympäristön haltija. Usein ympäristön haltijat toimivat isoina joukkoina, joista käytettiin nimitystä väki. Joidenkin ympäristöjen, kuten metsän ja veden haltijoiden uskottiin auttavan saaliseläinten pyynnissä. Toiset, kuten maahiset, taas olivat lähinnä vihamielisiä ja haitallisia ihmisille. Myös joitakin ympäristön haltijoita, kuten vuoren, raudan ja tulen haltijoita, saatettiin käyttää ihmisten suojeluun ja apureina.

Suomalaisissa ja karjalaisissa uskomuksissa merkittäviä luonnonhaltijoita olivat esimerkiksi metsänhaltijat eli metsänväki ja vedenhaltijat eli vedenväki, maaperän haltijat eli maahiset eli maanväki ja vuoren- ja kallionhaltijat eli vuorenväki. Näihin verrattavissa olevia ympäristöjen haltijoita olivat raudan haltijat eli raudan väki, tulen haltijat eli tulen väki, pajan haltijat eli pajan väki.

Eri eläimille oli omat haltijansa, suurimmat näistä olivat eläinlajien kantavanhempia, suomalaisessa mytologiassa emuita. Nämä ja eräät muut luonnonhaltijat vaikuttivat merkittävästi ihmisten elämään esimerkiksi vaikuttamalla säähän, riistaonneen tai kalaonneen. Muun muassa uhraamalla pyrittiin miellyttämään luonnonhaltijoita, jotta nämä parantaisivat ihmisten olosuhteita.

Haltijat vartijoina muokkaa

Haltijat voivat esiintyä korostetusti jonkun vartijoina, siten, että ne häiritsevät tunkeilijoita tai epäkohteliaasti käyttäytyviä, ajavat nämä tiehensä tai jopa käyvät kimppuun. Tällainen olento saattaa olla loihdittu vartioimaan isäntänsä tai emäntänsä omaisuutta, aarretta tai rajaa. Myös ympäristön haltijat vartioivat alueitaan, mutta eivät yleensä näin voimakkaasti. Erilaisia vartija-olentoja:

  • Aarteen haltijat, kuten aarni tai kratti, säilyttävät, puhdistavat ja vartioivat aarretta
  • Rajan haltijat voivat vartioida rajaa tai rajamerkkejä, tai huutaa metsässä, jos rajaa on laittomasti siirretty. Nämä voivat myös taistella muiden rajan haltijoiden kanssa rajoista.

Kuoleman haltijat ja vainajat haltijoina muokkaa

Pääartikkeli: Kalman väki

Haltijat fantasiakirjallisuudessa muokkaa

Modernissa fantasiakirjallisuudessa haltijat – useimmiten kirjoitusasussa haltiat – esiintyvät yleensä suippokorvaisina, likimain ihmisten kokoisina ja muutenkin ihmistä muistuttavina olentoina. Fantasian haltijat ovat peräisin ennen kaikkea angloamerikkalaisesta perinteestä.

Haltijoiden koko ja vaikutusvalta muokkaa

Vaikutusvaltaisimmat haltijat ovat jumalia, esimerkiksi jos ne hallitsevat säätä tai merta. Vähäisemmät haltijat voivat esiintyä suurena joukkona tai taikavoimana, joka pitää hallussaan jotakin kohdetta tai elementtiä luonnossa. Tällainen haltijajoukko tunnetaan suomalaisessa mytologiassa väkenä. Väet ovat ikään kuin luonnonvoimia tai luonnolakeja. Esimerkiksi se, että tuli polttaa, johtuu siitä, että tulessa elävä tulen väki on vihaista.

Haltijoiden ulkonäkö muokkaa

Jotkin haltijat ymmärretään ruumiillisiksi taruolennoiksi. Useimmiten nämä muistuttavat ihmistä, mutta ovat usein pienempiä. Varsinkin ihmisten kodin ja pihapiirin haltijat koetaan usein ihmishahmoisiksi. Käsitykseen vaikuttaa ehkä uskomus, että talon perustaja tai vanha isäntä muuttuu kuoltuaan haltijaksi. Suomalaisessa mytologiassa ruumiillisia taruolento-haltijoita ovat muun muassa tontut, parat, menninkäiset ja monet muut. Nykysaduissa tontut ovat pieniä ja herttaisia pikkuihmisiä, mutta tonttua muistuttava para on entisaikaan ajateltu pelottavan näköiseksi olioksi.

Haltijoita on hyvin erinäköisiä. Matti Sarmelan mukaan suomalaisen kansanperinteen haltijoiden monenkirjavasta joukosta voidaan löytää viisi suhteellisen yleistä ulkonäön tyyppiä:

  • Erityisen kauniit neitoset, esimerkiksi metsänneitsyt
  • ”Tonttu-ukko”, ”pieni mies”, lyhyt harmaapukuinen ja harmaapartainen vanha ukko. Voi olla myös yksisilmäinen. Näitä ovat esimerkiksi talon, riihen ja maan haltijat. Yleensä riihenhaltijalla tai joskus muillakin on punainen piippahattu ja/tai piippu.
  • Vainaja tai haamu. Sillä on yleensä pitkät valkoiset hiukset ja/tai pitkä valkea vaate. Esiintyy paitsi haltijana, myös kummitustarinoissa.
  • Jättiläinen. Vaikka jättiläiset ovat myös hirviöitä, on kuitenkin metsän haltijat toisinaan ajateltu jättikokoisiksi. Erään uskomuksen mukaan jättikokoinen haltija on aina ympäröivän kasvillisuuden korkuinen. Metsässä se on puiden korkuinen, ruohossa ruohon korkuinen. Näin se pysyy aina piilossa.
  • Monihahmoinen haltija on olento, jolla on monta olomuotoa. Se voi olla esimerkiksi heinäkasa tai jokin eläin.

Sarmelan mukaan hieman harvinaisempi tyyppi on kiiltävänappinen, kirjavapukuinen vartiosotilasta muistuttava hahmo, joka on yleensä metsänhaltija.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Sarmela, Matti. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto. SKS. 1994.
  • Vento, Urpo (toim.). Dainojen henki: Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS. 1990.

Viitteet muokkaa

  1. Itkonen, Erkki et al. (toim.): Suomen sanojen alkuperä – etymologinen sanakirja: 1, A–K, s. 134. Helsinki: SKS – Kotus, 1992. ISBN 951-717-692-9.
  2. Harvilahti, Lauri: ”Jumalat, tammet ja laulut: Piirteitä balttien kansankulttuurista”, s. 70–71. Teoksessa Vento, Urpo (toim.): Dainojen henki: Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-622-8.
  3. a b c Kolehmainen, Taru: Haltija vai haltia? Kielikello, 2009, nro 1, s. 16–18. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. ISSN 0355-2675. Artikkelin verkkoversio.
  4. Eronen, Riitta: Metsänhaltijoista. Helsingin Sanomat, 29.8.1996. Artikkeli Kotuksen sivuilla. Viitattu 13.11.2009. (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. Juva, Kersti: Haltiat ja örkit Kotus-blogi. 31.7.2013 (päiv. 1.8.2013). Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 1.8.2013.
  6. Uusi suositus: satuolennon nimitykseksi käy haltia tai haltija 25.10.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 29.10.2013. Viitattu 26.10.2013.

Aiheesta muualla muokkaa